_Kun Gaetano oli syöksynyt pois_, seisoi Mikaela kauan aikaa donna
Elisan puutarhassa. Hän seisoi siellä aivan kivettyneenä eikä tuntenut
mitään eikä ajatellut mitään.
Silloin hänelle äkkiä johtui mieleen, etteivät Gaetano ja hän olleet
ainoat maailmassa. Hän muisti isänsä, joka makasi sairaana ja jonka hän
oli unohtanut niin moneksi tunniksi.
Hän meni portista corsolle, ja se oli autio ja tyhjä. Melua ja
laukauksia kuului vielä kaukaa, ja hän arveli itsekseen, että Porta
Etnean luona kai taisteltiin.
Kesäpalatsin päätyyn valoi kuu kirkkainta hohdettaan ja häntä
ihmetytti, kun tähän aikaan ja tänä yönä balkonin ovet olivat auki ja
ikkunaluukut sulkematta. Ja vielä enemmän hän kummasteli sitä, että
portti oli selkoseljällään ja puodin ovi aivan auki.
Kulkiessaan porttiholvin läpi, ei hän siellä nähnyt vanhaa Piero
porttivahtia. Pihalyhtyä ei oltu sytytetty, eikä ainoatakaan ihmistä
näkynyt kartanolla.
Hän astui portaita myöten pylväskäytävään, ja hänen jalkansa
sattui johonkin kovaan. Se oli pieni pronssimaljakko, jonka paikka
tavallisesti oli musiikkisalissa. Muutamia portaita ylempää hän löysi
veitsen. Se oli puukko, jonka pitkä terä oli tikarin tapainen. Kun hän
nosti sen maasta, tipahti terältä pari tummaa pisaraa. Hän ymmärsi,
että sen täytyi olla verta.
Ja niinpä hän ymmärsi, että se, mitä hän koko syksyn oli peljännyt,
oli nyt tapahtunut. Roistot olivat käyneet kesäpalatsissa ryöstämässä.
Ja kaikki, jotka olivat voineet, olivat sieltä paenneet, mutta hänen
isänsä, joka ei päässyt vuoteeltaan, oli nyt varmasti murhattu.
Hän ei saattanut tietää, eivätkö rosvot vieläkin olleet talossa.
Mutta nyt, kun hän oli joutunut keskelle suurinta vaaraa, katosi
hänen pelkonsa, ja hän kiiruhti eteenpäin ajattelematta, että hän oli
yksinään ja suojatonna.
Hän astui läpi käytävän ja tuli musiikkisaliin. Siellä kulki poikki
lattian leveitä kuun valojuovia ja keskellä yhtä tällaista juovaa
makasi pitkänään joku ihminen.
Donna Mikaela kumartui liikkumattoman ruumiin ylitse. Se oli Giannita.
Hänet oli murhattu, hänellä oli suuri, ammottava haava kaulassa.
Donna Mikaela asetti ruumiin suoraan, pani sen kädet ristiin ja sulki
sen silmät. Siinä hän sai kätensä vereen ja tuntiessaan miten se oli
haaleata, tahmeaa, alkoi hän itkeä. "Oi, hyvä rakas sisareni", sanoi
hän aivan ääneen, "sinun nuori henkesi on vuotanut pois tämän veren
mukana. Koko elämäsi olet rakastanut minua ja nyt olet vuodattanut
veresi puolustaessasi minun taloani. Senkötähden Jumala on ottanut
sinut pois luotani, että Hän tahtoi rangaista minua kovuudestani?
Senkötähden olet jättänyt minut, etten suonut sinun rakastavan sitä,
jota itse rakastin? Oi, sisko, sisko, etkö voinut rangaista minua
lempeämmin?"
Hän kumartui ja suuteli kuolleen otsaa. "Ethän usko sitä", sanoi hän.
"Tiedäthän, että olen aina ollut sinulle uskollinen. Tiedäthän, että
rakastin sinua."
Hän muisti, että vainaja oli nyt erinnyt tästä maailmasta ja ettei
hän katumusta ja ystävyyden vakuutuksia enää tarvinnut. Ja hän luki
pari rukousta ruumiin ääressä, koska ainoa, mitä hän saattoi siskonsa
puolesta tehdä, oli hurskailla ajatuksilla tukea Jumalan luo pakenevan
sielun matkaa.
Sitten hän kulki edelleen, pelkäämättä enää mitään omasta puolestaan,
mutta kauhulla ajatellen, mitä hänen isälleen oli mahtanut tapahtua.
Kun hän viimein oli kulkenut juhlakerroksen monien suurten salien
läpi ja seisoi sairaan huoneen ovella, hapuilivat hänen kätensä kauan
lukkoa, ja kun hän sen löysi, ei hänellä ollut voimia kiertää avainta.
Silloin hänen isänsä huusi huoneestaan kysyen, kuka tuli. Kun hän kuuli
isänsä äänen ja ymmärsi, että tämä eli, tuntui hänestä, että kaikki
hänessä vapisi ja murtui ja kadotti kyvyn totella hänen tahtoaan.
Samalla kertaa hänen aivonsa ja sydämensä pettivät eivätkä lihakset
voineet pitää häntä pystyssä. Hän ennätti vielä ajatella tämän kaiken
johtuvan viime aikain kauheasta mielen jännityksestä. Ja omituisen
vapautumistunteen valtaamana hän vaipui pitkälliseen pyörtymykseen.
Donna Mikaela heräsi tainnoksista aamupuoleen. Silloin oli paljon
tapahtunut. Palvelijat olivat tulleet esiin piilopaikoistaan, ja he
olivat hakeneet donna Elisan. Hän oli ottanut hoitoonsa hyljätyn
palatsin, lähettänyt hakemaan polisia ja toimittanut sanan valkoisten
veljeskunnalle. Ja nämä olivat kantaneet Giannitan ruumiin hänen
äitinsä asuntoon.
Kun donna Mikaela heräsi, huomasi hän makaavansa sohvalla isänsä
kamarin viereisessä huoneessa. Hänen luonaan ei ollut ketään, mutta hän
kuuli donna Elisan puhuvan isänsä huoneessa.
"Poikani ja tyttäreni", sanoi donna Elisa nyyhkyttäen, "olen kadottanut
sekä poikani että tyttäreni".
Donna Mikaela koetti nousta, mutta ei voinut. Hänen ruumiinsa oli vielä
horroksissa, vaikka sielu olikin jo valveilla.
"Cavaliere, cavaliere", sanoi donna Elisa, "voitteko sitä ymmärtää?
Muutamia Etnan roistoja hiipii Diamanteen. Muutamia roistoja, jotka
ampuvat tullikamaria ja huutavat: 'Eläköön sosialismi!' Ja tämän ne
tekevät ainoastaan peloittaakseen ihmisiä kaduilta ja houkutellakseen
karabinierit Porta Etnean luo. Joukossa ei ole mukana ainoatakaan
diamantelaista. Roistot vain ovat toimeenpanneet kaiken päästäkseen
ryöstämään miss Tottenhamin ja donna Mikaelan taloihin, kahden naisen,
cavaliere! Ja mitä ne oikeastaan ajattelivat, nuo herrat upseerit,
jotka istuivat sotaoikeutta? Luulivatko ne, että Gaetano oli liitossa
roistojen kanssa? Eivätkö ne sitten nähneet, että hän oli herrasmies,
oikea Alagona, taiteilija? Kuinka ne ovat voineet tuomita hänet?"
