_Diamantessa_ näytetään matkustajille kahta palatsia, jotka ovat
raunioiksi sortumaisillaan, vaikkeivät koskaan ole olleet valmiita.
Niitten suurissa ikkuna-aukoissa ei ole puitteita, korkeita seiniä ei
yhdistä katto ja suuret portit ovat laudoilla ja oljilla suljetut. Nuo
molemmat palatsit ovat aivan vastapäätä toisiaan kahden puolen katua,
molemmat yhtä puoli tehoisina ja yhtä rappiolla. Niissä ei ole mitään
rakennustelineitä, eikä kukaan voi päästä niihin sisään. Ne näyttävät
olevan rakennettuja vain kyyhkysiä varten.
Kas tämmöistä niistä kerrotaan.
Mitä on nainen, oi signore? Hänen jalkansa on niin pieni, että hän
kulkee halki maailman, jättämättä siihen jälkiä. Miehelle hän on varjo.
Hän on seurannut miestä läpi elämän, eikä tämä ole huomannut häntä.
Naiselta ei voi paljoa vaatia. Hänenhän täytyy istua huoneeseen
suljettuna koko päivän kuin vangin. Hän ei voi edes oppia tavaamaan
oikein rakkauskirjettä. Hän ei voi tehdä mitään, missä on järkeä. Kun
hän kuolee, ei hänen hautakiveensä ole mitään kirjoitettavaa. Niin on
kaikkien naisten laita.
Mutta kerran tuli Diamanteen nainen, joka oli yhtäpaljon muita
korkeammalla kuin satavuotinen palmu ruohonkorsia. Hänellä oli liiroja
kymmenin tuhansin ja hän voi jakaa ne pois tai pitää ne, miten vain
halutti. Eikä hän väistynyt kenenkään tieltä. Häntä ei peloittanut
joutua vihatuksi. Hän oli suurin ihme, mitä silmä oli nähnyt.
Olihan luonnollista, ettei hän ollut sisilialainen. Hän oli
englantilainen. Ensimäiseksi hän tänne tultuaan otti haltuunsa hotellin
ensimäisen kerroksen yksin itselleen. Mitä se hänelle merkitsi? Koko
Diamante ei olisi riittänyt hänelle.
Totisesti, koko Diamante ei riittänytkään hänelle. Mutta heti kun hän
oli tullut, alkoi hän hallita kaupunkia kuin kuningatar. Sindacon
täytyi totella häntä. Hänhän juuri pakoitti sindacon asettamaan
torille kivipenkkejä! Hänenhän käskystään ruvettiin kaupungin katuja
lakaisemaan joka päivä!
Kun hän aamuisin heräsi, odottivat kaikki Diamanten nuoret miehet hänen
ovensa ulkopuolella saadakseen opastaa häntä jollakin huvimatkalla.
He olivat jättäneet suutarinpenkkinsä ja kivenhakkuumoukarinsa
palvellakseen häntä oppaina. He olivat myyneet äitinsä silkkileningin,
voidakseen ostaa aasilleen naistensatulan, jotta, _hän_ ratsastaisi
sillä linnaan tai Tre Castagniin. He olivat luopuneet talostaan ja
kodistaan, voidakseen ostaa hevosen ja vaunut, joilla he saisivat viedä
hänet Randazzoon tai Nicolosiin.
Me olimme kaikki hänen orjiaan. Lapset alkoivat kerjätä englanniksi, ja
sokeat mummot hotellin portaissa donna Pepa ja donna Tura, pukeutuivat
valkeaan huntuun ihastuttaakseen häntä.
Hän oli kaiken keskipiste. Käsityöt ja muut ammatit nousivat hänen
ympäriltään. Ne jotka eivät muuta osanneet tehdä, kaivoivat maata
etsien rahoja ja saviruukkuja, tarjotakseen niitä hänelle. Valokuvaajia
muutti kaupunkiin, ja ne rupesivat työskentelemään häntä varten.
