_Kun donna Emilia_ avasi pilettiluukun ja rupesi myymään pääsylippuja
Vanhan kärsimyshistorian toiseen näytäntöön, seisoi ulkona pitkä jono
piletinostajia, illalla oli teatteri niin täpösen täynnä, että ihmisiä
pyörtyi tungoksessa ja kolmantena iltana saapui matkustajia sekä
Adernòsta että Paternòsta katsomaan rakasta murhenäytelmää. Don Antonio
aavisti, että voisi esittää sitä koko kuukauden kaksinkertaisilla
hinnoilla ja pitää kaksi näytäntöä illassa.
Oi, kuinka onnellisia he olivatkaan don Antonio ja donna Emilia, ja
kuinka kernaasti ja kiitollisina he panivatkaan kaksikymmentäviisi
liiraa pienen kuvan kollehtilaatikkoon!
Diamantessa herätti tämä tapaus suurta hämmästystä, ja monet tulivat
donna Elisalta kysymään, luuliko hän pyhimysten tahtovan, että donna
Mikaelaa piti auttaa.
"Oletteko kuullut, donna Elisa", sanottiin, "että San Pasqualen
Kristuslapsi auttoi don Antonio Grecoa, kun hän lupasi yhden illan
tulot donna Mikaelan rautatien hyväksi?"
Mutta kun näin kysyttiin donna Elisalta, sulki tämä suunsa ja
näytti sellaiselta, ettei hän osannut ajatella mitään muuta kuin
koruompelustaan.
Fra Felice tuli itse hänen luokseen ja kertoi, mitkä kaksi ihmettä kuva
jo oli tehnyt.
"Signorina Tottenham oli hyvin tuhma, kun hän luopui kuvasta, joka on
sellainen ihmeitten tekijä", sanoi donna Elisa.
Samaa ajattelivat kaikki. Signorina Tottenhamillahan kuva oli ollut
monta vuotta, eikä hän ollut huomannut mitään. Ei se varmastikaan
voinut tehdä ihmeitä. Tämä oli vain sattuma.
Oli onnetonta, ettei donna Elisa tahtonut uskoa. Hän oli nyt ainoa
Alagona Diamantessa. Ihmiset mukautuivat hänen ajatukseensa, enemmän
kuin itse tiesivätkään. Jos donna Elisa olisi uskonut, olisi koko
kaupunki tahtonut auttaa donna Mikaelaa.
Mutta donna Elisa ei voinut uskoa, että Jumala ja pyhimykset tahtoivat
auttaa hänen kälyänsä.
Hän oli pitänyt häntä silmällä aina San Sebastianon juhlasta asti.
Kohta kun joku puhui Gaetanosta, kalpeni hänen kälynsä ja näytti
hyvin tuskaiselta. Hänen kasvonpiirteensä kävivät samallaisiksi kuin
syntisen, jota omantunnon tuskat kalvavat.
Donna Elisa istui eräänä aamuna tätä mietiskellen, ja se valtasi hänet
niin, että hän antoi neulan levätä. "Donna Mikaela ei ole mikään
Etnannainen", sanoi hän itsekseen. "Hän pitää hallitsevien puolta ja
iloitsee siitä, että Gaetano on vankilassa."
Ulkona kadulla kannettiin samassa suuria paareja. Niille oli pinottu
kasa kirkonkoristuksia. Siinä oli kynttiläkruunuja ja alttarikaappeja
ja pyhäinjäännössäiliöitä. Donna Elisa silmäili niitä hetkisen, sitten
hän alkoi taas miettiä.
"Hän ei sallinut minun koristaa Alagonan taloa San Sebastianon
juhlaksi", ajatteli hän. "Hän kai ei tahdo, että pyhimys auttaisi
Gaetanoa."
Kaksi miestä työnsi nyt ohitse rämiseviä käsikärryjä. Niillä oli
kokonainen vuori punaisia seinäverhoja, runsaasti kirjailtuja alttarin
esirippuja ja alttaritauluja leveissä, kullatuissa kehyksissä.
Donna Elisa huiskaisi kädellään, aivan kuin karkoittaakseen kaiken
epäilyksen. Se mitä oli tapahtunut, ei voinut olla mikään todellinen
ihme. Tottakai pyhimykset tiesivät, ettei Diamantella ollut varoja
hankkia rautatietä.
Nyt ajoivat ohitse keltaiset työkärryt, jotka olivat täpötäynnä
nuottipitimiä, messukirjoja, rukousjakkaroita ja rippituoleja.
Donna Elisa heräsi mietteistään. Hän katsoi ulos rukousnauhojen
välistä, jotka riippuivat ikkunan kiekuroissa. Tuossahan vietiin jo
kolmatta kuormaa kirkonkapineita. Ryöstettiinkö Diamantea parastaikaa?
Olivatko sarasenit hyökänneet kaupunkiin?