Donna Mikaela kuunteli kauhistuneena, mutta koetti kuvitella
mielessään, että hän vielä näki unta. Hän oli kuulevinaan, kuinka
Gaetano kysyi, uhrasiko hän hänet Jumalalleen. Ja hän oli itse
vastaavinaan, että hän teki sen. Nyt hän varmaan uneksi siitä, miltä
tuntuisi, jos Gaetano tosiaankin olisi vangittu. Mitään muuta tämä ei
voinut olla.
"Mikä onnettomuuksien yö tämä on?" sanoi donna Elisa. "Mikä se
kiertelee ilmassa ja tekee ihmiset hulluiksi ja sekapäisiksi? Olettehan
nähnyt Gaetanon, cavaliere. Onhan hän aina ollut kiivas ja tulinen,
mutta ei hän ole ollut mieltä vailla, ei hän ole ollut järjetön ja
hullu. Mutta tänä yönä hän hyökkäsi suoraan sotamiesten syliin. Te
tiedätte, että hän aikoi nostaa kapinan, tiedätte, että hän oli tullut
kotiin nostamaan kapinaa. Ja kun hän kuulee ammuttavan ja huudettavan
'eläköön sosialismi', käy hän villiksi ja hurjaksi. Hän luulee, että
kapina on puhjennut ja hyökkää pitkin katua päästäkseen mukaan. Ja
hän huutaa koko ajan minkä jaksaa 'eläköön sosialismi'. Ja sitten hän
kohtaa suuren parven sotamiehiä, kokonaisen sotajoukon. Sillä ne olivat
menossa Paternòhon, mutta kuulivat matkalla ampumista ja poikkesivat
tänne katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja Gaetano ei enää osaa eroittaa
sotilaslakkia. Hän luulee, että ne ovat kapinallisia, hän luulee, että
ne ovat taivaan enkeleitä ja hyökkää niitten keskelle ja vangitaan.
Ja nämä, jotka sitä ennen ovat ottaneet kiinni kaikki roistot, kun ne
olivat hiipimässä tiehensä myttyineen, tarttuvat nyt Gaetanoonkin. Ja
ne kulkevat kaupungin läpi ja huomaavat, että kaikki on rauhallista,
mutta ennenkuin ne lähtevät pois, tuomitsevat ne vankinsa. Ja Gaetano
saa samallaisen tuomion kuin muutkin, hän samallaisen kuin ne, jotka
ovat tehneet murtovarkauksia ja surmanneet naisia! Eivätkö ne ole
kadottaneet järkeänsä, cavaliere?"
Donna Mikaela ei voinut kuulla, mitä hänen isänsä vastasi. Hän tahtoi
itse tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta hän oli yhä kivettyneenä eikä
voinut liikahtaa. Olikohan Gaetano ammuttu?
"Mitä ne tarkoittavat sillä, että tuomitsevat hänet yhdeksänkolmatta
vuoden vankeuteen?" sanoi donna Elisa. "Luulevatko ne, että hän voi
elää niin kauan, tai että kukaan, joka häntä rakastaa, voi elää niin
kauan? Hän on kuollut, cavaliere, kuollut minulta kuten Giannitakin."
Donna Mikaelasta tuntui, että vahvat kahleet sitoivat hänet, jottei
hän päässyt kuulemasta. Tämä oli hänestä pahempaa kuin olla sidottuna
häpeäpaaluun ja saada raippoja.
"Koko vanhojen päivieni ilo on nyt minulta viety", sanoi donna Elisa.
"Sekä Giannita että Gaetano! Minä odotin aina, että he menisivät
naimisiin keskenään. Se olisi sopinut niin hyvin, kun he molemmat
olivat minun lapsiani ja rakastivat minua. Mitä varten minä nyt elän,
kun minulla ei ole lainkaan nuorta väkeä ympärilläni? Monesti olin
hyvin köyhänä siihen aikaan, kun Gaetano tuli luokseni, ja minulle
sanottiin, että minun olisi parempi olla yksin. Mutta minä vastasin:
'Se ei tee mitään, ei mitään, kun vain saan nuorta väkeä ympärilleni'.
Ja minä ajattelin, että kun hän kasvaa suureksi, hän ottaisi itselleen
nuoren emännän ja sitten he saisivat pikku lapsia, eikä minun
tarvitsisi koskaan istua yksinäisenä ja hyödyttömänä vanhuksena."
Donna Mikaela tuli ajatelleeksi, että hän olisi voinut pelastaa
Gaetanon, mutta ei ollut tahtonut. Mutta miksei hän ollut tahtonut?
Se näytti hänestä nyt aivan käsittämättömältä. Hän rupesi mielessään
luettelemaan kaikkia niitä syitä, joitten tähden hän oli antanut
Gaetanon syöksyä turmioon. Hän oli jumalankieltäjä ja sosialisti ja
hän oli aikonut nostaa kapinan. Ja tämä oli painanut enemmän kuin
kaikki muu, silloin kun hän oli avannut Gaetanolle puutarhanportin. Se
oli painanut enemmän kuin hänen rakkautensakin. Nyt hän sen ymmärsi.
Tuntui siltä, kuin vaakakupillinen höyheniä olisi painossa voittanut
vaakakupillisen kultaa.
"Uljas poikani", sanoi donna Elisa, "uljas poikani! Hänestä oli tullut
jo suuri mies siellä Englannissa, ja hän tuli kotiin auttaakseen meitä
köyhiä sisilialaisia. Ja nyt ne ovat tuominneet hänet kuin roiston.
Kerrotaan, että ne olivat vähällä ampua hänetkin, niinkuin ne toiset.
Ehkäpä olisikin ollut parempi, että ne olisivat tehneet sen, cavaliere.
Olisi ollut parempi saada peittää hänet kirkkomaahan, kuin tietää hänen
olevan vankilassa. Kuinka hän voi kestää kaikki kärsimyksensä? Hän ei
voi kestää, hän sairastuu, pian hän kuolee."
Kun hän sanoi tämän, riuhtaisihe donna Mikaela irti huumauksesta ja
nousi sohvalta. Hän hoiperteli huoneen poikki ja tuli isänsä ja donna
Elisan luo yhtä kuolonkalpeana kuin murhattu Giannita-parkakin. Hän oli
niin heikko, ettei hän uskaltanut astua keskelle lattiaa, vaan pysähtyi
ovensuuhun ja nojasi pihtipieleen.
"Minä se", sanoi hän, "donna Elisa, minä se..."
Sanat eivät tahtoneet tulla hänen huuliltaan. Hän väänteli käsiään
epätoivoissaan, kun ei voinut puhua.
Donna Elisa oli heti hänen luonaan. Hän kiersi kätensä donna Mikaelan
ympärille tukeakseen häntä, välittämättä siitä, että tämä koetti
työntää häntä luotaan.
"Antakaa minulle anteeksi, donna Elisa", sanoi hän tuskin kuuluvalla
äänellä. "Minä sen tein."
Donna Elisa ei juuri kuunnellut hänen puhettaan. Hän huomasi, että
donna Mikaelalla oli kuumetta ja luuli hänen hourailevan.
