SIROKKO.

_Tämän jälkeen_ kului rauhaisasti kaksi vuotta. Ainoa, mitä tapahtui

Diamantessa ja koko Sisiliassa, oli se, että ihmiset kävivät yhä

köyhemmiksi ja köyhemmiksi.

Tulipa sitten syksy, ja se aika läheni, jolloin viinisato oli

korjattava.

Ja siihen aikaan tavallisesti canzonit itsestään syntyvät huulille,

siihen aikaan virtaa mandolineista uusia ja kauniita sävelmiä.

Silloin lähtee nuori väki viinitarhoihin, ja siellä kestää työtä ja

naurua koko päivän ja tanssia ja naurua koko yön, eikä siellä enää

tiedetäkään, mitä uni on.

Silloin on kirkas ilmameri vuoren yläpuolella kauniimpi kuin koskaan

ennen. Silloin ilma vavahtelee sanasutkauksia, silloin lävistävät sen

tuliset silmäykset kuin salamat, silloin se ei saa lämpöä ja kirkkautta

vain auringosta, vaan myöskin nuorten Etnannaisten säteilevistä

kasvoista.

Mutta tänä syksynä olivat kaikki viinitarhat maakirpun hävittämät.

Eivät tunkeilleet rypäleitten poimijat köynnösten välille, eivät

kierrelleet naiset pitkissä riveissä korit pään päällä pusertimien luo,

eikä ollut öisin tanssia tasaisilla katoilla.

Eikä tänä vuonna edes kirkas, kevyt lokakuunilmakaan leijaillut

Etnanseutujen yläpuolella. Aivan kuin katoajan liittolaisena, tuli

Afrikan puolelta raskas, lamauttava erämaan tuuli ja toi mukanaan tomua

ja usvaa, joka pimitti koko tienoon.

Ei kertaakaan tämän syksyn kuluessa saatu tuntea raitista

vuoristotuulta. Lakkaamatta silloin puhalsi turmiota tuova sirokko.

Välistä se tuli kuivana ja täynnä hietaa ja niin polttavan kuumana,

että täytyi sulkea ovet ja akkunat ja pysytellä sisällä huoneissa,

jottei nääntyisi.

Mutta useimmiten se tuli lauhana ja kosteana ja painostavana. Eivätkä

ihmiset tunteneet koskaan rauhaa, suru ei heitä jättänyt yöllä eikä

päivällä, ja huolia kokoontui heille kuin lumikinoksia korkeille

tuntureille.

Ja levottomuus saavutti donna Mikaelankin, joka aina vain hoiteli

vanhaa miestään don Ferrantea.

Tänä syksynä hän ei kuullut kertaakaan naurua, ei kertaakaan laulua.

Ihmiset hiipivät toistensa ohi, niin täynnä vihaa ja epätoivoa, että

näyttivät olevan tukehtumaisillaan. Ja hän sanoi itsekseen, että ne

varmasti kuljeskelivat uneksien kapinasta. Hän ymmärsi, että niitten

täytyi tehdä kapina. Se ei kylläkään mitään auttaisi, mutta ei heillä

ollut muutakaan keinoa, mihin tarttua.

Syksyn alussa hän oli istunut verannallaan ja kuullut ihmisten

puhelevan kadulla. He puhuivat aina kadosta. Meillä on kato vehnästä

ja viinistä, vaara pyörii rikkiin ja oransseihin nähden, koko Sisilian

keltainen kulta on mennyt mitättömiin. Mistäs eletään nyt?

Ja donna Mikaela ymmärsi, että tämä oli kauheata. Vehnä, viini,

oranssit ja rikki, koko heidän keltainen kultansa.

Hän alkoi myöskin ymmärtää, että kurjuus oli suurempi kuin minkä

ihmiset jaksaisivat kestää, ja hän vaikeroitsi sitä, että elämän piti

muodostua niin raskaaksi. Hän kyseli, miksi ihmisiä pakoitettiin

maksamaan niin suunnattomia veroja. Miksi piti olla veroa palmupuista?

