_Sokeitten laulajain_ ammattikunta piti kokoustaan Luciankirkossa.
Ylinnä kuorissa istui kolmekymmentä sokeaa vanhusta jesuitta-isien
leikkauksilla koristetuissa kuorituoleissa. Köyhiä olivat useimmat
heistä, useimmilla oli kerjäläispussi ja kyhmysauva vierellään.
Vakavaa ja juhlallista oli sokeitten parvessa. He tiesivät, mitä
merkitsi olla tämän pyhän laulajakunnan jäseniä, tämän ihanan, vanhan
Academian.
Kirkon suupuolesta kuului silloin tällöin hillittyä humua. Siellä istui
odottamassa sokeittentaluttajia, lapsia, koiria ja vanhoja mummoja.
Välistä rupesivat nuoret metelöimään toistensa ja koirien kanssa, mutta
se tukahdutettiin ja hillittiin heti.
Ne sokeista, jotka olivat trovatoreja, nousivat toinen toisensa perästä
seisomaan ja sanelivat uusia säkeitä.
"Nouse nyt, pyhän Etnan kansa", lausuivat he, "ihmeitten vuoren
ihmiset, oi, nouskaa, hallitsijattarellenne tuokaa uusi koristus!
Hän toivoo kahta pitkää nauhaa kauneuttansa kohottamaan, kaksi
pitkää rautaista nauhaa hän tahtoo mantteliinsa kiinnittää. Nämä
hallitsijattarellenne tuokaa ja hän palkitsee teidät rikkaudella, antaa
kultaa raudan asemesta. Lukemattomat aarteet tuo mahtava lahjoittaa
niille, jotka häntä nyt auttavat".
"Lempeä ihmeittentekijä on keskeemme tullut", sanoi toinen. "Köyhänä,
huomaamatonna hän seisoo vanhassa, tyhjässä kirkossaan, ja peltinen on
hänen kruununsa, lasia timanttinsa. 'Minä en uhria tahdo, oi köyhät',
sanoo hän, 'mulle ei temppeliä, oi kurjat! Teidän onneanne kaitsen. Kun
rikkaus säteilee teidän majoistanne, loistavat mulla oikeat kivet, kun
hätä kauas karkkoaa maasta, saan minä jalkaani kultaiset kengät, helmiä
täydet.'"
Aina sitä myöten kun säe toisensa, jälkeen sanottiin, hyväksyttiin se
tai hyljättiin. Sokeat arvostelivat hyvin ankarasti.
Mutta seuraavana päivänä, he lähtivät vaeltamaan kautta Etnan ja
lauloivat rautatietä kansan sydämeen.
* * * * *
Kun Fra Felicen testamentin ihme oli tapahtunut, alkoivat ihmiset antaa
lahjoja rautatietä varten. Donna Mikaela oli pian koonnut noin sata
liiraa. Silloin matkustivat donna Mikaela ja donna Elisa Messinaan
katsomaan höyryraitiotietä, joka kulkee Messinan ja Pharon välillä.
Heillä ei ollut suuria ajatuksia. He tyytyisivät höyryraitiotiehen.
"Mitä varten rautatien pitää olla niin kallis?" sanoi donna Elisa.
"Sehän on niinkuin tavallinenkin tie, vaikka siihen pannaan sitten
kaksi rautakiskoa. Mutta insinörit ja hienot herrat tekevät tien
niin kalliiksi. Älä välitä insinöreistä, Mikaela! Anna meidän kunnon
tientekijöittemme, Giovannin ja Carmelon, rakentaa rautatiesi!"
He tutkivat tarkkaan Pharoon vievän höyryraitiotien ja toivat kaiken
mahdollisen tiedon tullessaan. He mittasivat, kuinka pitkä oli kiskojen
väli, ja donna Mikaela piirusti paperipalalle, kuinka raiteet asemilla
kulkivat ristiin rastiin. Se ei ollut niin vaikeaa. He olivat varmoja
siitä, että selviytyisivät itsekseen.
Tänään tuntui siltä, ettei ollut mitään esteitä. Eihän ollut vaikeampaa
rakentaa asemataloa kuin tavallistakaan taloa, sanoivat, he. Eikä
sitäpaitsi tarvittaisikaan enempää kuin pari asemataloa. Pieni koju
riitti useimpiin pysähdyspaikkoihin.
Kun he vain voisivat olla muodostamatta yhtiötä, ottamatta
palvelukseensa hienoja herroja ja tekemättä sellaista, mikä maksaa
rahaa, saataisiin rautatie kyllä pystyyn. Ei se tulisi niin kalliiksi.
Maan he kyllä saisivat ilmaiseksi. Korkeat herrat, joitten omaa oli
maa Etnalla, ymmärtäisivät kyllä, kuinka suuren hyödyn he voisivat
saada rautatiestä ja antaisivat sen vapaasti kulkea alueittensa läpi.
He eivät pitäneet tarpeellisena radan viitoittamista edeltäkäsin. He
alkaisivat Diamantesta ja rakentaisivat vähitellen Cataniaan saakka.
Piti vain alkaa ja sitten lisätä joka päivä pieni pala. Eihän se ollut
niin vaikeata.
Tämän matkan jälkeen he ryhtyivät rakentamaan tietä omin päin. Don
Ferrante ei ollut jättänyt donna Mikaelalle suurta perintöä, mutta
onneksi oli hänelle kuulunut suuri ala laavan peittämää autiomaata
Etnan rinteellä. Tänne alkoivat Giovanni ja Carmelo raivata tilaa
uudelle rautatielle.
Kun yritys alkoi, oli rautatienrakentajilla vain sata liiraa.
Mutta testamentille tapahtunut ihme oli täyttänyt heidät pyhällä
mielettömyydellä.
Miten oivallinen rautatie siitä tulisikaan, miten oivallinen!
Sokeat laulajat olivat osakkeitten kerääjiä, pyhimyksen kuva antoi
rakentamisluvan, ja vanha puotirouva, rouva Elisa, oli insinöörinä.
Kahdeksas luku.