_Diamanten kesäpalatsista_ lähti tähän aikaan monta kirjettä Gaetano
Alagonalle, joka istui Comon vankilassa. Mutta kirjeenkantajan laukussa
ei ollut koskaan kirjettä Gaetanolta kesäpalatsiin.
Sillä Gaetano oli astunut elinkautiseen vankeuteensa, aivan kuin
se olisi ollut hauta. Ja sitä ainoata hän pyysi ja toivoi, että se
lahjoittaisi hänelle haudan unhoituksen ja rauhan.
Hän tunsi olevansa kuin kuollut ja sanoi itselleen, ettei hän tahtonut
kuulla jälkeenjääneitten valituksia ja vaikerruksia. Eikä hän tahtonut
pettyä toivomaan eikä antaa hellien sanojen houkutella itseään
ikävöimään sukulaisia ja ystäviä. Eikä hän tahtonut kuulla mitään
siitä, mitä maailmassa tapahtui, kun hän ei kumminkaan kyennyt ottamaan
siihen osaa ja ohjaamaan sitä.
Hän hankki vankilaansa työtä ja leikkasi kauniita taideteoksia, kuten
aina oli tehnyt. Mutta koskaan hän ei ottanut kirjettä vastaan, ei
ketään päästänyt puheilleen. Hän arveli siten pääsevänsä tuntemasta
onnettomuutensa koko katkeruutta. Hän luuli voivansa oppia elämään
eheän elämän neljän ahtaan seinän sisälläkin.
Mutta näin ollen donna Mikaela ei koskaan saanut häneltä sanaakaan
vastaukseksi.
Viimein donna Mikaela kirjoitti vankilan johtajalle ja kysyi, elikö
Gaetano vielä. Ja tämä vastasi, että se vanki, josta hän oli kysynyt,
ei koskaan lukenut ainoatakaan kirjettä. Hän oli pyytänyt päästä
kaikista ulkomaailmaa koskevista tiedoista.
Senjälkeen donna Mikaela ei enää kirjoittanut. Sensijaan hän jatkoi
työskentelyä rautatiensä hyväksi. Hän tuskin uskalsi mainita siitä
Diamantessa, mutta siitä huolimatta hän ei ajatellut mitään muuta. Hän
itse neuloi ja valmisti koruompeleita ja antoi kaikkien palvelijainsa
tehdä pieniä huokeita esineitä, joita hän voisi kaupata myyjäisissään.
Puodista hän valitsi vanhaa rihkamaa arpajaisia varten. Hän pani
Pieron, porttivahdin, laittamaan värillisiä lyhtyjä, hän sai isänsä
maalaamaan kylttejä ja ilmoitustauluja ja hän antoi kamarineitsyensä
Lucian, joka oli kotoisin Caprista, laittaa korallista kaulaketjuja ja
näkinkenkärasioita.
Hän ei ollut kuitenkaan lainkaan varma, tulisiko ainoatakaan ihmistä
hänen juhlaansa. Kaikki olivat häntä vastaan, ei kukaan tahtonut häntä
auttaa. Ne eivät edes pitäneet siitäkään, että hän näyttäytyi kadulla,
että hän puhui raha-asioista. Sellainen oli sopimatonta hienolle
naiselle.
Juuri silloin vanha Fra Felice koetti auttaa häntä, sillä hän rakasti
signoraa, kun tämä oli koristanut hänelle kuvan.
Kerran kun donna Mikaela valitti sitä, ettei hän saanut ketään uskomaan
tämän rautatierakennuksen tärkeyttä, otti hän kalotin päästään ja
osoitti kaljua päälakeansa.
"Katsokaa minua, donna Mikaela!" sanoi hän. "Yhtä kaljuksi tekee tämä
rautatie teidän päänne, jos jatkatte, niinkuin olette alkanut."
"Mitä tarkoitatte, Fra Felice?"