Nyt kaatoivat talonpojat viha sydämessä maahan nuo vanhat puut, jotka

niin kauan olivat huojuneet jalolla saarella. Ja miksi piti pantaman

vero ikkunoista? Mitä sillä tarkoitettiin? Tarkoitettiinko sitä, että

köyhän kansan piti ottaa pois ikkunansa, muuttaa huoneista kellareihin

asumaan?

Rikkikaivoksissa oli työlakkoja ja levottomuuksia, ja hallitus lähetti

joukkoja pakoittamaan kansaa taas työhön. Donna Mikaela ihmetteli,

eikö hallitus mahtanut tietää, ettei noissa kaivoksissa ollut mitään

koneita. Se ei ollut siis koskaan kuullut, että lapset laahasivat

malmin syvistä kaivoskuiluista. Se ei siis tiennyt, että nämä lapset

olivat orjia, se ei kai voinut ajatellakaan, että niitten vanhemmat

olivat myyneet ne työnantajille. Tai jos hallitus sen tiesi, miksi se

tahtoi auttaa kaivosten omistajia?

Kerran hän sai kuulla puhuttavan hirvittävän monista rikoksista.

Ja taas hän alkoi kyselynsä. Miksi annettiin ihmisten tulla noin

rikollisiksi? Ja miksi niitten kaikkien annettiin olla niin köyhiä ja

ryysyisiä. Miksi piti niitten olla niin ryysyisiä? Hän tiesi, että

sen, joka asui Palermossa tai Cataniassa, ei tarvinnut kysellä näin.

Mutta se, joka asui Diamantessa, ei saattanut olla pelkäämättä ja

kyselemättä. Minkätähden annettiin ihmisten tulla niin köyhiksi, että

he kuolivat nälkään?

Kesä oli tuskin vielä mennyt, syksyä ei ollut vielä pitemmälle

kulunut kuin lokakuun loppuun, ja nyt jo donna Mikaela alkoi nähdä

mielessään sen päivän, jolloin kapina puhkeaisi. Hän näki nälän

näännyttämien ihmisten hyökkäävän pitkin katua. Ne ryöstäisivät puodit,

ne ryöstäisivät ne muutamat rikkaat, joita kaupungissa oli. Tuo hurja

joukko pysähtyisi kesäpalatsin edustalle, kiipeäisi balkoneille ja

lasiovien taa. "Tänne vanhojen Alagonien jalokivet, tänne don Ferranten

miljonat!" Kesäpalatsihan oli heidän unelmiensa päämäärä! He luulivat,

että se oli täynnä kultaa kuin satujen linna.

Mutta kun he eivät mitään löytäisi, panisivat he tikarin hänen

kurkulleen, saadakseen hänet ilmaisemaan aarteet, joita hänellä ei

koskaan ole ollut, ja nuo ryöstönhaluiset joukot tappaisivat hänet.

Mikseivät suuret maanomistajat pysyneet kotonaan? Miksi ne ärsyttivät

köyhiä, viettämällä loistavaa elämää Roomassa ja Parisissa. Ei niitä

niin vihattaisi, jos ne pysyisivät kotona, eikä niin kalliisti ja

pyhästi vannottaisi kaikkien rikkaitten kuolemaa.

Donna Mikaela toivoi vain, että hän olisi voinut paeta johonkin suureen

kaupunkiin. Mutta sekä hänen isänsä että don Ferrante sairastuivat

tänä syksynä, ja heidän tähtensä hänen täytyi jäädä paikoilleen,

siihen missä oli. Ja hän tiesi, että hänet tapettaisiin sovitusuhriksi

rikkaitten synneistä köyhiä kohtaan.

Monena vuonna onnettomuuksia oli kasaantunut Sisilian varalle, ja nyt

niitä ei enää voitaisi pidättää. Nyt alkoi Etnakin uhata purkausta.

Rikinsavu oli öisin tulipunainen, ja maanjäristyksiä kuului Diamanteen

saakka. Kaikki loppuisi. Kaikki häviäisi kerrallaan.

