_Kun donna Mikaela_ sai tietää, miten köyhät olivat naurullaan
häväisseet miss Tottenhamin, kiiruhti hän hotelliin ilmaistakseen
mielipahansa. Hän tahtoi pyytää, ettei englantilainen signorina
tuomitsisi niitä raukkoja heidän tekonsa mukaan, sillä he olivat
olleet ilon ja viinin huumaamia. Hän aikoi pyytää, ettei hän kääntäisi
selkäänsä Diamantelle. Hän ei tosin oikein pitänyt miss Tottenhamista,
mutta köyhien tähden... Hän tahtoi sanoa kaiken, mitä ajatella voi
lepyttääkseen hänet.
Kun hän lähestyi Etnan hotellia, näki hän koko kadun olevan täynnä
kuormavaunuja. Ei ollut siis mitään toivoa. Suuri hyväntekijätär
matkustaisi.
Hotellin ulkopuolella vallitsi suuri suru ja katumus. Ne molemmat
vanhat mummot, donna Pepa ja donna Tura, jotka aina ennen olivat
istuneet hotellin pihassa, oli nyt ajettu ulos, ja he olivat käyneet
polvilleen portin eteen. Ja se nuori aasinajaja, joka rakasti kaikkia
englantilaisia signorinoja, oli painanut kasvot seinää vasten ja itki.
Mutta itse hotellissa isäntä kulki edestakaisin pitkässä korridorissa
ja soimasi kohtaloa, joka tuotti hänelle tällaisen onnettomuuden.
"Signor Dio" mutisi hän, "minusta tulee rutiköyhä. Jos sallit tämän
tapahtua, tartun vaimoani käteen ja otan lapseni käsivarrelle ja
heittäydyn Etnaan".
Hotellin emäntä oli hyvin kalpea ja alakuloinen. Hän tuskin uskalsi
nostaa silmiään maasta. Hän olisi tahtonut ryömiä polvillaan
taivuttaakseen rikasta signorinaa jäämään.
"Uskallatteko puhutella häntä, donna Mikaela?" sanoi hän. "Auttakoon
Jumala teitä, jotta voisitte puhua hänelle! Oi, sanokaa hänelle, että
se neapelilainen poika -- hänhän se sai aikaan koko onnettomuuden -- on
jo ajettu pois kaupungista! Sanokaa hänelle, että ne kaikki tahtovat
tehdä parannuksen! Puhukaa hänelle, signora!"
Emäntä opasti donna Mikaelan englantilaisnaisen vastaanottohuoneeseen,
ja vei salonkiin hänen korttinsa. Hän tuli heti takaisin ja pyysi donna
Mikaelaa odottamaan vain parin minuutin ajan. Signorina Tottenham puhui
raha-asioista signor Favaran kanssa.
Mutta tämä olikin juuri se hetki, jolloin asianajaja Favara pyysi miss
Tottenhamin kättä ja odottaessaan donna Mikaela kuuli hänen aivan
ääneen sanovan: "Ette saa matkustaa, signorina! Mitä tulee minusta, jos
te lähdette? Minä rakastan teitä enkä voi antaa teidän matkustaa. En
olisi uskaltanut puhua, ellette olisi uhanneet matkustaa. Mutta nyt..."
Hän alensi taas äänensä, mutta donna Mikaela ei tahtonutkaan kuulla
enempää, vaan poistui. Hän ymmärsi olevansa liikaa. Jollei signor
Favaran onnistunut pidättää suurta hyväntekijätärtä, niin ei kenenkään.
Kun hän taas kulki portista, seisoi siellä isäntä riitelemässä vanhan
franciskanimunkin Fra Felicen kanssa. Ja hän oli niin kiihdyksissä,
ettei hän ainoastaan riidellyt Fra Felicen kanssa, vaan ajoi tämän pois
koko talosta.
"Fra Felice", huusi hän, "te tulette kiistelemään suuren
hyväntekijättären kanssa. Te tahdotte yhä perinpohjaisemmin suututtaa
hänet. Menkää tiehenne, sanon minä! Senkin susi, ihmissyöjä, menkää
tiehenne!"
Fra Felice oli yhtä kiihtynyt kuin isäntäkin ja aikoi tunkeutua tämän
sivu. Mutta silloin isäntä tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet
suoraan kadulle.
Fra Felice oli mies, joka luojaltaan oli saanut suuren lahjan.