Hän asettui ovelle nähdäkseen paremmin. Taas kannettiin paareja, ja
niillä oli rautapeltisiä suruseppeleitä, hautatauluja, joissa oli
pitkät kirjoitukset ja vaakunakilpiä, sellaisia, joita kirkkoihin
ripustetaan vainajien muistoksi.
Donna Elisa kysyi kantajilta ja sai tietää, mitä oli tapahtumassa.
Santa Lucia in Gesun kirkkoa tyhjennettiin parastaikaa. Sindaco ja
kaupunginneuvosto olivat päättäneet, että se muutettaisiin teatteriksi.
Kapinan jälkeen oli Diamanteen saatu uusi sindaco. Se oli muuan
nuori mies Roomasta. Hän ei tuntenut kaupunkia, mutta tahtoi
kumminkin kernaasti tehdä jotain sen hyväksi. Hän oli ehdoittanut
kaupunginneuvostolle, että Diamante hankkisi itselleen teatterin
samalla tavoin kuin Taormina ja muut kaupungit. Muutettaisiin
vain yksinkertaisesti joku kirkoista teatteritaloksi. Viidessä
kaupunginkirkossa ja seitsemässä luostarikirkossa oli kai enemmän kuin
tarpeeksi, niistä riittäisi kyllä joku toiseenkin tarkoitukseen.
Tuossa oli nyt esimerkiksi jesuittain kirkko, Santa Lucia in Gesu.
Luostari, joka sitä ympäröi, oli jo muutettu kasarmiksi, ja kirkko oli
melkein kokonaan hyljätty. Siitä tulisi mainio teatteri.
Näin oli uusi sindaco ehdoittanut, ja kaupunginneuvosto oli sen
hyväksynyt.
Kun donna Elisa sai kuulla, mitä oli tapahtumassa, heitti hän ylleen
viitan ja hunnun ja lähti Luciankirkkoon sellaisella kiireellä, kuin
riennetään kuolevan luo.
"Kuinka käy nyt sokeitten?" ajatteli donna Elisa. "Kuinka ne voivat
elää ilman Santa Lucia in Gesun kirkkoa?"
Kun donna Elisa tuli sille pienelle hiljaiselle torille, jonka
ympärille jesuittain pitkät, rumat luostaritalot oli rakennettu, näki
hän leveillä kiviportailla, jotka ulottuvat vii koko kirkon pääsivun,
rivin risaisia lapsia ja takkuisia koiria. Ne olivat kaikki sokeitten
kuljettajia, ja ne itkivät ja vinkuivat minkä jaksoivat.
"Mikä teillä kaikilla on?" kysyi donna Elisa. -- "Ne tahtovat viedä
meiltä kirkkomme", valittivat lapset. Ja silloin ulvoivat koirat vielä
surkeammin kuin ennen, sillä sokeitten koirat ovat melkein kuin ihmisiä.
Kirkon ovella donna Elisa kohtasi mestari Pamphilion vaimon, donna
Concettan. "Oi, donna Elisa", sanoi hän, "ette ole koskaan eläissänne
nähnyt mitään näin kauheaa. Parasta on, ettette mene sisään."
Mutta donna Elisa kulki edelleen.
Kirkossa hän ei ensin nähnyt mitään muuta kuin valkoisen pölypilven.
Mutta pilven läpi jyrisivät vasaraniskut, sillä muutamat työmiehet
olivat juuri irroittamassa muuatta suurta kiviritaria korkealta
ikkunakomerosta.
"Herra Jumala", sanoi donna Elisa, "ne irroittavat Sor Arrigoa!" Ja hän
ajatteli, kuinka turvallisena tämä oli maannut komerossaan. Joka kerran
kun hän oli nähnyt hänet, oli hän toivonut saavansa olla yhtä kaukana
levottomuudesta ja muutoksista kuin vanha Sor Arrigo.
Luciankirkossa oli vielä suuri hautapatsas. Se kuvasi vanhaa jesuittaa
makaamassa marmorisella sarkofagilla ruoska kädessä ja päähine
vedettynä syvään silmille. Hänen nimensä oli pater Succi ja Diamantessa
oli tapana peloitella lapsia hänellä.
"Uskaltavatkohan ne liikuttaa pater Succiakin?" ajatteli donna Elisa.
Ja hän haparoi halki kalkkitomun kuoriin nähdäkseen, olivatko ne
uskaltaneet siirtää pois vanhan jesuitan.
Mutta pater Succi makasi vielä paikoillaan kivisellä vuoteellansa.
Hän makasi siinä synkkänä ja ankarana, jollainen hän oli ollut
eläissäänkin, ja saattoi melkein luulla, että hän vielä eli. Jos siinä
olisi ollut tohtori ja lääkepullopöytä ja vuoteen vierellä palavia
kynttilöitä, olisi saattanut luulla, että pater Succi makasi sairaana
kirkon kuorissa odotellen viimeistä hetkeänsä.