"Donna Mikaela", sanoi ukko, "eikö olisi hulluutta ryhtyä vaaralliseen
yritykseen ilman yhtään ystävää ja auttajaa?"
"Olenhan minä koettanut saada ystäviä, Fra Felice."
"Niin, ihmisiä!" sanoi ukko. "Mutta mitä apua on ihmisistä? Jos joku
lähtee kalalle, donna Mikaela, tietää hän, että hänen pitää pyytää
avukseen San Pietroa, jos joku aikoo ostaa hevosen, voi hän anoa San
Antonio Abbaten apua. Mutta jos minä tahdon rukoilla teidän rautatienne
edestä, en tiedä, kenen puoleen kääntyisin."
Ja Fra Felicen tarkoituksena oli sanoa, että donna Mikaelan pitäisi
valita joku suojeluspyhimys rautatielleen. Hän tahtoi, että donna
Mikaela valitsisi sen kruunupään lapsen, joka seisoi hänen vanhassa
kirkossaan, rautatiensä ensimäiseksi ystäväksi ja auttajaksi. Hän
sanoi, että jos signora vain tekisi niin, ei hän varmastikaan jäisi
apua vaille.
Donna. Mikaela tuli niin liikutetuksi, kun joku tahtoi auttaa häntä,
että hän heti lupasi rukoilla San Pasqualen lapselta menestystä
rautatiellensä.
Mutta Fra Felice hankki suuren kollehtilaatikon ja maalautti siihen
suurilla, selvillä kirjaimilla: "Lahjoja Etnanrautatielle." Ja hän
kiinnitti sen kirkkoonsa kuvan alttarin viereen.
Tästä oli kulunut vain yksi päivä, kun don Antonio Grecon puoliso,
donna Emilia, tuli vanhaan, hyljättyyn kirkkoon kysymään neuvoa San
Pasqualelta, joka on kaikista pyhimyksistä viisain.
Syksyn kuluessa oli nimittäin don Antonion teatterin ruvennut käymään
huonosti, kuten oli odotettavaakin tähän aikaan, jolloin kaikilla oli
rahanpuute.
Don Antonion päähän oli silloin pälkähtänyt koettaa tulla toimeen
pienemmillä teatterikustannuksilla kuin ennen. Hän oli jättänyt pois
pari lamppua ja entiset suuret ja komeasti maalatut ilmoituslehdet.
Mutta se oli ollut suurta hulluutta. Eikähän sovikaan sillä
hetkellä, jolloin ihmiset menettävät halun käydä teatterissa, ruveta
lyhentelemään prinsessojen silkkilaahustimia ja säästämään kuninkaitten
kruunujen kultauksessa.
Ehkei se ole niin vaarallista muussa teatterissa, mutta
nukketeatterissa on enemmän kuin arveluttavaa ryhtyä muutoksiin.
Ja se johtuu siitä, että nukketeatterissa käy enimmäkseen vain
pojannulikoita. Aikaihmiset saattavat ymmärtää, että välistä täytyy
säästää, mutta lapset tahtovat aina nähdä kaikki samallaisena.
Yhä vähemmän ja vähemmän tuli katsojia don Antonion teatteriin ja hän
jatkoi säästämistään. Sitten pisti hänen päähänsä, ettei hän tarvinnut
niitä kahta sokeaa viulunsoittajaa, isä Eliaa ja veli Tommasoa, jotka
tavallisesti soittivat väliaikoina ja sotakohtauksissa.
Nämä sokeat, jotka ansaitsivat paljon laulamalla surutaloissa ja jotka
juhlapäivinä kokosivat rahasumman toisensa jälkeen, olivat kalliit
palkata. Don Antonio eroitti ne ja hankki posetiivin.
Mutta siitä tuli hänen onnettomuutensa. Kaikki Diamanten oppipojat
ja puotipojat lakkasivat käymästä teatterissa. He eivät tahtoneet
istua kuulemassa posetiivia. He lupasivat toisilleen, etteivät menisi
teatteriin, ennenkuin don Antonio oli ottanut takaisin soittoniekkansa.