Korallinmyyjiä ja kilpikonnankaupustelijoita kasvoi maasta hänen
ympärillään. Santa Agnesen papit kaivoivat hänen tähtensä esiin vanhan
Dionysiusteatterin, joka oli hautautuneena heidän kirkkonsa takana, ja
jokainen, jolla sattui olemaan joku sortunut huvila, kaivoi kellarien
pimeydestä esiin mosaiikkilattian jäännöksiä ja houkutteli suurilla
ilmoituksilla häntä tulemaan katsomaan.
Olihan Diamantessa ennenkin ollut muukalaisia, mutta ne olivat tulleet
ja menneet, eikä kellään ollut ollut sellaista valtaa. Nyt oli
kaupungissa tuskin ainoatakaan miestä, joka ei kokonaan turvautunut
englantilaiseen Signorinaan. Onnistuipa hänen panna hieman henkeä Ugo
Favaraankin. Tiedättehän, se Ugo Favara, asianajaja, josta olisi tullut
suuri mies, mutta jolla oli vastoinkäymisiä ja joka palasi kotiin aivan
murtuneena. Englantilainen käytti häntä hoitamaan hänen raha-asioitaan.
Hän tarvitsi häntä, ja hän otti hänet.
Diamantessa ei ole koskaan ollut naista, joka olisi tehnyt sellaisia
kauppoja. Hän levittelihe kuin kinsteri keväällä. Yhtenä päivänä ei
kukaan tiedä, että sitä löytyykään, toisena sitä on jo suuri mätäs.
Kohta ei Diamantessa voinut tietää, mihin astuisi, jottei polkisi
hänen maalleen. Hän osti maataloja ja kaupunkikartanoita, hän osti
mantelimetsiä ja laavavirtoja. Kauniit näköalapaikat Etnan rinteellä
olivat hänen ja samoin vesiperäinen maa tasangolla. Ja kaupunkiin hän
rupesi rakennuttamaan kahta suurta palatsia. Niissä hänen piti asua ja
hallita kuningaskuntaansa.
Ei koskaan enää saa nähdä sellaista naista kuin hän. Eikä kaikessa
tässä kylliksi. Hän tahtoi myöskin taistella köyhyyttä vastaan, oi
signore, sisilialaista köyhyyttä vastaan! Kuinka paljon hän jakoikaan
joka päivä ja minkä verran lahjoitteli juhla-aikoina! Kahden härkäparin
vetämät kuormavaunut menivät Cataniaan ja palasivat sieltä täpötäynnään
kaikellaisia vaatteita. Hän oli päättänyt, että ihmisillä piti olla
ehjät vaatteet siinä kaupungissa, missä hän hallitsi.
Mutta kuulkaas, kuinka hänen kävi ja kuinka taistelun köyhyyttä vastaan
ja kuinka kuningaskunnan ja kuinka palatsien!
Hän piti Diamanten köyhille kestit, ja kestien jälkeen oli
kreikkalaisessa teatterissa näytäntö. Sellaista olisi kyllä joku
entisen ajan keisareista saattanut tehdä. Mutta onko kukaan koskaan
kuullut, että naiselle olisi sellaista pälkähtänyt päähän?
Hän kutsui kaikki köyhät. Siellä olivat ne molemmat sokeat hotellin
portailta ja vanha Assunta tuomiokirkon rappusilta. Siellä oli
postitalon mies, jonka leuka oli sidottu punaisella vaatteella
kasvosyövän tähden, ja siellä oli se tylsämielinen, joka aukaisee
kreikkalaisen teatterin rautaportit. Kaikki aasipojat olivat siellä,
ja ne kädettömät veljekset, jotka lapsuudessaan olivat räjähyttäneet
pommin ja menettäneet sormensa, ja siellä oli puujalkainen invaliidi ja
vanha tuolintekijä, joka oli jo liian vanha työskentelemään.
Tuntui kummalta nähdä niitten kömpivän koloistaan, kaikkein
Diamanten köyhien. Sinne tulivat mummot, jotka pimeissä kujissa
kehräävät värttinällä, ja posetiivinsoittaja, jonka kone on niin
suuri kuin kirkon urut ja muuan nuori kiertelevä neapelilainen
mandoliininsoittaja, joka oli täynnä kaiken maailman pirullisuutta.