Sisiliassa kaikki harrastavat arpajaisia, ja siellä löytyy ihmisiä,
jotka osaavat ennustaa, mitkä numerot seuraavassa vedossa voittavat.
Sitä, joka on saavuttanut tällaisen ennustustaidon, sanotaan
polaccoksi, ja useimmiten on sellainen joku vanha kerjäläismunkki. Ja
sellainen munkki oli Fra Felice. Hän oli Etnaseudun suurin polacco.
Mutta kun kaikki toivoivat, että hän sanoisi heille jonkun voittavan
kolmiryhmän tai neliryhmän, kohdeltiin häntä tavallisesti suurella
kunnioituksella. Hän, Fra Felice, ei ollut tottunut siihen, että häntä
tartuttiin käsivarteen ja hänet heitettiin kadulle.
Hän oli noin kahdeksankymmen-vuotias, kokoonkäpristynyt ja raihnas. Kun
hän kompuroi eteenpäin vaunujen välissä, kompastui hän, polki kaapunsa
ja oli vähällä kaatua. Mutta ei kellään niistä rengeistä ja kuskeista,
joita seisoi portin ulkopuolella puhelemassa ja valittelemassa, ollut
tänään aikaa ajatella Fra Feliceä.
Ukko horjui puoleen ja toiseen suuressa sarkakaavussaan. Hän oli
käynyt niin pieneksi ja kuivuneeksi, että kaavussa taisi olla enemmän
jäykkyyttä kuin munkissa. Vanha kaapu se näyttikin pitävän häntä
pystyssä.
Donna Mikaela saavutti ukon ja pisti aivan hiljaa toisen kätensä hänen
kainaloonsa. Hän ei jaksanut nähdä, kuinka ukko törmäsi lyhtypatsaisiin
ja kompastui portaisiin. Mutta Fra Felice ei huomannut, että kukaan
piti huolta hänestä. Hän kulki eteenpäin mutisten ja manaten ja luuli
yhä olevansa yhtä yksinään kuin omassa kopissaankin.
Donna Mikaela ihmetteli, mistä syystä Fra Felice mahtoi olla niin
suuttunut miss Tottenhamiin. Olikohan englantilainen signorina käynyt
hänen kirkossaan vetämässä alas freskot seiniltä, vai mitä hän oli
tehnyt?
Sillä Fra Felice oli kuusikymmentä vuotta asunut suuressa
franciskaniluostarissa, joka oli ulkopuolella Porta Etneaa, seinä
seinässä vanhan San Pasqualen kirkon kanssa.
Siellä Fra Felice oli ollut munkkina jo kolmekymmentä vuotta, kun
luostari suljettiin ja myytiin eräälle maallikolle. Muut munkit
muuttivat pois, mutta Fra Felice jäi paikoilleen, sillä hän ei voinut
käsittää, kuinka oli mahdollista, että myytiin San Franciskon taloja.
Jos sinne muutti maallikoita, näytti Fra Felicestä sitä
tarpeellisemmalta, että ainakin yksi munkki jäi paikoilleen. Kukapa
muutoin pitäisi huolta kellonsoitosta tai valmistaisi lääkkeitä
talonpoikaiseukoille tai jakaisi leipää luostarin köyhille? Ja Fra
Felice valitsi itselleen kopin eräässä luostarin syrjäisessä nurkassa
ja kulki luostariin ja sieltä pois, niinkuin hän aina oli tehnyt.
Kauppias, joka luostarin omisti, ei käynyt siinä koskaan. Hän ei
välittänyt vanhasta luostarirakennuksesta, hän oli vain tahtonut
saada omakseen viinitarhat, jotka siihen kuuluivat. Niinpä Fra Felice
hallitsi yhä vanhaa luostaria ja hän se muurasi paikoilleen alas
lohkeilleet pienat ja rappaili uudelleen seinät. Yhtä monta köyhää
kuin menneinä päivinä, ruokittiin luostarissa nytkin. Ennustuslahjansa
tähden Fra Felice sai niin suuria almuja kierrellessään Etnan
kaupungeissa, että hänestä olisi tullut rikas mies; mutta kaikki meni
luostarille.
Vielä suurempaa huolta kuin luostarista, oli Fra Felice pitänyt
luostarin kirkosta. Sen olivat sodan aikana saastuttaneet veriset
tappelut ja muu riettaus, niin ettei siinä enää voitu messua lukea.
Mutta ei hän tätäkään saattanut ymmärtää. Se kirkko, jossa hän oli
lupauksensa tehnyt, oli hänen mielestään aina yhtä pyhä.