Ja he pitivätkin lupauksensa. Don Antonion nuket saivat esiintyä
tyhjille seinille.
Nämä nuoret pojat, jotka muutoin kernaammin luopuivat illallisestaan
kuin teatterista, jäivät ilta illalta pois nukkenäytännöstä. Ne olivat
varmoja siitä, että don Antonion viimein täytyisi asettaa kaikki
ennalleen.
Mutta don Antonio on taiteilijasukua. Hänen isällään ja veljellään on
nukketeatteri, hänen lankonsa, kaikki hänen sukulaisensa ovat siinä
ammattimiehiä. Ja don Antonio ymmärtää taidettaan. Hän osaa muuttaa
ääntään aivan rajattomasti, hän osaa samalla kertaa ohjata kokonaista
nukkesotajoukkoa ja hän osaa ulkoa tekstin kokonaiseen näytelmäjaksoon,
joka perustuu Carolus Magnuksen kronikaan.
Ja nyt don Antonion taiteilijaylpeyttä oli loukattu. Hän ei tahtonut
myöntyä ottamaan sokeita takaisin. Hän tahtoi, että hänen teatterissaan
käytäisiin hänen vuokseen eikä musikanttien.
Hän muutti suunnitelmaa ja alkoi esittää suuria, loistavasti
näyttämöllepantuja kappaleita. Mutta kaikki oli turhaa.
Löytyy muuan näytelmä, jonka nimi on "Paladinin kuolema" ja joka
kuvailee Rolandin taistelua Roncevalin luona. Se vaatii sellaista
koneistoa, että nukketeatterin täytyy olla kaksi päivää suljettuna,
jotta se voitaisiin asettaa käyntiin. Yleisö rakastaa sitä niin,
että sitä tavallisesti näytellään kaksinkertaisilla hinnoilla ja
täydelle huoneelle kokonainen kuukausi. Nyt don Antonio järjestytti
tämän näytelmän, mutta hänen ei tarvinnut esittää sitä, hän ei saanut
katsojia.
Tämä mursi don Antonion. Hän koetti saada takaisin isä Eliaa ja veli
Tommasoa, mutta nämä tiesivät nyt, minkä arvoisia he hänelle olivat. He
vaativat palkkoja sellaisia, että hän olisi joutunut perikatoon niitä
maksaessaan. Oli mahdotonta päästä mihinkään yksimielisyyteen.
Pienessä asunnossa nukketeatterin takana elettiin kuin piiritetyssä
linnoituksessa. Ei ollut muuta tehtävää kuin nähdä nälkää.
Donna Emilia ja don Antonio olivat molemmat nuoria, iloisia ihmisiä,
mutta nyt he eivät enää koskaan nauraneet.
Ei heitä hätä niin paljon ahdistanut, mutta don Antonio oli ylpeä mies
eikä voinut kestää sitä ajatusta, ettei hänen taiteensa enää kyennyt
houkuttelemaan katsojia.
Silloin lähti, kuten sanottu, donna Emilia San Pasqualen kirkkoon
rukoilemaan pyhimykseltä hyvää neuvoa. Hänen tarkoituksensa oli ollut
rukoilla yhdeksän rukousta sen suuren kivikuvan edessä, joka seisoi
kirkon ulkopuolella, mutta ennenkuin hän oli ruvennut rukoilemaan, oli
hän huomannut, että kirkon ovi oli auki. "Minkätähden San Pasqualen
kirkonovi on auki?" sanoi donna Emilia. "Sitä ei ole sattunut minun
päivinäni." Ja hän astui kirkkoon.