Kaikki silmätautiset ja vanhuudenhöperöt, ne, joilla ei ollut kattoa
pään päällä, ne, jotka tavallisesti tienvieriltä keräsivät suolaheinää
päivällisekseen, kivenhakkaaja, joka ansaitsi liiran päivässä ja
jolla oli huolehdittavanaan kuusi lasta, kaikki ne olivat pyydetyt ja
saapuneet kestiin.
Siinä köyhyys toi esille joukkonsa englantilaista signorinaa vastaan.
Kellä on sellainen armeija kuin köyhyydellä? Mutta tällä kertaa
englantilainen Signorina saattoi voittaa hänet.
Hänellä olikin, millä taistella ja voittaa. Hänellä oli koko tori
täynnään katettuja pöytiä. Hänen viinitynnyreitään olivat täynnä
ne penkit, jotka ovat tuomiokirkon seinämällä. Hän oli muuttanut
koko aution nunnaluostarin ruokapöydäksi ja keittiöksi. Hänellä
oli koko muukalaissiirtokunta, valkeissa esiliinoissa, ruokalajeja
jakamassa. Hänellä oli koko se Diamante, joka tavallisesti syö itsensä
kylläiseksi, edestakaisin kulkevana katsojajoukkona.
Niin katselijoita, minkälaisia katselijoita hänellä olikaan? Hänellä
oli suuri Etna ja heloittava aurinko. Hänellä oli sisämaan punaiset
vuoret ja vanha Vulcanuksen temppeli, joka nyt oli pyhitetty San
Pasqualelle. Eikä yksikään näistä ollut vielä nähnyt kylläistä
Diamantea. Eikä yksikään näistä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka
paljon kauniimmilta he itse näyttäisivät, jos heitä voisi katsella,
tarvitsematta tuntea nälän suhisevan korvissa ja polkevan kantapäille.
Mutta huomatkaa muuan seikka. Niin merkillinen ja suuri kuin tämä
Signorina olikin, ei hän kuitenkaan ollut kaunis. Ja kaikesta
vallastaan huolimatta ei hän ollut miellyttävä eikä puoleensavetävä.
Hän ei hallinnut leikinlaskulla eikä palkinnut hymyllä. Hänellä oli
jäykkä, kankea ruumis ja jäykkä, kankea luonne.
Tänään, kun hän antoi köyhille ruokaa, muuttui hän kuin toiseksi
ihmiseksi. Meidän jalolla saarellamme asuu ritarillista väkeä. Koko
tuossa köyhien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi antanut hänen
huomata, että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä. He osoittivat hänelle
kunnioitusta, mutta osoittivat kuin naiselle ainakin. He istuutuivat
pöytään kuin vertaisensa luona. He kohtelivat häntä kuin vieraat
kohtelevat emäntäänsä. Tänään kunnioitan minä sinua tulemalla luoksesi,
huomenna kunnioitat sinä minua tulemalla minun luokseni. Sillä lailla,
eikä muuten.
Hän seisoi raatihuoneen korkeilla portailla ja näki sieltä
jokaiseen pöytään. Ja kun vanha tuolintekijä, joka istui pöydän
päässä, oli saanut lasinsa täyteen, nousi hän seisomaan, kumarsi
englantilaisnaiselle ja sanoi: 'Juon teidän terveydeksenne, signorina.'
Niin he tekivät kaikki. He panivat käden sydämelleen ja kumarsivat
hänelle. Olisi kenties tehnyt hänelle hyvää, jos hän olisi saanut
sellaista ritarillisuutta osakseen aikaisemmin elämässään. Miksi olivat
hänen kotimaansa miehet päästäneet hänet unohtamaan, että naiset ovat
sitä varten, että niille osoitettaisiin kunnioitusta?
Täällä ne kaikki näyttivät kuin palavan hiljaisesta jumaloimisesta.