Donna Mikaelan huulet liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotain,
mutta sai vain muutamia sanoja kuuluville. Oli mahdotonta ymmärtää,
mitä hän tarkoitti. "Hänelle, samoinkuin isällenikin", sanoi hän kerran
toisensa perään. Ja sitten hän sanoi jotain sellaista, että kaikki,
joita hän rakasti, hän syöksi turmioon.
Donna Elisa oli saanut hänet istuutumaan tuolille, ja siinä donna
Mikaela suuteli hänen vanhoja, ryppyisiä käsiään ja pyysi häneltä
anteeksi.
Kyllä, kyllä, donna Elisa antoi hänelle anteeksi.
Donna Mikaela katsoi terävästi hänen kasvoihinsa kuumeisilla silmillään
ja kysyi, oliko se totta.
Kyllä se oli totta.
Silloin hän laski päänsä donna Elisan olalle ja nyyhkytti, ja sitten
hän kiitti häntä ja sanoi, ettei hän voisi elää, ellei saisi hänen
anteeksiantoaan. Ei hän ketään vastaan ollut niin rikkonut kuin donna
Elisaa. Voiko hän antaa anteeksi?
"Kyllä, kyllä", sanoi donna Elisa kerran toisensa perästä eikä voinut
ymmärtää muuta kuin että toinen houri kuumeesta ja kauhusta.
"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain", sanoi donna Mikaela. "Minä
tiedän sen, mutta sinä et tiedä. Sinä et anna minulle anteeksi, jos
saat sen tietää."
"Annan varmasti sinulle anteeksi", sanoi donna Elisa.
He puhelivat näin kauan ymmärtämättä toisiaan, mutta vanhalle donna
Elisalle teki hyvää, että hänellä tänä yönä oli joku, jota hän sai
peitellä ja lohduttaa ja jolle sai antaa vahvistavia yrttejä ja
lääkkeitä. Hänelle teki hyvää, että vielä löytyi joku, joka laski
päänsä hänen olalleen ja itki suruissaan.
* * * * *
Donna Mikaela, joka lähes kolme vuotta oli rakastanut Gaetanoa
ajattelemattakaan, että he koskaan olisivat toistensa omia, oli
tottunut kummaan rakkauteen. Hänelle riitti, kun hän tiesi, että
Gaetano rakasti häntä. Kun hän ajatteli tätä, hiipi häneen suloinen
turvallisuuden ja onnen tunne. "Mitäpä siitä, mitäpä siitä", sanoi hän,
kun kohtasi vastoinkäymisen. "Gaetano rakastaa minua." Gaetano oli aina
hänen vierellään, rohkaisi häntä ja lohdutti häntä. Hän oli mukana
kaikissa donna Mikaelan ajatuksissa ja askareissa. Hän oli hänelle itse
elämän henki.
Heti kun donna Mikaela oli ennättänyt hankkia Gaetanon osoitteen,
kirjoitti hän hänelle. Siinä hän tunnusti uskoneensa varmasti, että
Gaetano kävi kohti onnettomuutta. Mutta hän oli niin pahoin peljännyt
sitä, mitä tämä tulisi saamaan aikaan elämässä, ettei ollut uskaltanut
pelastaa häntä.
Hän kirjoitti myöskin, kuinka hän inhosi Gaetanon oppeja. Hän ei
lainkaan teeskennellyt. Hän sanoi, että vaikka Gaetano olisikin
vapaana, ei hän kuitenkaan voisi tulla hänen omakseen.
Hän pelkäsi Gaetanoa. Tällä oli, kirjoitti hän, sellainen valta
häneen, että jos he joutuisivat toistensa omiksi, tekisi hän hänestä
sosialistin ja jumalankieltäjän. Senvuoksi donna Mikaelan täytyi aina
elää hänestä eroitettuna, pelastaakseen sielunsa.
Mutta hän pyysi ja rukoili, ettei Gaetano kaikesta tästä huolimatta
lakkaisi häntä rakastamasta. Hän ei saanut lakata, ei saanut! Hän saisi
rangaista donna Mikaelaa millä muulla tavalla hyvänsä, kunhan vain ei
lakkaisi rakastamasta häntä.
Hän ei saanut tehdä niinkuin donna Mikaelan isä. Kenties Gaetano olisi
tehnyt oikein sulkiessaan sydämensä donna Mikaelalta, mutta hän ei
sittenkään saisi sitä tehdä. Hänen täytyi olla armelias.
Kunpa hän tietäisi, kuinka donna Mikaela rakasti häntä, kunpa tietäisi,
kuin hän hänestä uneksi!
Ja hän kertoi Gaetanolle, että tämä oli itse hänen elämänsä.
"Täytyykö minun kuolla, Gaetano?" kysyi hän.
"Ei siis riitä, että mielipiteet ja opit meidät eroittavat. Ei riitä,
että ne ovat vieneet sinut vankeuteen. Pitääkö sinun lakata minua
rakastamastakin, sen vuoksi, että ajattelemme eri lailla?
"Oi, Gaetano, rakasta minua! Eihän se mihinkään johda, sinun
rakkaudessasi ei ole mitään toivoa, mutta rakasta minua, minä kuolen,
ellet rakasta."
Tuskin donna Mikaela oli lähettänyt tämän kirjeen, kun hän jo alkoi
odottaa vastausta. Hän luuli saavansa myrskyisen ja suuttuneen kirjeen,
mutta hän toivoi, että siinä olisi yksi ainoa sana, joka osoittaisi
hänelle, että Gaetano rakasti häntä.
Mutta hän odotti useampia viikkoja saamatta Gaetanolta mitään kirjettä.
Ei auttanut se, että hän joka aamu seisoi ulkokäytävässä odottamassa
kirjettä ja teki postinkantajan melkein murheiseksi, kun tämän aina
piti sanoa, ettei hän tuonut mitään kirjettä.
Kerran hän itse meni postiin ja pyysi rukoilevin silmin, että hänelle
annettaisiin se kirje, jota hän odotti. Senhän täytyi olla siellä,
sanoi hän. Mutta he eivät kenties olleet osanneet lukea osoitetta,
ehkä kirje oli joutunut väärään lokeroon? Ja hänen lempeät, kerjäävät
silmänsä liikuttivat postimestaria, niin että tämä salli hänen etsiä
läpi vanhojen hakemattomien kirjeitten läjät ja kääntää ylösalaisin
kaikki postikonttorin laatikot. Mutta tästä kaikesta ei ollut mitään
hyötyä?
Hän kirjoitti uusiakin kirjeitä Gaetanolle, muttei mitään vastausta
tullut.
Silloin hän koetti ruveta uskomaan sitä, mikä näytti hänestä
mahdottomalta. Hän koetti painaa sieluunsa sen käsityksen, että Gaetano
oli lakannut rakastamasta häntä.
Mitä suuremmaksi tämä varmuus tuli, sitä enemmän hän alkoi sulkeutua
huoneeseensa. Hän pelkäsi ihmisiä ja istui kernaimmin yksinään.
Päivä päivältä hän kävi voimattomammaksi. Hän kulki kumaraisena,
vieläpä hänen kauniista silmistäänkin näytti häviävän eloisuus ja
loisto.
Muutaman viikon kuluttua hän kävi niin heikoksi, ettei hän enää
voinut olla pystyssä, vaan sai kaiken päivää maata sohvallaan. Häntä
kulutti tauti, joka vähitellen vei häneltä kaiken elinvoiman. Hän
näki kulkevansa kohti kuolemaa, ja hän pelkäsi kuolemista. Mutta hän
ei voinut tehdä mitään. Häntä varten löytyi yksi ainoa parannuskeino,
mutta sitä ei kuulunut.