Siellä sisällä oli vain Fra Felicen rakas kuva ja suuri
kollehtilaatikko. Ja kuva loisti niin kauniina kruunussaan ja
sormuksissaan, että donna Emilia viehättyi menemään aivan hänen
luokseen. Mutta kun hän näin tuli katsoneeksi kuvaa silmiin, näytti
tämä hänestä niin suloiselta ja lohduttavalta, että hän laskeutui
polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä. Ja hän lupasi, että jos kuva
tahtoisi auttaa häntä ja don Antoniota heidän hädästään, panisi hän
kaikki yhden illan tulot siihen suureen laatikkoon, joka oli naulattu
kuvan viereen.
Lopetettuaan rukouksensa, donna Emilia piiloutui kirkon oven taakse
ja koetteli kuunnella, mitä ohikulkijat puhuivat. Sillä jos kuva
tahtoi häntä auttaa, antaisi se nyt hänen kuulla jonkun sanan, joka
ilmoittaisi, mitä hänen oli tekeminen.
Hän ei ollut seisonut siinä kahtakaan minuuttia, ennenkuin vanha
Assunta tuomiokirkon portailta asteli siitä sivuitse donna Pepan ja
donna Turan seurassa. Ja hän kuuli Assuntan sanovan juhlallisella
äänellään: "Sinä vuonnahan minä ensi kerran näin esitettävän Vanhan
kärsimyshistorian." Donna Emilia kuuli sen aivan selvästi. Assunta
sanoi tosiaankin "Vanhan kärsimyshistorian".
Donna Emiliasta tuntui, ettei hän koskaan ennättänyt kotiinsa asti.
Hänestä tuntui, etteivät jalat jaksaneet kuljettaa häntä kyllin
nopeasti. Tie tuntui tulleen moninkerroin pitemmäksi. Kun hän
viimeinkin näki teatterinnurkan ja sen katon alla punaiset lamput ja
suuret kuvitetut ilmoituslehdet, tuntui hänestä, että hän oli kulkenut
monta peninkulmaa.
Kun hän astui sisään don Antonion luo, istui tämä nojaten suurta
päätään käsiinsä ja tuijottaen pöytään. Surullista oli katsella don
Antoniota. Näinä viime viikkoina hänen tukkansa oli ruvennut lähtemään.
Päälaella oli se niin ohutta, että nahka kuulsi läpi. Mikäpä ihme se
oli, kun hänellä oli sellaisia huolia kannettavanaan! Donna Emilian
poissa ollessa hän oli ottanut esille kaikki nukkensa ja tarkastanut
ne. Sitä hän nyt teki joka päivä. Hänen oli tapana istuutua katselemaan
sitä nukkea, joka esitti Armidaa. Eikö hän sitten enää ollutkaan kaunis
ja viehättävä, saattoi hän puhella itsekseen. Ja hän koetti kohentaa
Rolandin miekkaa tai Kaarle suuren kruunua. Donna Emilia näki, että
hän taas oli kullannut keisarikruunun, kai ainakin viidennen kerran.
Mutta sitten hän oli lopettanut työnsä kesken ja vaipunut synkkiin
mietteisiin. Hän oli nyt huomannut, ettei vika ollut kultauksen
puutteessa, vaan uusien aiheitten.
Kun donna Emilia astui huoneeseen, ojensi hän kätensä miestään kohti.
"Katso tänne, don Antonio Greco", sanoi hän, "minulla on käsissäni
kultamaljoja täynnä kuninkaanviikunoita!"
Ja hän kertoi, kuinka hän oli rukoillut ja mitä hän oli luvannut ja
minkä neuvon hän oli saanut.
Kun hän sanoi tämän, hypähti don Antonio seisaalleen. Kädet riippuivat
jäykkinä pitkin ruumista ja hiukset nousivat pystyyn. Hän joutui
sanomattoman kauhun valtaan. "Vanha kärsimyshistoria", huusi hän,
"Vanha kärsimyshistoria!"
