_Cataniassa_ oli kerran "pahasilmäinen" mies, jettatore. Hän oli
melkein peloittavin jettatore, mitä Sisiliassa on ollut. Heti kun hän
näyttäytyi kadulla, kiiruhtivat ihmiset taivutetuin sormin tekemään
suojelevan merkin. Eikä sekään useimmiten auttanut. Se, joka oli hänet
kohdannut, sai varustautua ottamaan vastaan surkean päivän. Hänen
ruokansa oli pohjaanpalanutta ja hänen hieno, vanha hyytelömaljansa
rikki. Hän saisi tietää, että hänen pankkiirinsa oli lakkauttanut
maksunsa, ja että se pikkuinen kirjelippu, jonka hän oli lähettänyt
ystävänsä puolisolle, oli joutunut vääriin käsiin.
Useimmiten oli jettatore pitkä, hoikka mies ja hänellä on kalvakat,
vilkuilevat silmät ja pitkä nenä, joka riippua lerpattaa ylähuulen
päällä. Jumala on pannut papukaijan nenän merkiksi jettatoreen. Mutta
kaikkihan vaihtelee, ei mikään säännöllisesti uudistu. Tämä jettatore
oli pieni mies, ja hänen nenänsä kuin San Michelen.
Tästä juuri seurasi, että hän teki paljon enemmän pahaa kuin tavallinen
jettatore. Kuinka monta vertaa useammin meitä ruusu pistääkään kuin
nokkonen polttaa!
Jettatoren ei koskaan pitäisi kasvaa aikaihmiseksi. Hän on onnellinen
vain niinkauan kuin hän on lapsi.
Silloin hänellä vielä on äiti-kultansa, ja tämä ei koskaan näe tuota
pahaa silmää, hän ei koskaan ymmärrä, miksi hän joka kerran pistää
neulalla sormeensa, kun hänen poikansa tulee ompelupöydän ääreen.
Hän ei koskaan pelkää suudella häntä. Vaikka hänen talossaan on aina
sairaita ja palvelusväki muuttaa yhtenään ja ystävät vetäytyvät pois,
hän ei koskaan huomaa mitään.
Mutta sittenkun jettatore on astunut ulos maailmaan, on hänen monasti
perin vaikea tulla toimeen. Täytyyhän ihmisten ensi kädessä ajatella
omaa itseään, eihän kukaan saata turmella koko elämäänsä olemalla hyvä
jettatorea kohtaan.
Löytyy paljon jettatoreja, jotka ovat pappeja.
Eikähän se ole mikään ihme: susihan iloitsee, jos se saa repiäkseen
monta lammasta. Jettatoret eivät milloinkaan voine tehdä enemmän pahaa
kuin pappeina. Miten mahtanee käydä niitten lasten, jotka he kastavat
ja niitten morsiusparien, jotka he vihkivät.
Se jettatore, josta tässä puhutaan, rupesi insinöriksi ja
aikoi rakentaa rautateitä. Hänet määrättiinkin eräälle valtion
rautatierakennuksista. Eihän valtio voinut tietää, että hän oli
jettatore. Mutta oi, sitä kurjuutta! Kohta kun hänet oli määrätty
radalle, tapahtui pelkkiä onnettomuuksia. Kun piti tehtämän leikkaus
jonkun kukkulan läpi, sattui vieremä vieremän perästä, kun piti silta
rakennettaman, murtuminen toisensa jälkeen. Kun piti räjähdytettämän
kalliota, tappoivat sinkoilevat kivisirut työmiehiä.
Ainoa, joka ei koskaan vahingoittunut, oli insinöri, jettatore.
Mutta ne raukat, jotka tekivät työtä hänen johdollaan! He laskivat joka
aamu sormensa ja jäsenensä. "Huomenna me olemme kenties kadottaneet
teidät", sanoivat he.
Ilmoitettiin yli-insinörille, ilmoitettiin ministerille. Ei kumpikaan
heistä tahtonut välittää valituksista. He olivat liian viisaita ja
oppineita uskoakseen pahaan silmään. Pitäkööt työmiehet paremmin
varansa työskennellessään. Heidän oma syynsä oli, että saivat kärsiä
onnettomuuksia.