Eikö hallitus sitten tiennyt tyytymättömyydestä? Oi, hallitus oli

viimeinkin saanut siitä tietää ja se oli asettanut komitean. Tuntui

hyvin lohduttavalta, kun eräänä kauniina päivänä komitean jäsenet

ajoivat pitkin Diamanten corsoa. Kunpa vain kansa olisi tiennyt, että

he tarkoittivat sen parasta! Kunpa eivät vaimot olisi seisoneet ovissa

ja syljeskelleet mannermaalta tulleitten hienojen herrojen jälkeen,

kunpa eivät lapset olisi juosseet vaunujen perästä huutaen: "Varas,

varas!"

Kaikki, mitä tehtiinkin, vain kiihoitti kapinaan. Eikä ollut ketään,

joka olisi voinut ryhtyä rauhoittamaan kansaa. Ei ollut yhtään

virkamiestä, jota olisi uskottu. Ne, jotka tyytyivät vain lahjojen

ottamiseen, olivat vähimmän halveksittuja. Mutta sanottiin, että monet

olivat Mafian jäseniä. Sanottiin, että ne tahtoivat vain anastaa

itselleen rahoja ja valtaa.

Mitä enemmän aika kului, sitä useammat merkit osoittivat, että

jotain hirmuista tulisi tapahtumaan. Sanomalehdistä luettiin, että

työläisjoukkoja kokoontui suuriin kaupunkeihin ja kuljeksi pitkin

katuja. Sanomalehdistä luettiin myöskin, kuinka sosialistijohtajat

matkustivat ympäri maan pitämässä kiihoittavia puheita. Heti selvesi

donna Mikaelalle, mistä kaikki levottomuus, tuli. Sosialistit ne

yllyttivät kapinaan. Heidän palopuheensa ne panivat mielet kiihkoon.

Kuinka niitten annettiin tehdä sellaista? Kuka oli sitten Sisilian

kuningas? Oliko hänen nimensä Da Felice vai Umberto?

Donna Mikaelan valtasi kauhu, josta hän ei millään näyttänyt pääsevän.

Hänestä tuntui, että juuri häntä vastaan oli liittouduttu. Ja mitä

enemmän hän kuuli sosialisteista, sitä enemmän hän niitä pelkäsi.

Giannita koetti häntä rauhoittaa. "Ei meillä täällä Diamantessa ole

mitään sosialisteja", sanoi hän. "Diamantessa ei ajatella kapinan

nostamista." Mutta donna Mikaela kysyi häneltä, eikö hän tiennyt,

mitä merkitsi se, että vanhat kehrääjävaimot istuivat synkissä

nurkissaan kertoellen suurista sankariryöväreistä ja Palermon

kuuluisasta kalastajasta Guiseppe Alesista, jota he sanoivat Sisilian

Masanielloksi?

Jos sosialistit vain saisivat kapinan alkuun, liittyisi siihen

Diamantekin. Koko Diamante tiesi jo, että jotain hirmuista oli

tulossa. Oli nähty suuren, mustan munkin kummittelevan palazzo Geracin

balkonilla. Kuultiin huuhkajien huutavan yöt läpeensä, ja muutamat

väittivät, että kukot lauloivat auringon laskiessa ja olivat ääneti

aamun sarastaessa.

Eräänä marraskuun päivänä Diamante äkkiä tulvahti täyteen kauheita

ihmisiä. Ne olivat karkeapartaisia miehiä, joilla oli petomaiset

kasvot, suuret kädet ja tavattoman pitkät käsivarret. Useimmilla oli

väljät, liehuvat liinapuvut, ja ihmiset olivat tuntevinaan niissä

kuuluisia roistoja ja vasta irtipäässeitä kaleriorjia.

Giannita kertoi, että kaikki nuo villit miehet asustivat sisämaan

autioissa vuoristoissa, mutta olivat kulkeneet Simeton poikki ja

tulleet Diamanteen, koska muuan huhu oli tiennyt kertoa kapinan jo

alkaneen. Mutta kun kaikki oli ollut rauhallista ja karabinierikasarmi

täynnä väkeä, olivat ne menneet matkoihinsa.