Sillaikaa kun donna Mikaela näin näytti hiljaa luisuvan pois elämästä,
valmistauduttiin Diamantessa viettämään San Sebastianon juhlaa, joka on
tammikuun lopulla.
Se oli Diamanten suurin juhla, mutta viime vuosina ei sitä oltu
vietetty tavanmukaisella loistolla, koska liian suuri hätä ja synkkyys
olivat painaneet mielet lamaan.
Mutta tänä vuonna kohta kun kapina oli kukistettu ja kun Sisilia
vielä oli täynnä vierasta väkeä ja kun kansan rakastamat sankarit
nääntyivät vankiloissa, ehdoitettiin juhla vietettäväksi koko entisessä
loistossaan, sillä nyt ei saisi, sanottiin, pyhimyksiä laiminlyödä.
Ja Diamanten hurskas väki päätti, että juhlaa vietettäisiin kahdeksan
päivää ja että San Sebastianoa kunnioitettaisiin liehuvilla lipuilla ja
koristeluilla ja kilparatsastuksilla ja raamatullisilla juhlakulkueilla
ja ilotulituksilla ja kilpalaulannoilla.
Valmistuksiin ryhdyttiin kiireesti ja innolla. Joka talossa siivottiin
ja pestiin. Kerättiin taas esiin vanhat juhlakulkuevaatteet ja
valmistauduttiin vastaanottamaan vieraita kaikkialta ympäri koko Etnan.
Ainoa Diamanten talo, missä ei tehty valmistuksia, oli kesäpalatsi.
Donna Elisa oli siitä syvästi murheissaan, mutta hän ei saanut donna
Mikaelaa suostumaan talonsa koristamiseen. "Kuinka voit vaatia, että
minä puettaisin tällaisen surun talon kukkiin ja viheriään?" sanoi
hän. "Ruusut pudottaisivat lehtensä, jos minä tahtoisin käyttää niitä
peittämään sitä onnettomuutta, mikä täällä vallitsee."
Mutta donna Elisa oli innokkaasti mukana juhlan valmistuksissa ja
hän odotti paljon hyvää siitä, että ruvettiin taas kunnioittamaan
pyhimyksiä, kuten entisinä aikoina. Hän ei puhunut muusta kuin siitä,
kuinka papit koristuttivat tuomiokirkon päädyn vanhaan sisilialaiseen
tapaan hopeakukilla ja peileillä. Ja hän kuvaili juhlaratsastusta: niin
ja niin monta olisi ratsastajia, ja niin ja niin korkeat töyhdöt niillä
olisi hatuissa, ja ne pitäisivät käsissään niin ja niin pitkiä, kukkiin
kiedottuja keppejä, joitten päässä olisi vahakynttilä.
Kun ensimäinen juhlapäivä tuli, oli donna Elisan talo mitä komeimmasti
koristeltu. Katolla näkyi liehuvan Italian vihreän-punavalkoinen
lippu, ja punaisia kultareunaisia liinoja, joissa oli pyhimyksen
alkukirjaimet, oli heitetty riippumaan ikkunalaudoilta ja balkonin
kaiteilta. Mutta ylös-alas pitkin seiniä kierteli tähden ja kaaren
muotoisia rautatammiköynnöksiä, ja ikkunain ympärillä hiipi seppeleitä,
jotka oli sidottu donna Elisan puutarhan pienistä heleistä ruusuista.
Aivan sisäänkäytävän päällä oli pyhimyksen kuva, kehyksinä liljoja, ja
kynnyksellä oli cypressin oksia. Ja jos olisi astunut taloon sisään,
olisi huomannut, että se sieltäkin oli yhtä koristeltu kuin ulkoa päin.
Kellarista ullakkoon saakka oli kaikki juhla-asussa ja kukkiin puettua,
eikä puodin hyllyillä ollut ainoatakaan niin pientä tai vähäpätöistä
pyhimystä, ettei sillä olisi ollut eternelliä tai bellistä kädessä.
Samalla tavoin oli köyhässä Diamantessa koristettu talot pitkin koko
katua. Siellä oli sellainen lippujen vilinä, että se muistutti niitä
pyykkivaatteita, joita aina riippui maasta taivaaseen saakka kujalla
pienen maurin talon edustalla. Jokaisessa talossa ja jokaisessa
kunniaportissa oli lippuja, ja kadun poikki oli pingoitettu köysiä,
jotka olivat täynnään liehuvia pikku lippuja.
Joka kymmenen askeleen päähän olivat diamantelaiset pystyttäneet
kunniaportteja poikki kadun. Ja joka portin päällä oli pyhimyksen kuva
keltaisten eternelliseppelten keskellä. Balkonit oli verhottu punaisiin
peitteisiin ja kirjaviin pöytäliinoihin, ja seiniä pitkin kierteli
jäykkiä köynnöksiä.
Siellä oli niin paljon kukkia ja niin paljon vihreää, ettei kukaan
voinut käsittää, miten nämä kaikki oli saatu hankituksi jo tammikuussa.
Kaikki oli seppelöityä ja kukilla koristettua. Luudanvarsissa oli
crocusseppeleitä ja portinkolkuttimissa hyasinttivihkoja. Mutta
ikkunoissa oli tauluja ja niissä sinipunervista vuokoista kyhätyt
pyhimyksen alkukirjaimet tai tervehdyslauseita.
Ja näin koristeltujen talojen välillä vyöryi ihmisvirta mahtavana
kuin paisuva joki. Eikä San Sebastianoa juhlimassa ollut ainoastaan
diamantelaisia. Kaikkialta Etnalta tuli keltaisia kullalla silattuja
ja maalattuja rattaita; niitä vetivät kiiltävävaljaiset hevoset ja
ne olivat täpö täynnä väkeä. Sairaita ja kerjäläisiä ja sokeita
laulajia oli tullut suurissa parvin. Ja siellä oli kokonaisia
pyhiinvaeltajajonoja. Ne olivat niitä poloisia, joitten nyt
onnettomuuksien perästä oli rukoiltava jonkun puolesta.
Väkeä oli tullut niin paljon, että epäiltiin, voisivatko kaikki mahtua
kaupungin muurien sisälle. Kansaa oli kadulla, kansaa ikkunoissa,
kansaa balkoneilla. Korkeilla kiviportailla istui ihmisiä, ja
puodit olivat täynnä. Talojen suuret katuovet olivat seljällään, ja
porstuoihin oli asetettu tuoleja puoliympyrää niinkuin teatterissa.
Niillä istui isäntäväki vieraineen katsellen ohikulkijoita.
Kadulla vallitsi huumaava melu. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset
puhuivat ja nauroivat. Siellä oli vielä posetivinsoittajia, jotka
veivasivat koneitaan, suuria kuin urut. Siellä oli katulaulajia, ja
siellä oli miehiä ja naisia, jotka lausuivat Tasson runoja rämisevillä,
särkyneillä äänillään. Siellä oli kaikellaisia kuuluttajia, jokaisesta
kirkosta virtasi urkujen pauhu, ja torilla vuoren harjalla puhalsivat
kaupungin soittajat, niin että kuului yli koko Diamanten.