Sokeat istuivat hänen ympärillään, niinkuin sukulaiset, jotka
kokoontuvat kuolevan luo, huojutellen ruumistaan sanattomassa surussa.
Siellä olivat molemmat naiset hotellin pihalta, donna Pepa ja donna
Tura, siellä oli vanha Saraedda äiti, joka söi armoleipää sindaco
Voltaron talossa, siellä oli sokeita kerjäläisiä, sokeita laulajoita,
sokeita kaikenikäisiä ja -säätyisiä. Kaikki Diamanten sokeat olivat
siellä, ja Diamantessa on uskomattoman paljon niitä, jotka eivät enää
näe päivänvaloa.
Kaikki nämä istuivat pitkät ajat ääneti, mutta välistä puhkesi joku
heistä tuskanhuutoon. Välistä haparoi joku heistä munkin, pater Succin
luo ja heittäytyi ääneensä itkien hänen päälleen.
Vielä enemmän kuolinhuoneen kaltaiseksi teki tämän se, että kirkkoherra
ja franciskaniluostarin pater Rossi kulkivat siellä koettaen lohdutella
murheisia.
Donna Elisa tuli hyvin liikutetuksi. Oi, niin monta kertaa hän oli
nähnyt nämä ihmiset pihallaan iloisina, ja nyt piti hänen kohdata
heidät tällaisessa kurjuudessa! He olivat houkutelleet hänet
vuodattamaan ihania kyyneleitä, kun he olivat laulaneet suruvirsiä
hänen miehelleen signor Antonellille ja hänen veljelleen don
Ferrantelle. Ei hän totisesti olisi tahtonut nähdä heitä tällaisessa
hädässä.
Vanha Saraedda äiti rupesi puhumaan donna Elisalle.
"En tiennyt mitään, kun tulin", sanoi mummo. "Jätin koiran portaille
ja astuin ovesta sisään. Sitten ojensin käteni nostaakseni syrjään
ovipeitteen, mutta ovipeite oli poissa. Nostin jalkani, aivan kuin
kynnyksen takana kuten ennenkin olisi ollut porras, mille polkea,
muttei ollut mitään porrasta. Ojensin käteni ottaakseni vihkivettä,
laskeusin polvilleni kulkiessani pääalttarin ohi, ja koetin kuunnella
sitä pientä kelloa, joka aina soi, kun pater Rossi tulee pitämään
messua. Donna Elisa, ei ollut ollenkaan vihkivettä, ei alttaria, ei
kello soinut, ei ollut mitään."
"Oi, raukkoja, raukkoja!" sanoi donna Elisa.
"Sitten kuulen, kuinka taotaan ja hakataan eräässä ikkunassa. 'Mitä
teette Sor Arrigolle?' huudan minä, sillä kuulen heti, että se on Sor
Arrigon ikkuna.
"'Viemme hänet pois', vastaavat ne.
"Samassa tulee kirkkoherra don Matteo, ottaa minua kädestä ja selittää
kaiken. Minä melkein suutun kirkkoherralle, kun hän sanoo, että tätä
tehdään teatteria varten. Ne tarvitsevat meidän kirkkomme teatteriksi!
"'Missä on pater Succi?' sanon heti. Ja hän vie minut pater Succin luo.
Hän saa viedä minut, sillä itse en osaa. Kun ne ovat ottaneet pois
kaikki tuolit ja rukousjakkarat ja matot ja korokkeet ja irtoportaat,
en osaa. Ennen kuljin täällä yhtä hyvin kuin tekin."
"Kirkkoherra hankkii teille toisen kirkon", sanoi donna Elisa. --
"Donna Elisa", sanoi mummo, "mitä sanotte? Sanokaa yhtä hyvin, että
kirkkoherra antaa meille näkömme! Voiko don Matteo antaa meille kirkon,
jossa näemme, niinkuin näimme tässä? Ei yhdenkään tarvinnut tuoda
opastaan tänne sisään. Tuolla donna Elisa, oli muuan alttari, kukat
sillä olivat punaisia kuin Etna auringon laskiessa, ja me näimme sen.
Laskimme kuusitoista vahakynttilän liekkiä pääalttarilla sunnuntaisin
ja kolmekymmentä juhlapäivinä. Saatoimme nähdä, kuinka pastori Rossi
toimitti täällä sisällä messua. Mitä teemme toisessa kirkossa, donna
Elisa? Siellä emme voi mitään nähdä. Ne ovat uudelleen sammuttaneet
silmäimme valon."
Donna Elisan sydän kävi niin lämpimäksi, kuin sulaa laavaa olisi
vuotanut sen yli. Varmasti tehtiin näille sokeille suurta vääryyttä.
Sitten donna Elisa meni don Matteon luo.
"Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi hän, "oletteko puhunut sindacolle?"