Donna Mikaela ajatteli nyt alituisesti näitä miehiä, uskoi, että

ne hänet kerran murhaisivat. Hän näki aina niitten liehuvat

liinapuvut ja niitten petomaiset kasvot. Hän tiesi, että ne vaanivat

vuorenonkaloissaan odotellen sitä päivää, jolloin kuulisivat

Diamantesta laukauksia ja kapinan melua. Silloin ne hyökkäisivät

kaupunkiin polttaen ja murhaten ja kulkisivat koko nälkäisen joukon

etupäässä ryöstön kenraleina ja johtajina.

Donna Mikaelan oli tänä syksynä hoidettava sekä isäänsä että don

Ferrantea, jotka makasivat sairaana kuukauden toisensa jälkeen.

Hänelle oli kuitenkin sanottu, ettei kummankaan tauti ollut lainkaan

hengenvaarallista.

Hän iloitsi suuresti siitä, että don Ferrante sai jäädä eloon, sillä

siihen perustui hänen ainoa toivonsa. Hän arveli, että ihmiset

viimeiseen saakka karttaisivat tekemästä väkivaltaa miehelle, joka oli

vanhaa, kunnioitettua sukua.

Istuessaan tautivuoteen ääressä, hän ikävöi monasti Gaetanoa, ja

lukuisat olivat ne kerrat, jolloin hän toivoi, että tämä olisi kotona.

Ei hän tuntisi tuskaa eikä kuolemanpelkoa, jos Gaetano taas seisoisi

työhuoneessaan. Silloin hänen sydämessään asuisi vain turvallisuus ja

rauha.

Nytkin, vaikka Gaetano oli niin kaukana, oli hän juuri se, jonka donna

Mikaela ajatuksissaan haki, kun kauhu oli tehdä hänet mielipuoleksi.

Hän ei ollut kuitenkaan saanut Gaetanolta koko aikana ainoatakaan

kirjettä, niin että hän välistä luuli, että tämä oli kokonaan unohtanut

hänet. Toisin ajoin hän taas varmaan tiesi, että Gaetano rakasti häntä.

Hän tunsi suurta pakkoa ajatella Gaetanoa, ja siitä hän ymmärsi, että

Gaetano ajatteli häntä ja kutsui häntä.

Tänä syksynä hän viimein sai Gaetanolta kirjeen. Oi, sellaisen kirjeen!

Donna Mikaelan ensimäinen ajatus oli polttaa se.

Hän oli noussut kattoterassille saadakseen yksinäisyydessä lukea

kirjeen. Täällä hän oli kerran kuullut Gaetanon rakkaudentunnustuksen.

Eikä se ollut millään lailla vaikuttanut häneen. Se ei ollut

lämmittänyt eikä peloittanut häntä.

Mutta toista oli tämä kirje. Gaetano pyysi, että donna Mikaela tulisi

hänen luokseen, hänen omakseen, antaisi hänelle elämänsä. Ja kun hän

luki sitä, säikähti hän omaa itseään. Hän tunsi, kuinka hän tahtoisi

huutaa ilmoille: "Tulen, tulen!" ja heti lähteä matkaan. Häntä veti

jokin, viittoi jokin pois.

"Olkaamme onnellisia!" kirjoitti Gaetano. "Me tuhlaamme aikaa, vuodet

vierivät. Olkaamme onnellisia!"

Hän kuvaili, kuinka he eläisivät. Hän kertoi hänelle muista naisista,

jotka olivat noudattaneet rakkauden ääntä ja tulleet onnellisiksi. Hän

kirjoitti yhtä houkuttelevasti kuin vakuuttavastikin.

Sittenkään eivät sanat häntä niin hurmanneet kuin se rakkaus, joka

kirjeessä hehkui ja paloi. Se nousi paperilta kuin huumaava suitsutus,

ja hän tunsi, kuinka se tunkeutui häneen. Tulinen kaiho siinä puhui

joka sanasta.