Tämä iloinen melu ja tämä kukkien tuoksu ja tämä lippujen liehunta
kesäpalatsin edustalla herätti Donna Mikaelan horrostilasta. Hän nousi
seisomaan aivan kuin elämä olisi tullut noutamaan häntä. "Minä en tahdo
kuolla", sanoi hän itsekseen. "Tahdon koettaa elää."
Hän tarttui isäänsä käsivarteen, ja he lähtivät kadulle. Hän toivoi,
että elämä ulkona hurmaisi hänet, niin että hän voisi unohtaa surunsa.
"Jollei se minulle onnistu", ajatteli hän, "jollen voi löytää
huvitusta, silloin täytyy minun kuolla".
Mutta sattuipa Diamantessa olemaan muuan vanha, köyhä kivityömies, joka
oli arvellut voivansa ansaita juhlien aikana pari soldoa. Senvuoksi hän
oli laavasta muodostanut muutamia San Sebastianon ja paavi Leo XIII:n
rintakuvia. Ja kun hän tiesi, että monet diamantelaiset rakastivat
Gaetanoa ja surivat hänen kohtaloaan, muovaili hän pari hänenkin
kuvaansa.
Kohta kun donna Mikaela oli tullut kadulle, sattui hän kohtaamaan juuri
sen miehen ja tämä tarjosi hänelle pieniä, viheliäisiä tekeleitään.
"Ostakaa Gaetano Alagona, donna Mikaela", sanoi mies, "ostakaa Gaetano,
jonka hallitus panetti vankeuteen, kun hän tahtoi auttaa Sisiliaa!"
Donna Mikaela puristi lujasti isänsä käsivartta ja kiiruhti edelleen.
Mutta "Europan kahvilassa" lauloi isännän poika canzoneja. Hän
oli sepittänyt joitakuita uusia juhlaa varten ja muun muassa pari
Gaetanostakin. Sillä olihan luultavaa, että ihmiset tahtoivat nyt.
kuulla juuri hänestä.
Kun donna Mikaela kulki kahvilan ohi ja kuuli laulua, pysähtyi hän
kuuntelemaan.
"Oi, Gaetano Alagona!" lauloi nuori mies. "Laulut ovat mahtavia. Minä
vapautan sinut lauluillani. Ensin lähetän luoksesi viehkeän canzonin.
Se solahtaa vankilasi ristikkojen läpi ja murtaa ne. Sitten lähetän
luoksesi sonetin, joka on sorea kuin nainen ja lahjoo vartijasi. Ja
sitten runoilen sulle ihanan oodin, joka tärisyttää vankilasi muureja
ylväällä poljennallaan. Mutta jos ei näistä mikään auta, syöksen esiin
mahtavan eepoksen, jossa on sotajoukot sanoja. Oi, Gaetano, vahvana
kuin armeija se hyökkää eteenpäin. Kaikki vanhan Rooman legionat eivät
yhteensäkään voisi sitä pidättää."
Laulun ajan donna Mikaela puristi kuin kouristuksen vallassa isänsä
käsivarresta, mutta ei sanonut mitään, läksi vain eteenpäin.
Silloin cavaliere Palmeri alkoi puhua Gaetanosta. "En tiennyt, että
häntä niin rakastettiin", sanoi hän.
"En minäkään", mumisi donna Mikaela.
"Mutta tänään näin itse outojen ihmisten tulevan donna Elisan puotiin
ja kerjäävän häntä myymään jotain, jota Gaetano oli leikannut. Hänellä
ei ollut jäljellä muuta kuin pari vanhaa rukousnauhaa, ja minä näin
hänen katkaisevan ne ja jakavan pois helmi helmeltä."
Donna Mikaela katsoi isäänsä rukoilevan lapsen lailla. Mutta cavaliere
ei tiennyt, tahtoiko hänen tyttärensä, että hänen piti vaieta vai
jatkaa puhettaan.
"Donna Elisan vanhat ystävät kulkevat hänen puutarhassaan Lucan
kanssa", sanoi hän, "ja Luca näyttää heille Gaetanon lempipaikkoja ja
sitä maapalaa, johon hänellä oli tapana istuttaa. Ja Pacifica istuu
työhuoneessa höyläpenkin ääressä ja kertoo hänestä kaikellaista, aina
siitä saakka kun hän oli noin pieni."
Enempää hän ei voinut kertoa, tungos ja melu heidän ympärillään oli
niin suuri, että hänen täytyi keskeyttää.
He aikoivat mennä tuomiokirkkoon. Portailla istui, kuten aina, vanha
Assunta. Hänellä oli käsissään rukousnauha ja hän mutisi samaa rukousta
koko nauhan ympäriinsä. Hän anoi pyhimykseltä, että se Gaetano, joka
oli luvannut auttaa kaikkia köyhiä, saisi palata takaisin Diamanteen.
Kun donna Mikaela kulki hänen ohitseen, kuuli hän selvästi: "San
Sebastiano, anna meille Gaetano! Oi, armeliaisuutesi tähden, oi,
kurjuutemme tähden, San Sebastiano, anna meille Gaetano!"
Donna Mikaela oli aikonut mennä kirkkoon, mutta kääntyi portailta.
"Siellä on sellainen tungos", sanoi hän, "minä en uskalla".
Hän lähti taas kotiin. Mutta sillä välin oli donna Elisa käyttänyt
hyväkseen hänen poissaoloaan. Hän oli vetänyt lipun kesäpalatsin
katolle, hän oli levittänyt liinoja balkoneille, ja kun donna Mikaela
tuli kotiin, oli hän juuri kiinnittämässä köynnöstä portin päälle.
Sillä donna Elisa ei voinut kestää sitä, ettei kesäpalatsia oltu
koristettu. Hän tahtoi, ettei tällä kertaa mitään puuttuisi San
Sebastianon kunniasta. Ja hän pelkäsi, ettei pyhimys auttaisi Diamantea
ja Gaetanoa, jollei Alagonan vanha palatsi häntä juhlisi.
Donna Mikaela saapui kalpeana kuin kuolemaantuomittu ja kumarassa kuin
kahdeksankymmenvuotias mummo.
Hän huokaili itsekseen: "Minä en tee hänestä mitään rintakuvia, en
laula hänestä mitään lauluja, en uskalla rukoilla Jumalaa hänen
puolestaan, en osta mitään hänen helmiänsä. Kuinka hän voisi luulla,
että minä rakastan häntä? Hänen täytyy rakastaa kaikkia noita
muita, jotka jumaloivat häntä, mutta ei minua. Minä en kuulu hänen
maailmaansa, minua hän ei enää voi rakastaa."
Ja kun hän näki, että hänen taloansa aiottiin kukkaisin koristaa,
tuntui se hänestä niin viiltävän julmalta, että hän tempasi köynnöksen
donna Elisan käsistä ja heitti sen hänen jalkojensa juureen, kysyen
samalla, tahtoiko hän murhata hänet.
Sitten hän kulki donna Elisan ohi ylös portaita huoneeseensa. Hän
heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin.
Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, kuinka kaikki ulkonainen eroitti hänet
ja Gaetanon toisistaan. Kansan mies ei voinut rakastaa häntä.
Ja senlisäksi hänestä tuntui, että hän esti Gaetanoa auttamasta kaikkia
noita köyhiä.
Kuinka Gaetanon täytyikään häntä inhota, kuinka hän mahtoikaan vihata
häntä!