Hänen suurin surunsa oli se, että kirkko oli joutunut aivan rappiolle.
Hänen oli täytynyt nähdä, kuinka englantilaiset olivat tulleet ja
ostaneet saarnastuolin ja messupöydän ja kuorituolit. Eikä hän ollut
voinut estää Palermon museoherroja viemästä kruunuja ja tauluja
ja messukasukoita. Hän ei ollut voinut tehdä mitään pelastaakseen
kirkkoaan, vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut. Mutta hän vihasi
noita kirkonryöstäjiä, ja kun donna Mikaela nyt näki hänet noin
suuttuneena, luuli hän, että miss Tottenham oli tahtonut riistää
häneltä joitakin hänen aarteitaan.
Mutta asia olikin päinvastoin niin, että kun Fra Felicen kirkko nyt oli
aivan tyhjä, eikä kukaan enää tullut sitä ryöstämään, oli hän alkanut
miettiä keinoja, millä saisi sen taas koristetuksi, ja hän oli iskenyt
silmänsä rikkaan englantilaisnaisen pyhäinkuva-kokoelmaan. Köyhien
juhlassa, jolloin miss Tottenham oli ollut hyvä ja lempeä kaikille,
oli Fra Felice uskaltanut pyytää häneltä hänen kaunista madonnaansa,
jonka puku oli samettia ja silmät kuin taivas. Ja hänen pyyntöönsä oli
suostuttu.
Tänä aamuna Fra Felice oli lakaissut ja tomuttanut kirkon ja asettanut
kukkia alttarille, ennenkuin oli lähtenyt kuvaa hakemaan. Mutta kun hän
oli tullut hotelliin oli englantilaisnainen muuttanut mieltään eikä
lainkaan luvannut antaa hänelle kallisarvoista madonnaa. Sen sijaan hän
oli lahjoittanut hänelle pienen, repaleisen ja likaisen Kristuslapsen
kuvan, jota vailla hän arveli huoletta voivansa olla.
Oi, millaista iloa ja odotusta Fra Felice oli tuntenutkaan, ja sitten
hänet oli kokonaan petetty! Hän ei ollut voinut tyytyä tällaiseen,
vaan oli kerran toisensa perästä tullut takaisin pyytämään sitä toista
kuvaa. Se oli niin kallisarvoinen kuva, ettei hän olisi voinut ostaa
sitä kaikella sillä rahalla, mitä hän sai kerjätyksi koko vuonna.
Viimein suuri hyväntekijätär oli ajattanut hänet ulos, ja juuri tämän
jälkeen donna Mikaela oli tavannut hänet.
Kun he kulkivat pitkin katua, alkoi hän puhella ukon kanssa ja
houkutteli tämän kertomaan koko jutun. Ukolla oli kuva mukanaan ja
keskellä katua hän pysähtyi, näytti sitä donna Mikaelalle ja kysyi,
oliko hän nähnyt viheliäisempää olentoa.
Donna Mikaela katsoi hetken hämmästyneenä kuvaa. Sitten hän hymyili ja
sanoi: "Lainatkaa minulle kuva pariksi päiväksi, Fra Felice!"
"Ottakaa se ja pitäkää se", sanoi ukko. "Kunpa se ei enää koskaan
tulisi minun silmieni eteen!"
Donna Mikaela vei kuvan kotiinsa ja laitteli sitä kahtena päivänä. Kun
hän sitten lähetti sen Fra Felicelle, loistivat sen vastakirkastetut
koristukset, sillä oli uusi, puhdas kapalo, se oli uudestaan maalattu
ja kruunussa kimaltelivat kirkkaat, moniväriset kivet.
Se oli niin kaunis, tuo Aracoelin hylkiö, että Fra Felice asetti sen
kirkkonsa tyhjälle pääalttarille.
* * * * *
Oli hyvin aikainen aamu. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja leveää
merta tuskin eroitti. Oli tosiaankin hyvin aikaista. Kissat
kuljeskelivat vielä katoilla, savua ei noussut uuninpiipuista, ja sumut
kierivät laakson pohjassa jyrkän Monte Chiaron ympärillä.
Silloin vanha Fra Felice tuli juosten kohti kaupunkia. Hän juoksi niin,
että oli tuntevinaan vuoren tärisevän jalkojensa alla. Hän juoksi niin
nopeasti, etteivät heinänkorret tienvarrelta ennättäneet pirskahuttaa
kastetta hänen kaavulleen, niin nopeasti, etteivät skorpionit
ennättäneet nostaa pyrstöään ja pistää häntä.