"Oi, oi, donna Elisa", sanoi don Matteo, "koettakaa te puhua hänelle,
minun puheestani ei tule apua".
"Teidän korkea-arvoisuutenne, sindaco on muukalainen, ehkei hän ole
kuullut puhuttavan sokeista."
"Signor Voltaro on käynyt hänen luonaan, pater Rossi on käynyt hänen
luonaan ja minä myöskin, minä myöskin. Hän vastaa vain, ettei hän voi
muuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto on päättänyt. Tiedättehän, donna
Elisa, kaupunginneuvosto ei voi peruuttaa mitään. Jos se on päättänyt,
että teidän kissanne lukee messun tuomiokirkossa, niin se ei voi sitä
muuttaa."
Äkkiä syntyi kirkossa liikettä. Suuri, sokea mies astui sisään. "Isä
Elia", kuiskasi don Matteo, "isä Elia".
Isä Elia oli vanhin siinä sokeitten laulajien ammattikunnassa, joka
tänne tavallisesti kokoontui. Hänellä oli pitkä valkoinen tukka ja
parta ja hän oli kaunis kuin joku pyhistä patriarkoista.
Kuten kaikki muut, meni hänkin pater Succin luo. Hän istuutui hänen
viereensä ja nojasi otsansa kirstuun.
Donna Elisa meni isä Elian luo ja puhutteli häntä. "Isä Elia", sanoi
hän, "teidän pitäisi mennä sindacon puheille".
Ukko tunsi donna Elisan ja vastasi hänelle karkealla vanhuksenäänellään.
"Luulette siis, että minä olen odottanut, kunnes te sanoisitte sen
minulle. Ettekö käsitä, että ensimäinen ajatukseni oli mennä sindacon
luo."
Hän puhui kovaan ja selvästi, niin että työmiehet lakkasivat
kolkuttelemasta luullen jonkun ruvenneen saarnaamaan.
"Olen sanonut hänelle, että me sokeat laulajat muodostamme
ammattikunnan ja että jesuitat avasivat meille kirkkonsa jo kolmesataa
vuotta sitten ja antoivat meille oikeuden kokoontua tänne, jotta
voisimme valita uusia jäseniä ja kuulla uusia lauluja.
"Ja minä sanoin hänelle, että meitä kuuluu tähän ammattikuntaan
kolmekymmentä ja että pyhä Lucia on meidän suojeluspyhimyksemme ja
ettemme me koskaan laula kadulla, vaan aina pihoissa ja huoneissa
ja että me laulamme pyhäintaruja ja sitäpaitsi suruvirsiä, muttei
ainoatakaan kevytmielistä laulua ja että jesuitta pater Succi avasi
meille kirkon senvuoksi, että sokeat ovat meidän Herramme laulajoita.
"Minä sanoin hänelle, että muutamat meistä ovat recitatoreja, jotka
osaavat esittää vanhoja lauluja, mutta toiset ovat trovatoreja, jotka
keksivät uusia. Sanoin hänelle, että me tuotamme iloa monelle ihmiselle
tällä jalolla saarella. Kysyin häneltä, miksei hän salli meidän jäädä
eloon. Sillä koditon ei voi elää.
"Sanoin hänelle, että meillä on tapana vaeltaa kaupungista toiseen
ympäri koko suuren Etnan, mutta Diamanten Luciankirkko on meidän
kotimme ja täällä meille luetaan messu joka aamu. Miksi hän tahtoo
kieltää meiltä Jumalan sanan lohdutuksen.
"Sanoin hänelle, että jesuitat muuttivat kerran mieltään ja aikoivat
ajaa meidät pois kirkostaan, mutta se ei onnistunut heille. Vaan me
saimme varakuninkaan kirjeen, jossa meille annettiin ikuisiksi ajoiksi
oikeus pitää kokouksiamme Santa Lucia in Gesun kirkossa. Ja minä näytin
hänelle kirjeen."
"Mitä hän silloin sanoi?"
"Hän nauroi minulle".
"Eikö kukaan muista herroista voi teitä auttaa?"
"Minä olen käynyt heidän luonaan, donna Elisa. Koko aamun minua on
lähetetty Herodeksen luota Pilatuksen luo."
"Isä Elia", sanoi donna Elisa alentaen äänensä, "oletteko unohtanut
huutaa avuksi pyhimyksiä?"
"Minä olen rukoillut sekä mustaa madonnaa että San Sebastianoa että
Santa Luciaa. Minä olen rukoillut niin monia, kuin olen tainnut nimeltä
mainita."
"Mitä luulette, isä Elia", sanoi donna Elisa alentaen vieläkin ääntään,
"autettiinko don Antonio Grecoa senvuoksi, että hän lupasi rahoja donna
Mikaelan rautatietä varten?"
"Ei minulla ole mitään rahoja annettavana", sanoi ukko lohdutonna.