Nyt hän ei enää ollut Gaetanolle mikään pyhimys niinkuin ennen. Tämä

selveni hänelle niin valtaavan äkkiä parin vuoden vaitiolon perästä. Ja

donna Mikaelasta tuntui tuskalliselta, että se ihastutti häntä.

Hän ei ollut koskaan ajatellut rakkautta sellaiseksi. Miellyttäisikö

tällainen häntä? Hän huomasi kauhukseen, että se miellyttäisi.

Ja sitten hän rankaisi sekä itseään että Gaetanoa kirjoittamalla

ankaran vastauksen. Siinä oli moralia, moralia, ei mitään muuta

kuin moralia. Sen kirjoitettuaan hän oli ylpeä. Hän ei kieltänyt

rakastavansa Gaetanoa, mutta tuskinpa tämä löytäisi rakkaudensanoja,

kun ne olivat niin käärityitä varoituksiin. Eikä hän kai löytänytkään

niitä. Hän ei kirjoittanut senjälkeen.

Mutta nyt ei donna Mikaela enää voinut ajatuksissaan pitää Gaetanoa

turvana ja tukena. Nyt hän oli vaarallisempi kuin sisämaan rosvot.

Ja joka aamu saapui Diamanteen yhä synkempiä tietoja. Nyt alkoivat

kaikki hankkia aseita. Ja vaikka sellaisten omistaminen oli kielletty,

kantoivat kuitenkin kaikki niitä salaa.

Kaikki matkustavaiset lähtivät saarelta, mutta sensijaan lähetettiin

sinne Italiasta toinen tuhatlukuinen sotilasjoukko toisensa perästä.

Sosialistit puhuivat lakkaamatta. Ne olivat täynnään pahoja henkiä ja

jouduttivat onnettomuuden tuloa.

Viimeinkin kapinalliset olivat saaneet määrätyksi päivän, jolloin

myrskyn piti puhjeta. Koko Sisilia, koko Italia nousisi kapinaan. Se ei

ollut enää vain uhkausta, se oli todellisuutta.

Mannermaalta tuli sotilasjoukkoja yhä lisää. Ja useimmat olivat

neapelilaisia, joilla on ainaista kaunaa sisilialaisille. Ja nyt

tuli tieto, että koko saari oli julistettu piiritystilaan. Siellä ei

olisi enää tuomioistuimia, vain sotaoikeuksia. Ja kansa sanoi, että

sotamiehillä olisi oikeus ryöstää ja murhata, niin paljon kuin heitä

halutti.

Ei kukaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Kauhu näytti tekevän kaikki

mielettömiksi. Sisämaan talonpojat rakensivat varustuksia vuorilleen.

Diamantessa seisoivat miehet suurissa ryhmissä torilla, seisoivat

päivät päästään menemättä työhön, Kauheilta näyttivät nuo miehet

tummissa viitoissa ja lerppahatuissa. Kaikki kai ne siinä hautoivat

mielessään sitä hetkeä, jolloin saisivat ryöstää kesäpalatsin.

Mitä lähemmäs tultiin kapinan puhkeamispäivää, sitä sairaammaksi kävi

don Ferrante. Ja donna Mikaela alkoi peljätä hänen kuolevan.

Don Ferranten kadottaminen näytti hänestä merkitsevän sitä, että hänet

oli edeltäpäin määrätty joutumaan turmioon. Kukapa hänestä sitten

mitään huolta pitäisi, kun hänen miehensä oli kuollut?

Hän hoiteli don Ferrantea. Hän ja kaikki sen naapuriston naiset

istuivat hänen vuoteensa ympärillä ääneti rukoillen.

Mutta eräänä aamuna noin kuuden aikaan kuoli don Ferrante. Ja donna

Mikaela suri häntä, sillä poissa oli nyt hänen ainoa turvansa ja

se ainoa, joka olisi voinut pelastaa hänet turmiosta. Hän tahtoi

kunnioittaa kuolemaa sillä tavalla, mikä vieläkin on yleistä

Diamantessa.