Sillä Vanha kärsimyshistoria on mysterio, jota aikoinaan näyteltiin
kautta koko Sisilian. Se tunki syrjään kaikki muut oratoriot ja
mysteriot ja sitä esitettiin joka vuosi joka kaupungissa parin
vuosisadan aikana. Vuoden suurin päivä oli se, jolloin Vanha
kärsimyshistoria esitettiin. Mutta nyt sitä ei enää näytellä. Nyt se
elää vain kansan muistossa kuin satu.
Muinoin sitä näyteltiin kyllä nukketeatterissakin. Mutta nyt on ruvettu
pitämään sitä jo liian kuluneena ja vanhanaikaisena. Sitä on tuskin
näytelty kolmeenkymmeneen vuoteen.
Don Antonio alkoi kiljua ja huutaa donna Emilialle, että tämä tuli
kiusaamaan häntä mielettömyyksillä. Hän vastusti donna Emiliaa
kuin pahaa henkeä, joka koetti saada hänet valtoihinsa. Tämä
oli hämmästyttävää, sydäntäviiltävää, sanoi hän. Mistä hän oli
saattanutkaan saada sellaisen sanan korviinsa? Mutta donna Emilia
seisoi tyynenä ja antoi hänen riehua. Hän sanoi vain, että se mitä hän
oli kuullut, oli Jumalan tahto.
Don Antoniokin rupesi pian talttumaan. Tuo suuri ajatus valtasi
hänet vähitellen. Ei mitään oltu Sisiliassa niin paljon rakastettu
ja näytelty. Ja asuihan yhäti samaa kansaa tällä jalolla saarella.
Rakastivathan he samaa maata, samoja vuoria ja samaa taivasta, joita
heidän esi-isänsäkin olivat rakastaneet? Mikseivät he voisi rakastaa
Vanhaa kärsimyshistoriaakin?
Hän taisteli vastaan, niin kauan kuin jaksoi. Hän sanoi donna
Emilialle, että se kävisi liian kalliiksi. Mistä hän saisi
pitkätukkaiset ja parrakkaat apostolit? Hänellä ei ollut ehtoolliseen
sopivaa pöytää, hänellä ei ollut sellaista koneistoa, joka tarvittiin
kulkuetta ja ristinkantamista varten.
Mutta donna Emilia huomasi, että hän antaisi perään, ja ennen iltaa hän
lähti kuin lähtikin Fra Felicen luo ja lupasi tälle uudestaan panna
yhden illan tulot pienen kuvan kollehtilaatikkoon, jos tämä keino
osoittautui oivaksi.
Fra Felice kertoi lupauksesta donna Mikaelalle ja tämä iloitsi ja
samalla kertaa pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi.
Ympäri kaupungin levisi tieto, että don Antonio aikoi esittää Vanhan
kärsimyshistorian, ja hänelle naurettiin. Don Antonio oli menettänyt
järkensä.
Olisi kyllä kernaasti katseltu Vanhaa kärsimyshistoriaa, jos olisi
saatu nähdä se sellaisena kuin se ennen aikaan näyteltiin. Olisi
kernaasti nähty esitettävän sitä niinkuin Acissa, jossa kaupungin
ylimykset olivat kuninkaina ja palkkasotureina ja käsityöläiset
hoitivat juutalaisten ja apostolien asiat, ja jolloin vanhasta
testamentista oli lisätty niin monta kohtausta, että näytelmä kesti
koko päivän.
Kernaasti olisi myöskin uudelleen eletty Castelbuocon ihanat
päivät, jolloin koko kaupunki oli muuttunut Jerusalemiksi. Siellä
näyteltiin mysteriota niin, että Jeesus tuli ratsastaen kaupunkiin
ja portille siroteltiin hänen tielleen palmunoksia. Siellä esitti
kirkko Jerusalemin temppeliä ja raatihuone Pilatuksen palatsia.
