Oli helmikuu ja mantelipuut alkoivat kukkia mustassa laavamaassa
Diamanten ympärillä.
Cavaliere Palmeri oli käynyt kävelemässä Etnan rinteillä ja tuonut
tullessaan suuren mantelipuunoksan, nuppuja ja kukkia täyden, ja
asettanut sen maljakkoon musiikkisaliin.
Donna Mikaela vavahti, kun hän näki sen. Ne olivat siis tulleet, nuo
mantelinkukat. Ja kokonaisen kuukauden, kokonaista kuusi viikkoa niitä
näkisi kaikkialla.
Niitä seisoisi kirkon alttarilla, niitä olisi haudoilla, niitä
kannettaisiin rintavihoissa, hatussa, tukassa. Niitä kukkisi teitten
yläpuolella, rauniokummuilla, mustalla laavalla.
Ja jokainen mantelinkukka maistuttaisi häntä siitä päivästä, jolloin
kellot soivat, jolloin Gaetano oli vapaa ja onnellinen ja jolloin hän
uneksi saavansa elää hänen kanssaan kokonaisen elämän.
Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen täysin ymmärtänyt, mitä
merkitsi se, että Gaetano oli vankina ja poissa, ettei hän koskaan enää
saisi nähdä häntä.
Hänen sydämensä oli lakata tykyttämästä, hänen täytyi istuutua, jottei
kaatuisi, ja hän sulki silmänsä.
Siinä välähti hänen mieleensä muuan tapaus.
Hän on äkkiä kotonaan Catanian palatsissa. Hän istuu korkeassa
etehisessä ja lukee, ja hän on iloinen nuori neiti, signorina Palmeri.
Silloin palvelija tuo hänen luokseen kiertelevän kauppiaan. Tämä on
nuori, kaunis mies, kukkiva mantelipuunoksa napinlävessä, pään päällä
laudanpalanen täynnä puusta leikattuja pieniä pyhimysten kuvia.
Hän ostaa muutamia kuvia, ja sillä välin ahmivat nuoren miehen silmät
kaikkia etehisen taideteoksia. Hän kysyy mieheltä, haluaako tämä
nähdä heidän kokoelmiaan. Kyllä, kyllä hän haluaa. Ja hän lähtee itse
näyttämään niitä.
Nuori mies on niin onnellinen näkemästään, että signorina Palmeri
ajattelee: hänestä pitäisi tulla oikea taiteilija. Ja hän lupaa olla
unhoittamatta vierastaan. Hän kysyy mieheltä, mistä tämä on kotoisin.
Mies vastaa: "Diamantesta." -- "Onko se kaukanakin?" -- "Neljä tuntia
menee postivaunuilla." -- "Entä junalla?" -- "Diamanteen ei ole
rautatietä, signorina." -- "Teidän täytyy rakentaa." -- "Meidän? Me
olemme liian köyhiä. Pyytäkää, että Catanian rikkaat ihmiset rakentavat
meille rautatien!"
Sen sanottuaan hän aikoo lähteä, mutta kääntyy takaisin ovelta ja
ojentaa signorinalle mantelinkukkansa. Tämä oli kiitokseksi kaikesta
siitä kauniista, mitä hän oli näyttänyt hänelle.
Kun donna Mikaela avasi silmänsä, ei hän tiennyt, oliko hän uneksinut
tai oliko kenties todellisuudessa kerran tapahtunut jotain samallaista.
Olihan Gaetano tosiaankin joskus saattanut käydä palazzo Palmerissa
myymässä kuviaan, vaikka se oli unohtunut hänen mielestään, mutta
mantelinkukat nyt tuoneet sen mieleen.
Mutta samapa se. Pääasia oli, että tuo nuori puunleikkaaja oli Gaetano.
Hänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut rakkaimpansa kanssa. Hän oli
kuulevinaan oven sulkeutuvan Gaetanon mentyä.
Ja tästä asti hän sai päähänsä, että hänen piti rakentaa rautatie
Catanian ja Diamanten välille.
Gaetano oli varmasti tullut hänen luokseen pyytämään sitä. Se oli hänen
käskynsä, ja donna Mikaela tunsi, että hänen täytyi totella.
Eikä hän edes yrittänytkään vastustaa. Hän tiesi varmasti, että
Diamante kaipasi rautatietä kipeämmin kuin mitään muuta. Hän oli
kuullut Gaetanon kerran sanovan, että jos vain Diamanteen olisi
rautatie, niin että se helposti voisi lähettää muualle oranssinsa ja
viininsä ja hunajansa ja mantelinsa, ja että matkustajat pääsisivät
sinne mukavasti, tulisi siitä pian rikas kaupunki.
Ja heti hän oli myöskin varma siitä, että saisi aikaan rautatien. Joka
tapauksessa hän ainakin koettaisi. Hänen ei johtunut mieleenkään jättää
tuumaa. Kun Gaetano toivoi sitä, täytyi hänen totella.
Hän alkoi heti laskea, kuinka paljon rahaa hän itse voisi antaa. Mutta
se ei riittäisi pitkälle. Hänen täytyi hankkia rahoja. Siinä oli
ensimäinen tehtävä.