Ja soravaunut kaatuilivat ja lokomotivit räjähtelivät.
Eräänä aamuna kuiskailtiin, että insinöri oli poissa. Hän oli kadonnut,
eikä kukaan tiennyt, miten hänen oli käynyt. Oliko joku ehkä pistänyt
hänet kuoliaaksi? Ei, ei, kukapa olisi uskaltanut murhata jettatoren!
Mutta hän oli tosiaankin kadonnut, eikä kukaan nähnyt häntä senjälkeen.
Muutaman vuoden kuluttua alkoi sitten donna Mikaela ajatella
rautatiensä rakentamista. Ja saadakseen siihen rahoja tahtoi hän pitää
myyjäiset suuressa franciskaniluostarissa Diamanten ulkopuolella.
Siellä on luostarinpiha, jota ympäröivät mahtavat, vanhat pilarit.
Donna Mikaela järjesteli pieniä myymälöitä, pieniä arpajaisia ja pieniä
huvittelupaikkoja holvikäytäviin. Hän pani venetsialaisia lyhtyjä
riippumaan pylväästä pylvääseen köynnösten tavoin. Hän asetti suuria
tynnöreitä Etnaviiniä luostarikaivon ympärille.
Työskennellessään siellä donna Mikaela puhui usein pikku Gandolfon
kanssa, josta Fra Felicen kuoltua oli tullut luostarin vartija.
Kerran hän antoi Gandolfon näyttää hänelle koko luostarin. He kävivät
kaikkialla ullakosta kellariin saakka. Ja kun hän näki nuo lukemattomat
pienet kopit ja niitten ristikkoikkunat ja kalkilla rapatut muurit ja
kovat puupenkit, sai hän kumman päähänpiston.
Hän pyysi, että Gandolfo sulkisi hänet johonkin koppiin ja jättäisi
hänet sinne viideksi minuutiksi.
"Nyt olen vanki", sanoi hän jäätyään yksikseen.
Hän koetteli ovea, hän koetteli ikkunaa. Hän oli tosiaankin telkien
takana.
Tältä tuntui siis vankina olo! Neljä alastonta seinää ympärillä,
hiljaista kuin haudassa ja kylmää kuin haudassa.
"Nyt tahdon tuntea sitä, mitä vanki tuntee", ajatteli hän.
Mutta samassa hänet valtasi kokonaan se ajatus, ettei Gandolfo ehkä
tulisikaan päästämään häntä pois. Ehkä hänet kutsuttaisiin muuanne,
ehkä hän sairastuisi ankarasti, ehkä hän kompastuisi ja loukkautuisi
kuoliaaksi jossain pimeistä käytävistä. Paljon saattoi tapahtua
sellaista, ettei Gandolfo pääsisikään tulemaan.
Eikä kukaan tiennyt, missä donna Mikaela oli, kukaan ei osaisi etsiä
häntä tästä syrjäisestä kopista. Jos hänet jätettäisiin tänne vain
yhdeksikin tunniksi, tulisi hän hulluksi kauhusta.
Hän näki edessänsä nälän, pitkällisen nälän. Hän kamppaili jo tuskan
loppumattomissa tunneissa. Oi, miten hän kuuntelisi askeleita, miten
hän huutaisi!
Hän jyskyttäisi ovea, hän raapisi länsillään seinien muurisavea, hän
koettaisi purra poikki ikkunan ristikkoa.
Kun he viimein löytäisivät hänet, makaisi hän kuolleena lattialla, ja
kaikkialla näkyisi merkkejä siitä, kuinka hän oli koettanut päästä pois.
Miksei Gandolfo tullut? Nyt hän oli täällä ollut ainakin neljänneksen,
puoli tuntia. Miksei hän tullut?
Hän uskoi varmasti olleensa telkien takana kokonaisen tunnin, kun
Gandolfo tuli. Missä hän oli viipynyt niin kauan?
Hän ei ollut viipynyt ensinkään. Hän oli vain ollut poissa viisi
minuuttia.