Niin meidän jalolla saarella kohdellaan naista. Mitä kaikkea hän saikin
heiltä siitä ruuasta ja viinistä, jonka hän lahjoitti! Hän sai heiltä
nuoruutta ja keveän mielen ja sydämeen sen tiedon, että häntä kannatti
kadehtia. He pitivät hänelle puheita. 'Jalomielinen signorina, te,
joka olette tullut meren poikki meidän luoksemme, te, joka rakastatte
Sisiliaa', ja sen semmoista. Hän näytti osaavan punastua. Hän ei
enää salannut, että hänellä oli hymykin. Kun he olivat puhuneet,
alkoi englantilaisen signorinan suun ympärillä vavahdella. Hän kävi
kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Sitä hän juuri tarvitsi.
Siellä oli muuan aasipoika, joka tavallisesti vie englantilaisia naisia
Tre Castagniin ja aina ennen eroa rakastuu niihin. Nyt hänen silmänsä
äkkiä aukenivat. Eiväthän hento, siro ruumis ja hieno hipiä olleet
ainoat jumaloimisen arvoiset, vaan myöskin väkevyys ja voima. Aasipoika
pudotti äkkiä veitsen ja kahvelin, nojasi kyynärpäät pöydänreunaan ja
jäi katselemaan häntä. Ja samoin tekivät kaikki muutkin aasipojat. Se
levisi kuin rutto. Tuliset silmäykset alkoivat polttaa englantilaista
signorinaa.
Eivätkä ainoastaan köyhät häntä ihailleet. Asianajaja Ugo Favara tuli
hänen luokseen ja kuiskasi, että englantilaisesta signorinasta oli
tullut hänen maa-raukkansa ja hänen itsensä kaitselmus. 'Kunpa olisin
ennen kohdannut sellaisen naisen kuin te', sanoi hän.
Ajatelkaa vanhaa lintua, joka on monta vuotta istunut häkissään ja
käynyt pörröiseksi ja menettänyt höyhenistään kaiken loiston! Ja sitten
saapuu joku ja asettaa kaikki entiselleen ja silittää loiston näkyviin.
Ajatelkaa tällaista, signore!
Entäs se neapelilainen poika! Hän otti esille mandoliininsa ja alkoi
laulaa siinä istuessaan. Tiedättehän, kuinka hän tavallisesti laulaa,
tiedättehän, kuinka hän vääntelee suurta suutaan ja käyttää rumia
sanoja. Tavallisimmin hän on kuin irvistävä naamari. Mutta oletteko
huomannut, että hänen silmissään asuu enkeli? Enkeli, joka näyttää
itkevän lankeemustaan ja olevan täynnä kaikkea jumalaista hulluutta.
Ja tänä iltana hän oli vain enkeli. Hän nosti päätään kuin pyhässä
innostuksessa, veltto ruumis kävi jänteväksi ja ylväs elonvoima kohotti
häntä. Kuolonkalpeat posket saivat väriä. Ja hän lauloi, lauloi niin,
että näkyi, kuinka säveleet tulikärpästen lailla lähtivät hänen
huuliltaan ja täyttivät ilman riemulla ja tanssilla.
Kun yö tuli, lähtivät kaikki kreikkalaiseen teatteriin. Se oli juhlan
huippu. Mitä olikaan englantilaisella signorinalla siellä tarjottavana!
Hänellä oli venäläinen laulajatar ja saksalainen varietetaiteilija.
Hänellä oli englantilaisia painijoita ja amerikkalainen taikuri. Mutta
mitä tämä oli kaikkeen muuhun verraten, hopeanhohtavaan kuutamoon
ja itse paikkaan ja muistoihin verraten! Köyhistä tuntui, kuin he
olisivat olleet kreikkalaisia ja sivistyksen kannattajia, kun he taas
saivat istuutua oman vanhan teatterinsa kalliopenkeille ja näyttämön
kaatumaisillaan olevien pylväitten välistä katsella verrattoman ihanaa
panoraamaa.
Köyhät eivät olleet kitsaita, ne jakoivat muille kaiken saamansa ilon.
Ne eivät säästäneet riemuaan, ne olivat hillittömiä käsien taputtajia.