Jo hetken perästä hän meni kadun toiselle puolelle donna Elisan luo
ja pyysi tätä auttamaan myyjäisiä järjestettäessä. Donna Elisa nosti
silmänsä koruompeleestaan. "Minkätähden tahdot järjestää myyjäiset?" --
"Minä aion hankkia kokoon rahoja rautatietä varten." -- "Se on sinun
tapaistasi, Mikaela, se ei olisi pistänyt kenenkään muun päähän." --
"Mikä, donna Elisa? Mitä sinä tarkoitat?" -- "En mitään."
Ja donna Elisa jatkoi koruompelustaan.
"Sinä et siis tahdo ottaa osaa minun myyjäisiini?" -- "En, en tahdo."
-- "Etkö tahdo antaa pikkuista avustustakaan?" -- "Sen, joka noin äsken
on kadottanut miehensä, ei pitäisi ruveta lörpöttelemään."
Donna Mikaela ymmärsi, että donna Elisa oli häneen jostain syystä
suuttunut eikä senvuoksi tahtonut häntä auttaa. Mutta kyllä kai toiset
ymmärtäisivät, että tämä oli ihana suunnitelma, joka pelastaisi
Diamanten.
Mutta donna Mikaela sai turhaan kulkea ovelta ovelle. Vaikka hän olisi
kuinka paljon puhunut ja rukoillut, ei hän saanut yhtään kannattajia.
Hän koetti selittää, hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa
vaikuttaakseen ihmisiin. Ei kukaan tahtonut suostua hänen
suunnitelmiinsa.
Mihin ikänä hän tuli, sai hän vastaukseksi, että oltiin liian köyhiä,
liian köyhiä.
Sindacon puoliso antoi kieltävän vastauksen. Hänen tyttärensä eivät
saisi olla myymässä. Don Antonio Greco, jolla oli marionettiteatteri,
ei tahtonut tulla nukkeineen. Kaupungin soittajat eivät lupautuneet.
Ei yksikään kauppias luvannut antaa tavaroita. Kun donna Mikaela oli
mennyt, naurettiin hänelle.
Vai rautatie, rautatie! Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Siinä pitäisi
olla yhtiöt, osakkeet, säännöt ja hallitukselta lupa. Kuinkapa
saattaisi nainen järjestää sellaiset?
Mutta muutamat eivät tyytyneet vain nauramaan hänelle, ne suuttuivat
häneen.
Hän meni benediktinien vanhan luostarin luona olevaan kellarimaiseen
puotiin, jossa mestari Pamphiliolla oli tapana kertoa ritariromaneja.
Hän meni sinne kysymään mestari Pamphiliolta, tahtoisiko tämä tulla
myyjäisiin kertomaan yleisölle Kaarle suuresta ja hänen paladineistaan,
mutta kun mestari oli juuri keskellä esitystään, täytyi donna Mikaelan
istuutua odottamaan.
Silloin hänen huomionsa kiintyi donna Concettaan, mestari Pamphilion
puolisoon, joka istui korokkeella miehensä jalkojen juuressa kutoen
sukkaa. Aina kun mestari Pamphilio puhui, liikkuivat donna Concettan
huulet. Hän oli kuullut miehensä romanit niin moneen kertaan, että
osasi ne ulkoa ja lausui sanat, ennenkuin ne olivat lähteneet mestari
Pamphilion huulilta. Mutta hän nautti aina yhtä paljon ja hän itki ja
hän nauroi, niinkuin oli tehnyt ensi kertaa kuunnellessaan.
Mestari Pamphilio oli vanha mies, joka aikoinaan oli puhunut paljon,
niin että ääni nyt petti, kun hän tuli suuriin taistelukohtauksiin ja
tahtoi puhua kiivaasti ja nopeasti. Mutta donna Concetta, joka tunsi
ulkoa jokaisen kohdan, ei koskaan keskeyttänyt mestari Pamphiliota.
Hän vain antoi merkin katsojille, että odottaisivat, kunnes mestari
taas voi jatkaa. Mutta jos mestari Pamphilion muisti petti, oli
donna Concetta äkkiä pudottavinaan silmän kutimestaan, nosti sukan
kasvoilleen ja heitti sen takaa unohtuneen sanan miehelleen, niin
ettei kukaan sitä huomannut. Ja kaikki tiesivät, että vaikka donna
Concetta ehkä olisi osannut kertoa nuo romanit paremminkin kuin mestari
Pamphilio, ei hän koskaan olisi suostunut tekemään mitään sellaista,
eikä ainoastaan sentähden, että se olisi ollut sopimatonta naiselle,
vaan senkin vuoksi, ettei hän silloin olisi läheskään niin paljon
nauttinut kuin kuullessaan rakasta mestari Pamphiliota.
Kun donna Mikaela näki donna Concettan, vaipui hän unelmiin. Oi, kunpa
saisi noin istua sen lavan juurella, mistä oma rakas puhui, istua niin
päivät päästään ja rukoilla! Hän tiesi, kelle se olisi sopinut.