"Ajatelkaahan kumminkin sitä, isä Elia", sanoi donna Elisa, "kun olette
niin suuressa hädässä. Voisittehan koettaa luvata Kristuksenkuvalle,
että te itse ja kaikki, jotka kuuluvat teidän ammattikuntaanne,
puhutte ja laulatte rautatiestä ja kehoitatte ihmisiä auttamaan sitä,
jos saatte pitää kirkkonne. Emmehän tiedä, auttaako se, mutta täytyy
koettaa kaikkea mahdollista, isä Elia. Eihän lupaaminen maksa mitään."
"Minä lupaan vaikka mitä teidän tähtenne", sanoi ukko.
Hän nojasi taas sokean päänsä mustaan kirstuun, ja donna Elisa ymmärsi,
että hän oli antanut lupauksen saadakseen olla rauhassa suruineen.
"Minä vien teidän lupauksenne Kristuksenkuvalle?" sanoi hän.
"Tehkää kuten tahdotte!"
* * * * *
Mutta samana päivänä oli vanha Fra Felice noussut viiden aikaan
aamulla ja alkanut lakaista kirkkoansa. Hän tunsi olevansa täysin
reipas ja terve, mutta parastaikaa lakaistessaan tuntui hänestä, kuin
San Pasqualella, joka kivipusseineen seisoi kirkonoven ulkopuolella,
olisi ollut jotain sanottavaa hänelle. Hän astui portaille, mutta
San Pasqualella ei ollutkaan mitään asiaa. Aurinko vain solui juuri
esiin Etnan takaa ja sen säteet kiitivät alas synkkää vuorenrinnettä
kimallellen kuin harpunkielet. Kun säteet saapuivat Fra Felicen vanhaan
kirkkoon, muuttivat ne sen ruusunpunaiseksi. Ruusunpunaisiksi kävivät
myös vanhat, barbariset pylväät, jotka kannattivat katosta kuvan
yläpuolella, ja San Pasquale kivipusseineen, ja Fra Felice itsekin.
"Mehän näytämme nuorilta poikasilta", ajatteli ukko, "meillä on vielä
pitkä jono vuosia elettävänämme".
Mutta kun hänen piti mennä takaisin kirkkoon, tunsi hän ankaraa
rinnanahdistusta, ja hänen mieleensä välähti, että San Pasquale oli
kutsunut hänet luokseen sanoaksensa jäähyväiset. Samassa hänen jalkansa
kävivät niin raskaiksi, että hän vaivoin jaksoi liikuttaa niitä. Hän
ei tuntenut lainkaan kipua, mutta sensijaan väsymystä, jonka täytyi
merkitä kuolemaa. Hän jaksoi tuskin panna pölyharjan sakastin oven taa,
sitten hän hoippui kuoriin, paneutui korokkeelle pääalttarin eteen ja
kietoi kaapun ympärilleen.
Hänestä tuntui, kuin Kristuksen kuva olisi nyökännyt hänelle päätään ja
sanonut: "Nyt tarvitsen sinut, Fra Felice." -- Hän nyökäytti vastaan
maatessansa siinä. "Olen valmis, en petä sinua."
Fra Felice vain makasi ja odotti, ja se oli hänestä niin kaunista. Hän
ei ollut koskaan elämässään ennättänyt tuntea, kuinka väsynyt hän oli.
Nyt hän viimeinkin saisi levätä kyllikseen. Kuva pitäisi kyllä kirkon
ja luostarin voimassa hänettäkin.
Hän makasi hymyhuulin ajatellen sitä, että vanha San Pasquale oli
kutsunut hänet ulos sanoakseen hänelle viimeisen kerran hyvää huomenta.
Siinä Fra Felice makasi myöhäiseen päivään ja melkein koko ajan
puoleksi uinuen. Ei ketään ollut hänen luonaan ja hänestä tuntui,
ettei käynyt päinsä näin vain hiipiä kuolemaan. Hänestä tuntui, että
hän tavallaan kuin petti. Tämä herätti hänet kerran toisensa perästä.
Hänenhän pitäisi kutsua papit luokseen, mutta eihän hänellä ollut, ketä
lähettää niitä hakemaan.
Maatessaan tuntui hänestä, että hän kutistui kokoon yhä enemmän ja
enemmän. Joka kerran kun hän heräsi tuntui hän mielestään pienemmältä,
ikäänkuin hän vähitellen kokonaan häviäisi. Nyt hän varmaankin voisi
kääriä kaapunsa neljä kertaa ympärilleen.
Hän olisi kenties saanut kuolla aivan yksikseen, ellei donna Elisa
olisi tullut rukoilemaan sokeitten puolesta pikku kuvaa. Donna Elisa
oli tullessaan hyvin omituisessa mielentilassa, sillä hän toivoi kyllä,
että köyhät saisivat apua, muttei kumminkaan toivonut, että donna
Mikaelan asia edistyisi.