Ja entinen epätoivo hiipi taas häneen. Häntä ei rakastettu. Se surmaisi
hänet. Hän ajatteli siinä maatessaan, että kaikki oli mennyttä, kaikki
lopussa.
Mutta silloin seisoi äkkiä hänen sisäisen silmänsä edessä pieni
Kristuksenkuva. Tuntui kuin se olisi astunut huoneeseen koko köyhässä
loistossaan. Hän näki sen selvästi.
Donna Mikaela alkoi huutaa avukseen Kristuslasta. Ja hän ihmetteli
sitä, ettei hän ennemmin ollut kääntynyt tämän hyvän auttajan puoleen.
Mutta sen vuoksi hän kai vasta äärimäisessä hädässään muisti kuvan, kun
tämä ei seisonut missään kirkossa, vaan miss Tottenham kuljetti sitä
ympäri kuin mitäkin museoesinettä.
* * * * *
Oli saman päivän myöhäinen ilta. Päivällisen jälkeen donna Mikaela oli
antanut kaikille palvelijoilleen luvan mennä katsomaan juhlaa, niin
että hän ja hänen isänsä olivat yksinään koko suuressa talossa. Mutta
kymmenen tienoissa hänen isänsä nousi ja sanoi aikovansa lähteä torille
kuulemaan laulukilpailua. Ja silloin donna Mikaela ei uskaltanut jäädä
aivan yksikseen, vaan hänen täytyi mennä mukaan.
Kun he tulivat torille, näkivät he, että se oli muutettu teatteriksi,
jossa tuolirivi seisoi toisensa vieressä. Joka ainoa nurkka oli täynnä
väkeä ja vain vaivoin saivat he itselleen paikat.
"Tänä iltana on Diamante ihana, Mikaela", sanoi cavaliere Palmeri.
Tuntui siltä, kuin yön sulous olisi saanut hänet lempeämmäksi. Hän
puhui tyttärelleen yksinkertaisemmin ja hellemmin kuin pitkiin aikoihin.
Donna Mikaelakin arveli, että hän puhui totta. Hänestä tuntui samalta
kuin ensi kertaa Diamanteen tullessaan. Tämä oli ihmeitten kaupunki,
kauneuden kaupunki, pienoinen Jumalan pyhättö.
Aivan hänen vastapäätään oli suuri ja mahtava rakennus, joka näytti
olevan kokoonpantu itseloistavista timanteista. Hänen täytyi miettiä
hetkinen, ennenkuin hän käsitti, mikä se oli.
Tuomiokirkon päätyhän se vain oli, verhottuna jäykästä hopea- ja
kultapaperista tehtyihin kukkiin, ja niitten väliin pistetty tuhannen
pientä peiliä. Ja jokaisesta kukasta riippui pieni öljylasi, jonka
liekki oli tulikärpäsen suuruinen. Se oli hyvin kaunista. Se oli
viehättävin ilotulitus, mitä donna Mikaela oli nähnyt.
Torilla ei ollut mitään muuta valoa, eikä muuta tarvittukaan. Tuo suuri
timanttiseinä loisti aivan riittävästi.
Musta palazzo Geraci seisoi niin kirkkaan punaisena, kuin siihen olisi
heijastanut tulipalon lieska.
Torin ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys, ja se vaikutti, että
donna Mikaela taas oli tuntevinaan vanhan, lumotun Diamanten, joka
ei sijainnut maassa, vaan oli pyhä linna jollain taivaan vuorella.
Raatihuone raskaine balkoneineen ja korkeine portaineen, pitkä
nunnaluostari ja roomalainen portti olivat ihania ja ihmeellisiä. Ja
hän saattoi tuskin uskoa, että juuri tässä kaupungissa hän oli saanut
kärsiä niin hirmuista tuskaa.
Keskellä tuota suurta ihmispaljoutta ei kylmyyttä lainkaan huomannut.
Talvinen yö oli leuto kuin kevätyö. Ja donna Mikaela alkoi tuntea
itsessään jotain keväistä. Hänen sielunsa alkoi värähtää ja vapista
suloisesti ja samalla kammottavasti. Siltä täytyi tuntua Etnan
lumikinoksista, kun aurinko sulattaa ne kimalteleviksi vuoripuroiksi.
Hän katseli ihmisiä, joita tori oli täynnään, ja hänestä tuntui
kummalta, että ne olivat aamupäivällä tehneet häneen niin
vastenmielisen vaikutuksen. Olihan hänestä mieluista, että ne
rakastivat Gaetanoa. Oi, jos vain Gaetano olisi edelleenkin rakastanut
häntä, olisi hän ollut sanomattoman ylpeä ja onnellinen näitten
rakkaudesta. Silloin hän olisi voinut suudella noita vanhoja, känsäisiä
käsiä, jotka muovailivat Gaetanon kuvia ja jotka liittyivät rukoukseen
hänen puolestaan.
Hänen tätä ajatellessaan avattiin kirkonovet ja suuret vankkurit
vierivät kirkosta. Ylinnä punaiseen verhotuissa vankkureissa seisoi San
Sebastiano paalussaan, ja kuvan alapuolella ne neljä laulajaa, jotka
aikoivat kilpailla.
Siinä oli muuan vanha sokea mies Nicolosista, muuan catanialainen
tynnyrintekijä, jota pidettiin koko Sisilian parhaimpana
improvisatorina, muuan seppä Terministä ja pieni Gandolfo, joka oli
Diamanten raatihuoneen vartijan poika.
Kaikki ihmiset kummastelivat sitä, että Gandolfo uskalsi esiintyä
näin vaarallisessa kilpailussa. Tekiköhän hän sen miellyttääkseen
morsiantaan pikku Rosaliaa? Ei kukaan ollut kuullut ennen puhuttavan
siitä, että hän osasi improvisoida. Ei hän ollut koskaan elämässään
tehnyt mitään muuta kuin syönyt mandarineja ja tirkistellyt Etnalle.
Ensimäiseksi vetivät kilpailijat arpaa keskenään, ja sattui niin, että
tynnyrintekijä joutui ensimäiseksi ja Gandolfo viimeiseksi. Kun arpa
oli vedetty, kalpeni Gandolfo. Olihan kauheata joutua viimeiseksi, kun
kaikkien oli puhuttava samasta asiasta.
Tynnyrintekijä valitsi esityksensä aiheeksi sen ajan, jolloin San
Sebastiano oli legionasoturina vanhassa Roomassa ja uskonsa tähden
sidottiin paaluun ja asetettiin tovereittensa ampumatauluksi. Hänen
perästään tuli sokean vuoro, ja tämä kertoi, kuinka muuan hurskas
roomalaisnainen sitten löysi martyrin verisenä ja nuolien lävistämänä,
ja onnistui herättämään hänet henkiin. Senjälkeen tuli sepän vuoroja
hän kuvaili kaikkia niitä ihmeitä, joita San Sebastiano oli tehnyt
Sisiliassa viisitoistasataa-luvulla ruton aikana. Kutakin näistä
kolmesta ylistettiin kovasti. He käyttivät paljon mahtavia sanoja
verestä ja kuolemasta, ja kansa riemuitsi. Mutta diamantelaiset kävivät
levottomiksi pikku Gandolfon puolesta.
"Seppä vie häneltä kaikki sanat. Hän ei voi onnistua", sanoi joku.