Siellä lämmittelihe Pietari tulen ääressä kirkkoherran pihalla,
ristiinnaulitseminen tapahtui vuorella kaupungin yläpuolella ja Maria
etsi poikansa ruumista sindacon puutarhan luolista.
Kun tällaiset seikat olivat muistossa, kuinka olisi voitu tyytyä
katsomaan suurta mysteriota don Antonion teatterissa!
Mutta tästä huolimatta don Antonio työskenteli innokkaasti valmistellen
näyttelijöitä ja järjestellen suurta koneistoa.
Ja kas, muutaman päivän kuluttua tuli kylttimaalari, mestari Battista,
ja lahjoitti hänelle ilmoitustaulun. Hänestä oli ollut hauska kuulla,
että don Antonio aikoi näyttää Vanhan kärsimyshistorian. Hän oli nähnyt
sen nuoruudessaan ja iloinnut siitä suuresti.
Nyt seisoi siis suurilla kirjaimilla teatterin nurkalla: "Vanha
kärsimyshistoria eli Jälleen ylösnoussut Aadam, murhenäytelmä kolmessa
näytöksessä, kirjoitti cavaliere Filippo Orioles."
Don Antonio mietti vain mielessään, mille kannalle yleisö asettuisi.
Mutta aasipojat ja oppipojat, jotka kulkivat hänen teatterinsa ohi,
lukivat ilmoitustaulun pilkallisesti nauraen. Don Antoniosta näytti
kaikki hyvin synkältä, mutta hän työskenteli kumminkin uskollisesti
edelleen.
Kun määrätty ilta tuli ja kärsimyshistoria piti esitettämän, ei kukaan
ollut sen levottomampi kuin donna Mikaela. "Auttaako pieni kuva minua?"
kysyi hän lakkaamatta itseltään.
Hän lähetti neitsyeensä Lucian vakoilemaan. Seisoiko poikaparvia
teatterin ympärillä? Näyttikö siltä, että väkeä tulisi? Voisihan Lucia
mennä kysymään donna Emilialtakin, joka istui pilettiluukulla, miltä
näytti.
Mutta kun Lucia palasi, ei hän tuonut lainkaan toiveita tullessaan.
Teatterin ulkopuolella ei ollut ollenkaan ihmisiä. Pojat olivat
päättäneet musertaa don Antonion.
Kahdeksan ajoissa ei donna Mikaela enää jaksanut istua kotonaan
sellaisessa jännityksessä. Hän sai cavaliere Palmerin lähtemään
kanssaan teatteriin. Hän tiesi kyllä, ettei oikea signora ollut koskaan
astunut jalkaansa don Antonion teatteriin, mutta hänen täytyi nähdä,
kuinka kaikki päättyisi. Hänen rautatielleen olisi huimaavan suuri etu,
jos don Antonio onnistuisi.
Kun donna Mikaela saapui teatteriin, oli kello muutamia minuutteja
vailla kahdeksan. Eikä donna Emilia ollut myynyt ainoatakaan pilettiä.
Mutta hän ei ollut alakuloinen. "Käykää sisään, donna Mikaela!"
sanoi hän. "Me esitämme sen joka tapauksessa. Se on niin kaunista.
Don Antonio esittää sen teille ja teidän isällenne ja minulle. Se on
kauneinta, mitä hän koskaan on näyttänyt."
Donna Mikaela astui pieneen teatterisaliin. Se oli surupuvussa,
niinkuin suuret teatterit aina olivat ennen maailmassa, kun Vanha
kärsimyshistoria esitettiin. Mustat, hopeareunaiset verhot ympäröivät
näyttämöä. Ja pienet penkit olivat mustaan puetut.
Kohta kun donna Mikaela oli astunut sisään, näkyi eräästä pienestä'
kulissin reiästä don Antonin pensasmaiset kulmakarvat. "Donna Mikaela!"
huusi hän, niinkuin äsken juuri donna Emilia. "Me näyttelemme
kuitenkin. Se on niin kaunista. Se ei ollenkaan kaipaa katsojia."
