_Donna Mikaela_ muisteli usein muuatta köyhää pientä ompelijatarta,
jonka hän oli nuorena nähnyt Cataniassa. Hän oli asunut palazzo
Palmerin viereisessä talossa ja oli aina istunut porttikäytävässä
työnsä ääressä, niin että donna Mikaela oli nähnyt hänet tuhat kertaa.
Hänellä oli ollut tapanaan istuskellessaan laulaa ja hän oli varmaankin
osannut vain yhden ainoan canzonin. Aina, aina hän oli laulanut samaa
laulua.
"Leikkasin kiharan mustista hiuksistani", oli hän laulanut. "Päästin
valloilleen mustan, kiiltävän palmikkoni ja leikkasin kiharan
hiuksistani. Tein sen iloksi ystävälleni, joka murheissaan on. Oi,
armaani istuu vankilassa, armaani ei enää koskaan kierrä hiuksiani
sormiensa ympäri. Lähetän hänelle kiharan hiuksistani, jotta hän
muistaisi niitä pehmoisia kahleita, mitkä eivät koskaan enää häntä
sido."
Donna Mikaela muisti hyvin tämän laulun. Se oli aivan kuin kaikunut
kautta koko hänen lapsuutensa ja ennustanut hänelle sitä kärsimystä,
joka häntä odotti.
* * * * *
Donna Mikaela istui tähän aikaan useasti San Pasqualen kirkon
kiviportailla. Hän näki silloin merkillisten seikkain tapahtuvan
kaukana monitaruisella Etnalla.
Pitkin mustaa laavamaata kiisi rautatiejuna vastalasketuilla,
kiiltävillä kiskoilla. Se oli juhlajuna. Tien varrella liehui lippuja,
vaunut olivat seppelöidyt ja istuimet peitetyt purpuratyynyillä.
Asemilla seisoi ihmisiä ja he huusivat juhlainnoissaan: "Eläköön
kuningas, eläköön kuningatar, eläköön uusi rautatie!"
Hän kuuli sen niin hyvin, hän oli itse mukana junassa. Oi, hän sai
niin suurta, suurta kunniaa osakseen! Hänet kutsuttiin kuninkaan
ja kuningattaren eteen, ja he kiittivät häntä uudesta rautatiestä.
"Pyytäkää meiltä jotain suosionosoitusta, ruhtinatar!" sanoi kuningas,
mainiten häntä tuolla arvonimellä, jota Alagonan suvun naiset muinoin
olivat kantaneet.
"Sire", vastasi hän, niinkuin vastataan saduissa, "lahjoittakaa vapaus
viimeiselle Alagonalle!"
Ja hänen pyyntöönsä suostuttiin. Kuningas ei voinut kieltää häneltä
sitä rukousta, kun hän oli rakentanut tämän hyvän rautatien, joka oli
tuova rikkautta koko Etnalle.
* * * * *
Kun donna Mikaela nosti kättään, niin että hiha solui alemmas, näkyi
hänen ranteessaan ruostunut rautarengas. Hän oli löytänyt sen kadulta,
tunkenut kätensä siltä läpi ja nyt hän kantoi sitä aina. Kun hän vain
näki sen tai kosketti sitä, kalpeni hän, ja hän unohti koko maailman
ympärillään. Mutta hän näki vankilan, sellaisen kuin Foscarin Venedigin
dogepalatsissa. Se oli pimeä, ahdas kellariluola, valo hämärsi hieman
ristikkoisesta reiästä, ja seinästä lähti suuri kimppu kahleita, jotka
käärmeen lailla kiertyivät vangin jalkojen, käsien ja kaulan ympärille.
Kunpa pyhimykset tekisivät ihmeitä! Kunpa ihmiset ponnistelisivat!
Kunpa hän itse pian saisi sellaista kiitosta, että voisi vangilleen
pyytää vapautta! Hänen vankinsa kuolee, ellei hän kiiruhda.
Jäytäköön rautarengas lakkaamatta hänen rannettaan, jottei hän
silmänräpäykseksikään häntä unhoittaisi!
Kuudes luku.