"Oi", sanoi toinen, "eihän pikku Rosalia sentähden ota kihlausnauhaa
palmikostaan".
Mutta Gandolfo kyyristäytyi vankkurinnurkkaan. Hän kävi yhä pienemmäksi
ja pienemmäksi. Lähellä istuvat voivat kuulla, kuinka hänen hampaansa
kalisivat pelosta.
Kun hänen vuoronsa viimeinkin tuli ja hän nousi seisomaan ja alkoi
improvisoida, onnistui hän hyvin huonosti. Hän oli huonompi kuin kukaan
oli odottanut. Hän änkytti kuuluville pari säettä, mutta se oli vain
muitten esitysten kertaamista.
Sitten hän äkkiä vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Tällä hetkellä
valtasi hänet epätoivon voima. Hän oikaisihe, ja poskille kohosi hieman
väriä.
"Oo, signori", sanoi pikku Gandolfo, "sallikaa minun puhua siitä, mitä
aina ajattelen! Sallikaa minun puhua siitä, minkä aina edessäni näen!"
Ja hän alkoi sujuvasti ja valtaavalla voimalla kertoa siitä, mitä itse
oli nähnyt.
Hän kertoi, kuinka hän, raatihuoneen vartijan poika, oli hiipinyt
pimeitten ullakkojen kautta ja piiloutunut eräälle oikeussalin
parvekkeelle sinä yönä, jolloin sotaoikeus oli kokoontunut tuomitsemaan
Diamanten kapinallisia.
Silloin hän oli nähnyt syytettyjen penkillä don Gaetano Alagonan
villien roikaleitten joukossa, jotka olivat pahempia kuin pedot.
Hän kertoi, kuinka kaunis Gaetano oli ollut. Pikku Gandolfon mielestä
hän oli ollut kuin Jumala noitten kauheitten miesten keskellä. Ja
hän kuvaili näitä roistoja, niitten hurjan petomaisia kasvoja,
niitten karkeata tukkaa ja jäykkiä jäseniä. Hän sanoi, että ne olivat
sellaisia, että sydän vavahti sillä, joka niitä silmiin katsoi.
Kumminkin oli don Gaetano, kauneudestaan huolimatta, hirmuisempi kuin
nämä ihmiset. Gandolfo ei käsittänyt, kuinka ne uskalsivat istua hänen
vieressään penkillä. Don Gaetanon rypistettyjen kulmien alta sinkosi
muihin vankeihin katseita, joitten olisi pitänyt surmata niiltä sielu,
jos niillä, kuten muilla ihmisillä, olisi sielua ollut.
'Ketä olette te', tuntui hän kysyvän, 'jotka uskallatte ryhtyä ryöstöön
ja murhaan huutamalla avuksenne pyhää vapautta? Tiedättekö, mitä
olette tehneet? Tiedättekö, että teidän juonenne tähden minä nyt istun
vangittuna? Ja minä olisin pelastanut Sisilian!' Ja jokainen katse,
jonka hän niihin heitti, oli kuolemantuomio.
Hänen silmänsä sattuivat niihin esineisiin, joita roistot olivat
ryöstäneet ja jotka oli asetettu tuomarien pöydälle. Hän tunsi
ne. Kuinkapa hän ei olisi tuntenut kesäpalatsin pöytäkelloja ja
hopeavateja, tietysti hän tunsi ne pyhäinkuvat ja rahat, jotka oli
varastettu hänen englantilaiselta suojelijattareltaan! Mutta kun hän
oli tuntenut nämä esineet, vilkaisi hän roistoihin, huulillaan kamala
hymy. 'Voi urhoja, voi urhoja', sanoi hymy, 'te olette varastaneet
kahden naisen asunnosta'.
Väri hänen jaloissa kasvoissaan vaihtui lakkaamatta. Kerran oli
Gandolfo nähnyt niitten vääntyvän äkillisestä kauhusta. Se tapahtui
silloin, kun mies, joka istui häntä lähinnä, oli ojentanut kätensä,
ja se oli aivan verinen. Aavistiko hän kenties totuuden? Ajatteliko
hän silloin, että nämä miehet olivat murtautuneet siihen taloon, jossa
hänen rakkaansa oli?
Gandolfo kertoi, kuinka upseerit, joitten piti olla tuomareina, olivat
astuneet sisään äänettöminä ja totisina ja istuutuneet paikoilleen.
Mutta kun hän oli nähnyt nämä korkeat herrat, oli hänen levottomuutensa
vähentynyt. He tiesivät, oli hän arvellut itsekseen, että don Gaetano
oli ylhäinen mies, ja ettei heidän pitänyt tuomita häntä. Eivät he
häntä sekoittaisi roistoihin. Eihän toki kukaan saattanut uskoa, että
hän oli ollut ryöstämässä kahden naisen asunnosta.
Ja kas, kun tuomari huusi Gaetano Alagonan nimen, ei hänen äänessään
ollut kovuutta. Hän puhui hänelle kuin vertaiselleen.
"Mutta", sanoi Gandolfo, "kun don Gaetano nyt nousi pystyyn, seisoi
hän niin, että hän saattoi nähdä yli torin. Ja torilla, tällä samalla
torilla, jossa nyt niin paljon ihmisiä istuu iloiten ja huvitellen,
kulki silloin ruumissaatto.
"Valkoisten veljeskunta täällä kantoi murhatun Giannitan ruumista hänen
äitinsä asuntoon. Kantajat kulkivat eteenpäin tulisoihtujen valossa, ja
selvästi voi eroittaa paarit, jotka oli asetettu heidän olkapäilleen.
Saattueen hitaasti kulkiessa yli torin, voi tuntea paarivaatteen,
joka oli levitetty ruumiin yli. Se oli Alagonain paarivaate, upeitten
vaakunoitten ja loistavien hopeareunuksien koristama. Mutta kun Gaetano
oli nähnyt sen, ymmärsi hän, että murhattu oli Alagonain talosta. Hänen
kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi ja hän hoippui kuin kaatumaisillaan.
"Samassa tuomari kysyi häneltä: 'Tunnetteko murhatun?' Ja hän vastasi:
'Tunnen.' Silloin jatkoi tuomari, joka oli armelias mies: 'Oliko hän
teidän läheisiänne?' Ja don Gaetano vastasi: 'Minä rakastan häntä'."
Kun Gandolfo oli päässyt tähän asti kertomuksessaan, näkyi donna
Mikaela äkkiä nousevan pystyyn, aivan kuin hän olisi aikonut väittää
vastaan, mutta cavaliere Palmeri veti hänet kiivaasti takaisin
viereensä. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän hänelle.
Ja donna Mikaela istui äänetönnä kasvot käsiin painuneina. Silloin
tällöin huojutti hän ruumistaan ja valitti hiljaa.
Mutta Gandolfo kertoi, kuinka tuomari, kun Gaetano oli tämän
tunnustanut, oli viitannut muihin vankeihin ja kysynyt häneltä: 'Jos
rakastitte sitä naista, kuinka voitte sitten olla missään yhteydessä
noitten hänen murhaajiensa kanssa?'
Silloin don Gaetano oli kääntynyt roistoihin päin. Hän oli nostanut
nyrkkinsä niitä vastaan ja pudistanut sitä. Ja hän oli näyttänyt siltä,
kuin hän olisi toivonut käteensä tikarin, millä iskeä ne maahan, toisen
toisensa jälkeen.