Esiintyjät palasivat näyttämöltä mukanaan kokonainen rikkaus
ylistyssanoja.
Joku kehoitti englantilaista signorinaa esiintymään. Olihan kaikki tämä
jumaloiminen tarkoitettu hänelle. Hänen pitäisi asettua katsomaan sitä
silmästä silmään ja päästä tuntemaan se. Ja he sanoivat hänelle, kuinka
se hurmaisi, kuinka se kohottaisi, kuinka se innostaisi.
Siitä ehdoituksesta hän piti. Hän suostui siihen heti. Nuoruudessaan
hän oli laulanut, ja englantilaiset ovat sellaisia, etteivät ne koskaan
arkaile laulamasta. Hän ei olisi sitä muutoin tehnyt, mutta nyt hän
oli hyvällä tuulella ja nyt hän tahtoi laulaa niille, jotka häntä
rakastivat.
Hän esiintyi viimeisenä. Ajatelkaa nyt, astua niin vanhalle
näyttämölle. Siellä Antigone oli elävältä haudattu ja Iphigenia
uhrattu. Mutta englantilainen signorina astui esiin ottamaan vastaan
kaikkea mahdollista kunniaa.
Se riehahtikin häntä vastaan, heti kun hän näyttäytyi. Ne olivat polkea
maan puhki osoittaakseen hänelle suosiotaan.
Se olikin ylväs hetki. Hän seisoi siinä Etna taustana ja Välimeri
sivukulissina. Hänen edessään ruohon peittämillä penkeillä istui
voitettu köyhyys, ja hän tunsi, että koko Diamante oli hänen jalkainsa
juuressa.
Hän valitsi Bellinin, meidän oman Bellinimme. Hän tahtoi olla
miellyttävä, hänkin, ja senvuoksi lauloi hän Belliniä, joka on syntynyt
täällä Etnan juurella, Belliniä, jonka me osaamme ulkoa, jokaista
säveltä myöten.
Tietystikään, oi signore, tietystikään hän ei osannut laulaa. Hän
oli noussut lavalle vain sitävarten, jotta häntä ylistettäisiin. Hän
oli astunut esiin senvuoksi, että kansan rakkaus pääsisi puhkeamaan
ilmoille. Mutta hän lauloikin epäpuhtaasti ja heikosti. Ja ihmiset
tunsivat joka säveleen.
Siellähän oli se neapelilainen mandoliininsoittaja. Hän se ensimäisenä
irvisti koko naamallaan ja päästi yhtä epäpuhtaan ääneen kuin
englantilainen signorina. Sitten alkoi se, jolla oli kasvosyöpä, nauraa
niin, että hänen siteensä irtosi. Sitten alkoi aasipoika taputtaa
käsiään.
Sitten ne kaikki yhtyivät mukaan. Se oli hulluutta, mutta sitä
ne eivät ymmärtäneet. Ei täällä vanhojen kreikkalaisten maalla
kärsitä barbareja, jotka laulavat epäpuhtaasti. Donna Pepa ja donna
Tura nauroivat, ja sitä ne eivät olleet koskaan ennen tehneet. Ei
ainoatakaan puhdasta ääntä! Kautta madonnan ja San Pasqualen, ei
ainoatakaan puhdasta ääntä!
He olivat kerran elämässään syöneet kylläksensä. Olihan selvää, että
he olivat aivan huumaantuneita ja hulluja. Ja miksi eivät he sitten
olisi nauraneet? Ei kai heille oltu sitävarten annettu ruokaa, jotta
saataisiin viiltää heidän korviaan viilalla ja sahalla. Eivätkö he
saisi puolustautua nauramalla, eivätkö he saisi matkia ja viheltää ja
kaakattaa? Eivätkö he saisi heittäytyä seljälleen ja räjähtää nauruun?
Eiväthän he sentään olleet englantilaisen signorinan orjia.
Englantilainen signorina hämmästyi. Hän hämmästyi aivan liiaksi
voidakseen ymmärtää. Vihelsivätkö he hänelle? Alhaalla oli varmasti
tapahtunut jotain, jota hän ei voinut nähdä. Hän lauloi aarian loppuun.