Mutta kun mestari Pamphilio oli lakannut puhumasta, meni donna Mikaela
hänen luokseen ja pyysi hänen apuaan. Ja mestari Pamphilon oli hyvin
vaikea kieltäytyä niitten tuhansien rukousten vuoksi, joita näytti
tulvivan donna Mikaelan silmistä. Mutta donna Concetta tuli hänelle
avuksi. "Mestari Pamphilio", sanoi hän, "kerro donna Mikaelalle
Guglielmo ilkeästä". Ja mestari Pamphilio kertoi.
"Donna Mikaela", sanoi hän, "tiedättekö, että Sisiliassa oli kerran
kuningas, jonka nimi oli Guglielmo ilkeä. Hän oli niin ahne, että hän
vei alamaisiltaan kaikki heidän rahansa. Hän käski, että kaikkien,
joilla oli kultarahoja, piti jättää ne hänelle. Ja hän oli niin ankara
ja niin julma, että kaikkien täytyi totella häntä.
"No niin, donna Mikaela, nyt tahtoi Guglielmo ilkeä saada tietää, oliko
joku piiloittanut kultarahoja taloonsa. Senvuoksi hän lähetti yhden
palvelijoistaan Palermon corsolle taluttamaan kaunista hevosta. Ja mies
tarjosi hevosta kaupaksi ja huusi kovalla äänellä: 'Myydään yhdestä
kultarahasta, myydään yhdestä kultarahasta!'
"Muttei kukaan voinut ostaa.
"Se oli kumminkin hyvin kaunis hevonen, ja muuan Palermon nuori herra,
herttua Montefiascone, ihastui siihen kovin. 'En voi koskaan enää
iloita, ellen saa tuota hevosta ostetuksi', sanoi hän hovimestarilleen.
'Signor duca', sanoi hänen hovimestarinsa, 'minä tiedän, mistä voitte
saada kultarahan. Kun teidän herra isänne kuoli ja hänet vietiin
kapusinien luostariin, pistin minä vanhan tavan mukaan kultarahan hänen
suuhunsa. Voittehan ottaa sen, signor!'
"Sillä tietäkää, donna Mikaela, ettei Palermossa haudata kuolleita
maahan. Ne viedään kapusinien luostariin ja munkit ripustavat ne
hautakammioihinsa. Oi, kuinka monta riippuukaan niissä huoneissa! Niin
monta ylhäistä naista, puettuina silkkiin ja hopeaharsoihin, niin monta
korkeata herraa, ritarimerkit frakissa ja niin monta pappia, kaapu
luurangon päällä ja kalotti pääkallossa.
"Nuori herttua teki neuvon mukaan. Hän lähti kapusinien luostariin, otti
kultarahan isänsä suusta ja osti sillä hevosen.
"Mutta ymmärrättehän, että kuningas oli lähettänyt palvelijansa ja
hevosen corsolle vain sitävarten, että saisi tietää, oliko kellään
vielä rahoja. Ja nyt vietiin herttua kuninkaan eteen. 'Kuinka on
mahdollista että sinulla vielä on kultarahoja?' sanoi Guglielmo ilkeä.
'Sire, se ei ollut minun, se oli isäni.' Ja hän kertoi, mistä hän oli
saanut rahan. 'Totta tosiaan', sanoi kuningas. 'Olen unohtanut, että
kuolleilla vielä oli rahoja!' Ja hän lähetti palvelijansa kapusinien
luostariin ja otatti kaikki rahat kuolleitten suista."
Tähän lopetti vanha mestari Pamphilio kertomuksensa. Ja nyt kääntyi
donna Concetta vihaasäihkyvin silmin donna Mikaelaan. "Juuri te olette
taluttamassa hevosta", sanoi hän.
"Minäkö, minäkö?"
"Te juuri, donna Mikaela. Nyt sanoo hallitus: 'Diamantelaiset
rakentavat rautatien. Nehän ovat rikkaita. Ja se lisää meille veroja.
Ja taivas tietää, ettemme jaksa maksaa sitäkään veroa, jolla meitä nyt
jo rasitetaan, vaikka kävisimme ryöstämässä esi-isämmekin."
Donna Mikaela koetti rauhoittaa häntä.
"Ne ovat lähettäneet teidät saadakseen tietää, onko meillä vielä
rahoja. Te olette rikkaitten urkkija, te olette hitossa hallituksen
kanssa. Nuo Rooman verenimijät ovat teidät ostaneet."
Donna Mikaela käänsi hänelle selkänsä.
"Minä tulin puhumaan teille, mestari Pamphilio", sanoi hän ukolle.
"Mutta minä teille vastaan", pisti donna Concetta, "sillä tämä on
vastenmielinen pyyntö ja sellaisen hoidan minä. Minä tiedän mikä on
suuren miehen puolison velvollisuus, donna Mikaela."
Donna Concetta vaikeni, sillä tuo hieno nainen loi häneen niin
kateellisen katseen, että hänen kävi sääli donna Mikaelaa. Niin,
taivas, olihan ollutkin eroa miehissä, don Ferranten ja mestari
Pamphilion välillä.
Toinen luku.