"Herra Jumala, tältä tuntui siis istua vangittuna, tällaista oli
Gaetanon elämä!" Hän hyrskähti itkuun, kun taas näki yllään aukean
taivaan.
Kun he hetken kuluttua seisoivat avonaisella parvekkeella, näytti
Gandolfo hänelle paria ikkunaa, joissa oli luukut ja vihreät
auringonvarjostimet.
"Asuuko tuolla joku?" kysyi donna Mikaela. "Asuu, donna Mikaela."
Gandolfo kertoi, että siellä asui muuan mies, joka ei koskaan lähtenyt
ulos muuta kuin yöllä, mies, joka ei koskaan puhutellut ketään.
"Onko hän hullu?" kysyi donna Mikaela.
"Ei, ei, hän on yhtä viisas kuin te tai minä. Mutta hän sanoo, että
hänen täytyy pysyä piilossa. Hän pelkää hallitusta."
Donna Mikaelan mieltä alkoi suuresti kiinnittää tämä mies. "Mikä hänen
nimensä oli?" sanoi hän.
"Minä nimitän häntä signor Alfredoksi."
"Millä lailla hän saa ruokaa?"
"Minä sitä laitan hänelle", sanoi Gandolfo.
"Entä vaatteita."
"Minä nekin hankin hänelle. Minä vien hänelle myöskin kirjoja ja
sanomalehtiä."
Donna Mikaela kulki hetken äänetönnä. "Gandolfo", sanoi hän sitten
ja antoi hänelle ruusun, joka oli hänellä kädessään. "Pane tämä
tarjottimelle, kun ensi kerran viet ruokaa vankiraukallesi!"
Senjälkeen donna Mikaela lähetti melkein joka päivä jonkun pikku
esineen luostarin miehelle. Milloin kukan, milloin kirjan, milloin
pari hedelmää. Se tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän leikitteli
mielikuvituksellaan. Hänen onnistui melkein kuvitella mielessään, että
hän lähetti nämä kaikki Gaetanolle.
Kun tuli myyjäispäivä, meni donna Mikaela aikaisin aamulla luostariin.
"Gandolfo", sanoi hän. "mene vankisi luo kysymään häneltä, eikö hän
tahdo tulla tänä iltana juhlaamme".
Gandolfo toi pian vastauksen. "Hän käskee sanomaan teille paljon
kiitoksia, donna Mikaela", sanoi poika. "Hän lupaa tulla."
Donna Mikaela hämmästyi, sillä hän ei ollut luullut, että
mies uskaltaisi tulla. Hän oli tahtonut vain osoittaa hänelle
ystävällisyyttä.
Jokin pakoitti donna Mikaelan nostamaan silmänsä. Hän seisoi luostarin
pihalla ja yhdestä rakennuksesta avattiin ikkuna hänen yläpuoleltaan.
Donna Mikaela näki keski-ikäisen, miellyttävännäköisen miehen seisovan
ikkunassa ja katselevan häntä.
"Tuolla hän on, donna Mikaela!" sanoi Gandolfo.
Donna Mikaela oli onnellinen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
vapauttanut ja pelastanut tämän miehen. Ja oli siinä vielä muutakin.
Ihmiset, joilla ei ole mielikuvitusta, eivät voi sitä ymmärtää. Mutta
donna Mikaela kulki koko päivän vavisten ja odottaen. Hän ajatteli
vain, miten hän pukeutuisi. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi
odottanut Gaetanoa.
Mutta donna Mikaela sai pian toisenlaistakin tekemistä. Koko päivän
virtasi onnettomuuksien joukko häntä vastaan.
Ensimäinen oli vanhan Etnanryövärin, Falco Falconen kirje.
"Rakas ystävä, donna Mikaela!
Koska olen kuullut, että sinä aiot rakentaa rautatien pitkin Etnaa,
tahdon ilmoittaa sinulle, että minun suostumuksellani se ei koskaan
tule tapahtumaan. Sanon sen sinulle nyt heti, jottet tuhlaisi
enempää rahaa etkä vaivaa tähän yritykseen.