Astuessaan kirkkoon, hän näki Fra Felicen makaavan korokkeella alttarin
juurella, ja hän astui munkin luo ja laskeutui polvilleen hänen
viereensä.
Fra Felice käänsi silmänsä häneen ja sanoi käheällä äänellä hymyillen
heikosti: "Minun täytyy kuolla." Mutta sitten hän oikaisi: "Minä saan
kuolla."
Donna Elisa kysyi, mikä häntä vaivasi ja tarjoutui toimittamaan apua.
"Istuutukaa tähän?" sanoi Fra Felice ja yritti raukeana pyyhkäistä
hihansuulla pölyä korokkeelta.
Donna Elisa sanoi, että hän tahtoisi tuoda papit ja armeliaisuussisaret.
Ukko tarttui hänen hameeseensa ja piti häntä paikoillaan.
"Tahdon ensin puhua teidän kanssanne, donna Elisa."
Hänen oli vaikea puhua ja hän hengitti kiivaasti joka sanan välillä.
Donna Elisa istuutui hänen viereensä odottamaan.
Hetkisen vanhus makasi läähättäen, sitten hänen kasvoilleen kohosi
puna, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän puhui helposti ja
innokkaasti.
"Donna Elisa", sanoi Fra Felice, "minulla on muuan perintö jätettävänä.
Se on huolestuttanut minua koko päivän. En tiedä, kelle sen antaisin."
"Fra Felice", sanoi donna Elisa, "älkää sellaisesta huolta tehkö. Ei
ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tarvitsisi hyvää lahjaa."
Mutta kun Fra Felice nyt oli paremmissa voimissa, tahtoi hän, ennenkuin
määräsi perinnöstä, puhua donna Elisalle siitä, kuinka hyvä Jumala oli
ollut häntä kohtaan.
"Eikö Jumala ole osoittanut minulle suurta armoa, tehdessään minusta
polaccon?" sanoi hän.
"On kyllä, se on suuri lahja", sanoi donna Elisa.
"Vaikka saa olla vain pieni, pieni polacco, on se suuri lahja", sanoi
Fra Felice, "varsinkin se on ollut hyödyllistä sen jälkeen kun luostari
lakkautettiin ja kun toverit ovat poistuneet tai kuolleet. Se merkitsee
sitä, että pussi on leipää täynnä, ennenkuin on ojentanutkaan kätensä
kerjätäkseen. Se merkitsee sitä, että aina kohtaa iloisia kasvoja ja
saa syvän kumarruksen tervehdykseksi. En tiedä mitään sen suurempaa
lahjaa köyhälle munkille, donna Elisa."
Donna Elisa ajatteli, kuinka Fra Feliceä oli kunnioitettu ja
rakastettu, sentähden että hän oli osannut ennustaa, mitkä numerot
arpajaisissa voittaisivat. Eikä hän voinut kieltää hänen olevan
oikeassa.
"Jos vaelsin tietä päivänhelteessä", sanoi Fra Felice, "tuli
paimen luokseni ja saattoi minua pitkät matkat suojellen minua
päivänvarjollaan. Ja kun tulin työmiesten luo viileisiin
kivilouhoksiin, jakoivat ne leipänsä ja papuliemensä kanssani. En ole
peljännyt ryöväreitä enkä karabiniereitä. Tullimies kaupunginportilla
ei ole ollut huomaavinaankaan, kun olen kulkenut sivuitse pusseineni.
Se on ollut hyvä lahja, donna Elisa."
"Onpa niinkin", sanoi donna Elisa.
"Eikä se ole ollut vaikea virka", sanoi Fra Felice. "He puhuttelivat
minua ja minä vastasin heille, siinä kaikki. He tiesivät, että joka
sanalla on oma numeronsa ja panivat merkille, mitä minä sanoin, ja
pelasivat sen mukaan. Minä en tiennyt, kuinka se kävi, donna Elisa, se
oli Jumalan lahja."
"Köyhä väki tulee teitä kovasti kaipaamaan, Fra Felice", sanoi donna
Elisa.
Fra Felice hymyili. "Eivät ne välittäneet minusta sunnuntaina, eikä
maanantaina, kun silloin juuri äskettäin oli ollut arpominen", sanoi
hän. "Mutta ne tulivat torstaina ja perjantaina ja lauantaiaamuna,
koska joka lauantai arvotaan."
Donna Elisa alkoi käydä levottomaksi, kun kuoleva ei ajatellut mitään
muuta kuin tätä. Äkkiä sukelsi hänen mielessään esiin yksi ja toinen,
joka oli kadottanut arpajaisissa ja hän muisti monta, jotka olivat
panneet menemään koko onnensa. Hän tahtoi johtaa kuolevan ajatukset
pois noista syntisistä arpajaisista.
"Te sanoitte, että tahdoitte puhua testamentistanne, Fra Felice."