Samassa tuli donna Emilia itse, aukaisi oven ja piti sitä niiaillen
selkosen seljällään. Sieltä tuli kirkkoherra don Matteo.
"Mitäs arvelette minusta, donna Mikaela?" sanoi hän nauraen. "Mutta
ymmärrättehän, tämähän on Vanha kärsimyshistoria. Minä näin sen
nuoruudessani Palermon suuressa ooperassa, ja luulenpa, että juuri tämä
vanha kappale teki minusta papin."
Kun ovi seuraavan kerran avautui, astuivat sisään isä Elia ja
veli Tommaso, viulut kainalossa ja hakivat tutut paikkansa niin
rauhallisina, kuin ei heillä koskaan olisi ollut mitään riitaa don
Antonion kanssa.
Ovi aukeni taas. Sisään tuli pieni mummo solatieltä pienen maurin talon
yläpuolelta. Hän oli surupuvussa ja teki ristinmerkin astuessaan sisään.
Hänen jälkeensä tuli neljä viisi muuta vanhaa mummoa, ja donna Mikaela
katsoi aivan närkästyneenä, kuinka he vähitellen täyttivät teatterin.
Hän tiesi, ettei don Antonio olisi tyytyväinen, ennenkuin olisi saanut
takaisin oman yleisönsä, ennenkuin sai näytellä itsepäisille, rakkaille
pojilleen.
Äkkiä hän kuuli myrskyn kohauksen tai ukkosen jyrinän. Ovet
selkoseljälleen, ja kaikki kerrallaan sisään! Pojat tulivat. He
istuutuivat vanhoille paikoilleen niin varmoina kuin olisivat saapuneet
kotiinsa.
He katselivat toisiansa hieman häpeissään. Mutta heidän oli ollut
mahdotonta nähdä toisen vanhan mummon toisensa perästä menevän heidän
omaan teatteriinsa katsomaan heille varattua kappaletta. Heidän oli
ollut ratki mahdotonta nähdä koko kadun täyden vanhoja kehrääjiä
vitkalleen vaeltavan kohti teatteria. Ja niin he olivat hyökänneet
sisään.
Mutta tuskin tuo nuori väki oli päässyt paikoilleen, ennenkuin se
huomasi joutuneensa kurittajan käsiin! Oi, Vanha kärsimyshistoria,
Vanha kärsimyshistoria.
Ei sitä esitetty niinkuin Acissa tai Castelbuocossa. Ei sitä esitetty
niinkuin Palermon ooperassa, sitä näyttelivät vain nukkeraukat
liikkumattomin kasvoin ja jäykin jäsenin, mutta vanha näytelmä ei ollut
kadottanut voimaansa.
Donna Mikaela huomasi sen jo toisessa näytöksessä ehtoollisen aikana.
Pojat alkoivat vihata Juudasta. He huusivat hänelle uhkauksia ja
herjaussanoja.
Kun kärsimyshistoriaa jatkui, ottivat he hatut päästään ja panivat
kädet ristiin. He istuivat aivan hiljaa, kauniit, ruskeat silmät
suunnattuina näyttämölle. Silloin tällöin helmeili pari kyyneltä!
Silloin tällöin puristui käsi vihasta nyrkkiin.
Don Antonio puhui väräjävin äänin, donna Emilia oli polvillaan
sisäänkäytävällä. Don Matteo katseli lempeästi hymyillen pikku nukkia
ja muisteli Palermon ihanaa näytelmää, joka oli tehnyt hänestä papin.
Mutta kun Jeesus vangittiin ja piinattiin, häpesivät nuoret omaa
itseään. He olivat myöskin saattaneet vihata ja vainota. He olivat
olleet samallaisia kuin nuo farisealaiset, kuin nuo roomalaiset.
Hävetti ajatellessakin. Kunpa don Antonio antaisi heille anteeksi!
Viides luku.