'Noitten', oli hän huudahtanut. 'Minäkö olisin missään yhteydessä
noitten kanssa?'
Ja aivan varmaan hän oli aikonut sanoa, ettei hänellä ollut mitään
tekemistä rosvojen ja murhamiesten kanssa. Tuomari oli hymyillyt
hänelle lempeästi ja näyttänyt vain odottavan sitä vastausta
vapauttaakseen hänet.
Mutta silloin oli tapahtunut Jumalan ihme.
Ja Gandolfo kertoi, kuinka kaikkien varastettujen tavarain joukossa,
jotka olivat tuomarien pöydällä, oli ollut muuan pieni Kristuksenkuva.
Se oli kyynärän korkuinen, siinä oli paljon koristuksia ja sitä
kaunistivat kultakruunu ja kultaiset kengät. Juuri tällöin oli muuan
upseereista kumartunut vetääkseen kuvan luokseen, ja kun hän teki sen,
putosi kruunu lattialle ja vieri aina don Gaetanon jalkojen juureen.
Don Gaetano nosti maasta kruunun, piti sitä silmänräpäyksen ajan
käsissään ja katsahti siihen tarkasti. Näytti siltä, kuin hän olisi
jotain lukenut siitä.
Hän ei pitänyt sitä kädessään kauempaa kuin silmänräpäyksen.
Seuraavassa otti vahtisotamies sen häneltä.
Donna Mikaela nosti silmänsä melkein säikähtäneenä. Kristuksenkuva!
Siinä se taas oli. Saisiko hän heti vastauksen rukoukseensa?
Gandolfo jatkoi: "Mutta kun don Gaetano nyt nosti päätään, vapisivat
kaikki kuin ihmeen tapahduttua, sillä hän oli niin muuttunut.
"Oo, signori, hän oli niin valkoinen, että hänen kasvonsa näyttivät
loistavan ja hänen silmänsä säteilivät rauhallisen ihanasti. Hänestä
oli kadonnut kaikki viha.
"Ja hän alkoi rukoilla muiden vankien puolesta, hän rukoili, että heidän
henkensä säästettäisiin.
"Hän pyysi, etteivät he tuomitsisi noita kurjia lähimäisiään. Hän pyysi,
että korkeat tuomarit sensijaan tekisivät jotain niitten hyväksi, jotta
ne kerran voisivat elää kuten muutkin. 'Meillä on elettävänämme vain
tämä elämä', sanoi hän. 'Meidän valtakuntamme on vain tästä maailmasta.'
"Hän alkoi puhua siitä, miten nämä ihmiset olivat eläneet. Hän puhui
niin kuin hän olisi osannut lukea heidän sieluistaan. Hän kertoi heidän
elämänsä tarinan, kuinka synkkä ja pimeä se oli ollut. Hän puhui niin,
että muutamat korkeista herroista itkivät.
"Sanat tulivat voimakkaina ja mahtavina, että tuntui, kuin don Gaetano
olisi ollut tuomari ja tuomarit pahantekijöitä. 'Katsokaa', sanoi hän
heille, 'kenen on syy, että nämä ihmisparat ovat menneet hukkaan. Eikö
teidän, joilla valta on, olisi pitänyt ottaa niitä hoitoonne?'
"Ja näkyi, kuinka he kaikki kauhistuivat sitä vastuunalaisuutta, minkä
hän vieritti heidän hartioilleen.
"Mutta äkkiä tuomari oli keskeyttänyt hänet.
"'Puolustakaa itseänne, Gaetano Alagona', sanoi hän, 'älkääkä muita!'
"Silloin oli don Gaetano hymyillyt. 'Signor', sanoi hän, 'minulla ei ole
paljoa, millä puolustautua. Mutta on minulla kumminkin jotain. Olen
jättänyt urani Englannissa nostattaakseni Sisiliassa kapinan. Olen
tuonut maahan aseita. Olen pitänyt kapinallisia puheita. Onhan minulla
jotain, vaikkei paljoa.'
"Tuomari oli melkein rukoillut häntä. 'Älkää puhuko noin, don Gaetano!'
oli hän sanonut. 'Ajatelkaa, mitä sanotte!'
"Mutta don Gaetano oli tehnyt sellaisia tunnustuksia, että heidän oli
täytynyt tuomita hänet.
"Kun he olivat sanoneet hänelle, että hän saisi yhdeksänkolmatta vuotta
vankeutta, oli hän huudahtanut: 'Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka
äsken kannettiin ohi. Käyköön minulle, niinkuin hän tahtoi!'
"Ja sitten en häntä enää nähnyt", sanoi pikku Gandolfo, "sillä
vahtisotilaat asettivat hänet välilleen ja veivät pois.
"Mutta kuullessani hänen rukoilevan niitten puolesta, jotka olivat
murhanneet hänen rakkaimpansa, lupasin itselleni, että koettaisin tehdä
jotain hänen hyväkseen.
"Lupasin sepittää San Sebastianolle kauniin improvisation, jotta hän
auttaisi häntä. Mutta en onnistunut. En ole mikään improvisatori, en
osannut."
Tähän hän lopetti ja heittäytyi kovasti itkien kuvan jalkoihin.
"Anna anteeksi, etten osannut", huusi hän, "ja auta häntä kuitenkin!
Tiedäthän, että kun he tuomitsivat hänet, lupasin tehdä sen hänen
tähtensä, jotta sinä pelastaisit hänet. Mutta nyt en olekaan osannut
puhua sinusta, ja sinä et auta häntä."
Donna Mikaela tiesi tuskin, kuinka kaikki tapahtui, mutta hän ja pikku
Rosalia, joka rakasti Gandolfoa, ennättivät melkein yhtaikaa hänen
luokseen. He vetivät hänet puoleensa ja suutelivat häntä molemmat ja
sanoivat hänelle, ettei kukaan ollut puhunut niinkuin hän, ei kukaan,
ei kukaan. Eikö hän nähnyt, että ihmiset itkivät? San Sebastiano oli
häneen tyytyväinen. Donna Mikaela pani sormuksen pojan sormeen, ja
kaikkialta hänen ympäriltään huiskutettiin kirjavia silkkiliinoja,
jotka kimaltelivat kuin merenaallot tuomiokirkon seinästä säteilevässä,
kirkkaassa valossa.
"Viva Gaetano, viva Gandolfo", huusi kansa.
Ja pienen Gandolfon ympärille satoi kukkia ja hedelmiä ja silkkiliinoja
ja koristuksia. Donna Mikaela työnnettiin melkein väkivallalla erilleen
hänestä. Mutta pelko ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän seisoi
keskellä aaltoilevaa kansanpaljoutta ja itki. Kyyneleet virtasivat
pitkin hänen poskiansa, ja hän itki, iloiten siitä, että itki. Se oli
korkein siunaus.
Hän tunkeutui Gandolfon luo, hän ei voinut kyllin kiittää tätä. Tuo
pieni runoilijahan oli kertonut hänelle, että Gaetano rakasti häntä.
Kun Gandolfo oli maininnut nämä sanat: "Nyt tapahtuu hänen tahtonsa,
joka äsken kannettiin ohi", oli donna Mikaela äkkiä ymmärtänyt Gaetanon
luulleen, että hän, Mikaela, makasi Alagonain paarivaatteen alla.