Ukon juostessa hulmusi kaapu valtoinaan hänen ympärillään ja nuora
heilui solmimattomana takana. Avarat hihat löyhyivät kuin siivet,
ja raskas päähine hyppi edestakaisin seljässä, aivan kuin se olisi
tahtonut kiirehtää häntä.
Tullimies kaupunginportilla, joka vielä istuallaan nukkui, heräsi ja
hieroi silmiään, kun Fra Felice syöksyi ohi, mutta ei ennättänyt tuntea
häntä. Katukivet olivat kasteen liukastamat, kerjäläiset makasivat
korkeitten kiviportaitten vierellä jalat huolimattomasti ojennettuina
kadulle, valvonnasta perin väsyneet dominonpelaajat kulkivat kotiinsa
kahvilasta unissaan hoippuen. Mutta Fra Felice kiiti eteenpäin, hän
vältti kaikki esteet.
Ja talot ja niitten pääovet, torit ja holvikkaat solain suut jäivät
vanhan Fra Felicen taakse. Hän juoksi puoliväliin corsoa, ennenkuin
pysähtyi.
Hän pysähtyi erään pitkän talon eteen, jossa oli monta raskasta
balkonia. Hän tarttui portinkolkuttimeen ja jyskytti, kunnes muuan
rengeistä heräsi. Eikä hän rauhoittunut ennenkuin renki oli hakenut
esiin neitsyeen ja neitsyt herättänyt signoran.
"Donna Mikaela, Fra Felice on tuolla alhaalla! Hän tahtoo välttämättä
puhua teidän kanssanne."
Kun donna Mikaela viimeinkin tuli Fra Felicen luo, läähätti tämä vielä
hengästyneenä, mutta silmissä oli tulta ja poskilla pienet kalvakat
ruusut.
Kuvasta, kuvasta nyt oli kysymys! Kun Fra Felice aamulla oli soittanut
neljänsoiton, oli hän mennyt kirkkoon katselemaan sitä.
Silloin hän oli nähnyt, että suuria kiviä oli irtautunut holvista aivan
kuvan yläpuolelta. Ne olivat pudonneet alttarille ja rikkoneet sen
päällystän, mutta kuva oli jäänyt paikoilleen. Ja sorasta ja pölystä ei
ollut mitään varissut kuvan päälle, vaan se oli aivan vahingoittumaton.
Fra Felice tarttui donna Mikaelan käteen ja sanoi, että hänen täytyi
lähteä mukaan luostariin katsomaan ihmettä. Hänen pitäisi saada nähdä
se kaikkein ensimäiseksi, sillä hän oli pitänyt huolta kuvasta.
Ja donna Mikaela seurasi häntä hänen luostariinsa halki harmaan kolakan
aamun, ja sydän tykytti innosta ja odotuksesta.
Kun hän oli tullut sinne ja nähnyt, että Fra Felice oli puhunut totta,
kertoi hän tunteneensa kuvan heti kun oli sen nähnyt ja tienneensä,
että se oli ihmeitätekevä. "Hän on suurin ja lempein ihmeittentekijä",
sanoi hän.
Fra Felice astui kuvan luo ja katsoi sitä silmiin. Sillä kuvalla ja
kuvalla on suuri ero, mutta vanhan munkin viisauteen kuuluu osata
eroittaa, millä kuvalla on voimaa, millä ei. Nyt näki Fra Felice, että
tämän kuvan silmät olivat syvät ja loistavat, aivan kuin niissä olisi
ollut henki ja että hänen huulillaan eli salainen hymy.
Silloin Fra Felice lankesi polvilleen, risti kätensä ja ojensi ne kuvaa
kohti. Ja hänen vanhoja, ryppyisiä kasvojaan kirkasti suuri ilo.
Heti tuntui Fra Felicestä, että hänen kirkkonsa seinät olivat peitetyt
tauluilla ja purppuraverhoilla, valo säteili alttarilta, laulu kaikui
lehteriltä, ja koko lattian täyttivät polvistuneet, rukoilevat ihmiset.
Kaikki ihanuus, mitä uneksia voi, tulisi nyt hänen köyhän, vanhan
kirkkonsa osaksi, kun siinä oli yksi suurista, ihmeitätekevistä kuvista.
Neljäs luku.