Hän oli varma siitä, ettei tämä nauru häntä tarkoittanut.
Kun hän oli lopettanut, riehahti häntä vastaan hirmuinen
suosionosoitusten myrsky. Sen hän viimein ymmärsi. Tulisoihdut ja
kuutamo valaisivat yön, niin että hän näki ihmisrivien väänteleivän
naurusta. Nyt, kun hän ei laulanut, kuuli hän ivan ja pilkan. Se
tarkoitti häntä. Silloin hän pakeni pois näyttämöltä. Ja hänestä
näytti, että suuri Etna huojui naurusta ja meri kimalteli lystikkäästi.
Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Hauska heillä oli ollut, noilla
köyhillä, hauskempi kuin koskaan ennen, ja he tahtoivat kuulla häntä
kerran vielä. He huusivat häntä takaisin, he huusivat: 'Bravo! Bis!
Da capo!' He eivät tahtoneet päästää käsistään sellaista huvia. Hän,
englantilaisnainen, oli melkein tiedotonna. Hänen ympärillään pauhasi
myrsky. He huusivat, he ulvoivat saadakseen hänet esiin. Hän näki
heidän kohottavan käsiään ja uhkaavan häntä pakoittaakseen hänet
lavalle. Hetkessä oli kaikki muuttunut vanhaksi sirkukseksi. Hänen piti
käydä esiin petojen nieltäväksi.
Myrskyä jatkui, se kävi yhä hurjemmaksi. Toiset esiintyjät, jotka
alkoivat peljätä, pyysivät häntä myöntymään. Ja häntä itseäänkin
peloitti. Hänestä tuntui aivan, että hänet murhattaisiin, ellei hän
antaisi myöten.
Hän hoippui lavalle ja seisoi kansanjoukon edessä silmä silmää vasten.
Sääli ei tullut kysymykseen. Hän lauloi, koska he kaikki tahtoivat
pitää hauskaa. Se oli kaikkein pahinta. Hän lauloi, sentähden
että pelkäsi heitä eikä uskaltanut vastustaa. Hän oli yksinäinen
muukalainen, eikä hänellä ollut ketään, joka suojelisi häntä, ja häntä
peloitti. Ja he nauroivat, he nauroivat.
Koko aaria oli yhtä rääkymistä ja kirkumista ja kiekumista ja
vihellystä. Ei kukaan häntä säälinyt. Nyt hän kenties ensi kertaa
elämässään tunsi tarvitsevansa jonkun, joka häntä säälisi.
No niin, seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa. Hän ei voinut kauempaa
kärsiä Diamantea. Mutta kun hän sanoi sen asianajaja Favaralle, rukoili
tämä häntä jäämään hänen tähtensä, ja hän kosi häntä.
Hän oli valinnut oikean ajan. Englantilainen signorina myöntyi, ja meni
naimisiin hänen kanssaan.
Mutta siitä lähtien hänen palatseissaan ei enää rakennettu, hän ei
taistellut köyhyyttä vastaan eikä häntä huvittanut esiintyä Diamanten
kuningattarena. Voitteko uskoa? Hän ei koskaan näyttäytynyt kadulla,
vaan eli kodissaan aivan kuin sisilialainen nainen.
Hänen pieni talonsa oli piilossa korkean laipion takana, ja hänestä
itsestään ei kuultu mitään. Tiedettiin vain, että hän oli kokonaan
muuttunut. Mutta ei tiedetty, oliko hän onnellinen vai onneton, oliko
hän sulkeutunut kotiinsa senvuoksi, että hän vihasi ihmisiä vai
senvuoksiko, että hän tahtoi olla sellainen, jollainen sisilialaisen
vaimon tulee olla.
Mutta eivätkö lopukin naisten puuhat aina näin. Kun he rupeavat
rakentelemaan palatseja, eivät ne koskaan valmistu. Naiset eivät osaa
tehdä mitään, jolla olisi kestävyyttä.
Kolmas luku.