"Mutta minun on niin vaikea tietää, kelle annan perinnön, kun
minulla on niin monta ystävää. Annanko sen niille, jotka leipoivat
minulle makeita leipiä, vai niillekö, jotka tarjosivat minulle
papuja, tuoreessa öljyssä ruskotettuja? Vai lahjoitanko sen
armeliaisuussisarille, jotka hoitivat minua, kun olin sairas?"
"Onko teillä paljonkin lahjoitettavana, Fra Felice?"
"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."
Fra Felice tuntui taas käyvän huonommaksi, hän makasi äänetönnä,
raskaasti hengittäen.
"Olisin myöskin tahtonut antaa sen kaikille kierteleville
munkkiraukoille, jotka ovat menettäneet luostarinsa", kuiskasi hän.
Ja sitten hetkisen mietittyään: "Olisin myöskin tahtonut antaa sen
Rooman vanhalle, hyvälle miehelle. Hänelle, tiedättehän, joka meistä
kaikista pitää huolta."
"Oletteko niin rikas, Fra Felice?" sanoi donna Elisa.
"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."
Hän sulki silmänsä ja lepäsi hetken, sitten hän sanoi:
"Tahdon antaa sen kaikille ihmisille, donna Elisa."
Hän sai uusia voimia siitä ajatuksesta, hänen poskillaan näkyi taas
heikko puna, ja hän kohosi kyynärpäänsä varaan.
"Katsokaa tätä, donna Elisa!" sanoi hän pistäen kätensä kaavun sisään
ja vetäen esille sinetöidyn kirjekuoren, jonka ojensi hänelle.
"Menkää viemään tämä sindacolle, Diamanten sindacolle."
"Tässä, donna Elisa", sanoi Fra Felice, "tässä ovat ne viisi numeroa,
jotka ensi lauantaina voittavat. Ne on minulle ilmoitettu ja minä olen
pannut ne paperille. Ja sindaco saa ottaa nämä numerot ja naulauttaa
ne roomalaiselle portille, missä kaikki tärkeä kuulutetaan. Ja hänen
pitää ilmoittaa kansalle, että tämä on minun testamenttini. Tämän minä
lahjoitan kaikille ihmisille. Viisi voittavaa numeroa, koko viisiryhmä,
donna Elisa!"
Donna Elisa otti kirjekuoren ja lupasi antaa sen sindacolle. Eihän hän
voinut muutakaan tehdä, sillä Fra Felice-paralla ei ollut enää monta
hetkeä elettävänään.
"Kunhan nyt tulee lauantai", sanoi Fra Felice, "silloin monet
ajattelevat Fra Feliceä. -- 'Pettääköhän vanha Fra Felice meidät?'
kyselevät he itseltään. 'Voisikohan olla mahdollista, että voitamme
koko viisikon?'
"Lauantai-iltana arvotaan Catanian raatihuoneen balkonilla, donna
Elisa. Silloin he kantavat esille arpajaispyörän ja pöydän, ja
arpajaisherrat tulevat ja se pieni, kaunis lastenkodin lapsi. Ja numero
toisensa perästä lasketaan onnenpyörään, kunnes ne kaikki sata ovat
siellä!
"Mutta väkijoukko seisoo alhaalla vavisten odotuksesta, niinkuin meri
vapisee myrskytuulessa.
"Kaikki diamantelaiset ovat siellä ja ne seisovat aivan kalpeina
eivätkä oikein uskalla katsoa toisiaan kasvoihin. Ennen he ovat
uskoneet, mutta nyt eivät. Nyt he ajattelevat, että vanha Fra Felice on
pettänyt heidät. Kukaan ei uskalla toivoa pikkuistakaan.
"Silloin vedetään ensimäinen numero, ja se on se oikea.
"Oi, donna Elisa, he hämmästyvät niin, että osaavat tuskin riemuita.
Sillä he odottivat kaikki, että he pettyisivät. Kun toinen
numero vedetään, tulee haudanhiljaisuus. Sitten vedetään kolmas.
Arpajaisherrat ihmettelevät, kun kaikki on niin hiljaista. 'Tänään ne
eivät voita mitään', sanovat he. 'Tänään saa valtio suuren voiton'.
Vedetään sitten neljäs numero. Lastenkodin lapsi vetää kierretyn
paperin pyörästä, merkitsijä avaa sen ja näyttää numeron. Alhaalla
kansan joukossa tuntuu melkein kaamealta, ei uskalleta hiiskua
sanaakaan sellaisessa onnessa. Vedetään viimeinen numero. Donna
Elisa, ne huutavat, ne kirkuvat, ne heittäytyvät toistensa syliin, ne
nyyhkyttävät. Ne ovat rikkaita. Koko Diamante on rikas".
Donna Elisa oli pitänyt käsivarttaan Fra Felicen pään alla ja tukenut
häntä, sillaikaa kun hän oli läähättäen puhunut tämän kaiken. Nyt
painui pää äkkiä raskaana alas. Vanha Fra Felice oli kuollut.
* * * * *
Donna Elisan ollessa vanhan Fra Felicen luona, olivat monet Diamanten
ihmiset ruvenneet huolehtimaan sokeitten puolesta. Eivät juuri miehet,
useimmat miehet olivat työssä vainioilla, vaan naiset. Ne olivat
tulleet suurissa joukoin Santa Luciaan lohduttamaan sokeita, ja
viimein, kun sinne oli kokoontunut noin nelisensataa naista, oli heidän
päähänsä pälkähtänyt mennä puhuttelemaan sindacoa.
He olivat kulkeneet torille ja huutaneet sindacoa. Hän oli tullut
raatihuoneen balkonille, ja he olivat rukoilleet sokeitten puolesta.
Sindaco oli ystävällinen ja kaunis mies. Hän oli vastannut heille
hyväntahtoisesti, mutta ei ollut tahtonut taipua. Hän ei voinut
peruuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto oli päättänyt.
Mutta naiset olivat päättäneet, että se piti peruutettaman, ja he
jäivät torille. Sindaco meni takaisin raatihuoneeseen, mutta he
seisoivat vain torilla huutaen ja rukoillen. He eivät luvanneet
poistua, ennenkuin hän oli myöntynyt.
Tällä välin saapui donna Elisa, aikoen antaa sindacolle Fra Felicen
testamentin. Hän oli syvästi murheissaan kaikesta kurjuudesta, mutta
samalla hän tunsi jonkullaista katkeraa tyydytystä siitä, ettei hän
ollut saanut apua Kristuslapselta. Hän olikin aina arvellut, etteivät
pyhimykset tahtoneet auttaa donna Mikaelaa.
Olipa se totisesti kaunis lahja, minkä hän oli saanut San Pasqualen
kirkossa! Paitsi sitä, ettei se kyennyt auttamaan köyhiä, saattoi
se vielä viedä turmioon koko kaupungin. Nyt menisi kaikki se, mitä
ihmisillä vielä oli, arpojenmyyjälle. Siitä tulisi vain yhtämittaista
lainaamista ja panttaamista.
Sindaco otti heti vastaan donna Elisan ja oli yhtä levollinen ja
kohtelias kuin aina, vaikka naiset huusivat torilla, sokeat valittivat
odotushuoneessa ja väkeä oli juossut hänen luonaan koko päivän.
"Miten voin palvella teitä, signora Antonelli?" sanoi hän. Donna Elisa
katseli ensin ympärilleen ihmetellen, kelle sindaco puhui. Sitten hän
kertoi testamentista.
Sindaco ei säikähtänyt eikä ihmetellyt. "Tämä on hyvin
mieltäkiinnittävää", sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen paperin.
Mutta donna Elisa piti lujasti kiinni kirjekuoresta ja kysyi:
"Signor sindaco, mitä aiotte tällä tehdä, aiotteko naulauttaa tämän
roomalaiselle portille?"
"Aion, mitä muuta voin tehdä, signora. Sehän on kuolleen miehen
viimeinen tahto."
Donna Elisa olisi tahtonut sanoa hänelle, mikä kauhea testamentti tämä
oli, mutta hän hillitsi itsensä puhuakseen sokeista.
"Pater Succi, joka sääsi, että sokeat saisivat olla hänen kirkossaan,
on myöskin kuollut mies", pisti hän väliin.
"Signora Antonelli, alatteko tekin nyt tuon virren?" sanoi sindaco
aivan ystävällisesti. "Olihan se erehdys, mutta miksei kukaan sanonut
minulle, että sokeat oleskelivat Luciankirkossa? Nyt, kun se kerran on
päätetty, en minä voi purkaa päätöstä. En voi."
"Mutta heidän oikeutensa ja kirje, signor sindaco!"
"Heidän oikeutensa eivät merkitse mitään. Ne koskevat jesuittain
luostaria, mutta eihän enää ole olemassa sellaista luostaria. Ja
ajatelkaas, signora Antonelli, miten minun käy, jos annan perään."
"Teitä rakastetaan hyvänä miehenä."
"Signora, luullaan silloin, että minä olen heikko mies, ja raatihuoneen
edustalle keräytyy joka aamu neljäsataa työmiehenvaimoa kerjäämään
milloin sitä, milloin tätä. On nyt vain kestettävä yksi päivä. Huomenna
on kaikki unhoitettua."
"Huomenna!" sanoi donna Elisa. "Koskaan me emme tätä unhoita."
Sindaco hymyili, ja donna Elisa näki, että hän luuli tuntevansa
Diamanten kansan paremmin kuin hän, donna Elisa.
"Ja te luulette, että tämä painaa kovin heidän sydäntään", sanoi
sindaco.
"Luulen, signor sindaco!"