Hän verhotutti mustaan kuolinhuoneen ja suljetti kaikki luukut, ettei

iloinen päivänvalo pääsisi huoneisiin.

Hän antoi myöskin sammuttaa tulen liedestä ja lähetti sanan sokealle

laulajalle, jotta tämä tulisi joka päivä palatsiin laulamaan

valitusvirsiä.

Hän jätti cavaliere Palmerin Giannitan hoidettavaksi, voidakseen itse

istua äänetönnä kuolinhuoneessa sinne kiiruhtaneitten vaimojen joukossa.

Oli kuolinpäivän ilta, kaikki valmistukset olivat suoritetut ja

odotettiin vain valkoisten veljeskuntaa, jonka piti tulla viemään

ruumis pois. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Kaikki naapuriston naiset

istuivat siellä liikkumattomina surun ilme kasvoilla.

Donna Mikaela istui kalpeana suuressa tuskassaan ja tuijotti

tahtomattaan paarivaatteeseen, joka oli heitetty ruumiin yli. Se

oli suvulle kuuluva paarivaate, jonka keskelle oli loistavana ja

jättiläissuuruisena kirjailtu perheen vaakuna, ja jonka reunaa

koristivat hopearivat ja paksut tupsut. Tämä paarivaate ei ollut

koskaan peittänyt ketään muita kuin Alagonia. Se näytti olevan siinä

levällään, jottei donna Mikaela silmänräpäykseksikään unohtaisi, että

hänen viimeinen tukensa nyt oli kaatunut ja että hän nyt oli yksinään

ja suojatta raivoavan kansan käsissä.

Nyt tuli joku ilmoittamaan, että vanha Assunta oli saapunut. Vanha

Assunta, mitä mahtoi vanha Assunta tahtoa? Niin, hän oli ylistysvirsien

laulaja, hänellä oli tapana laulaa kuolleista.

Donna Mikaela antoi Assuntan tulla huoneeseen. Hän tuli sellaisena kuin

hän oli joka päivä istuessaan kerjäämässä tuomiokirkonportailla, sama

paikattu leninki ja sama perin haalistunut huivi ja sama kainalosauva.

Pienenä ja kumaraselkäisenä hän ontui kirstun luo. Hänellä oli

kurttuiset kasvot, sisäänpäin painunut suu ja sammuvat silmät. Donna

Mikaela sanoi itsekseen, että siinä astui huoneeseen itse avuttomuus ja

heikkous.

Vanhus korotti äänensä ja alkoi puhua vaimon nimessä:

"Herrani on kuollut, ja minä olen yksin. Hän, joka korotti minut

vierelleen, on kuollut. Kuinka kauheata on, että kotini on kadottanut

hallitsijansa! -- Miksi ovat ikkunaluukkusi suljetut? kysyvät

ohikulkijat. -- Minä vastaan, en voi sietää päivänvaloa, sillä minun

suruni on suuri, minun suruni on kolminkertainen. -- Mitä, ovatko

valkoiset kantaneet pois niin monta suvustasi? Ei, ei kukaan minun

suvustani ole kuollut, mutta minä olen kadottanut mieheni, mieheni,

mieheni."

Vanhan Assuntan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaela

puhkesi valitukseen. Koko huone täyttyi mukaan yhtyvien vaimojen

valitusäänistä. Sillä ei mikään vahinko ole niin suuri kuin miehen

menettäminen. Ne, jotka olivat leskiä, ajattelivat sitä mitä olivat

kadottaneet, ja ne, jotka eivät vielä olleet, ajattelivat sitä

aikaa, jolloin he eivät enää voisi liikkua kaduilla, kun ei ketään

miestä ollut heitä saattamassa, jolloin he jäisivät yksinäisyyteen,

köyhyyteen, unohdukseen, jolloin he eivät olisi mitään, eivät

merkitsisi mitään, jolloin heistä tulisi maailman hyljättyjä lapsia,

koskei heillä enää ollut miestä, koskei enää mikään antanut heille

elämisen oikeutta.

* * * * *

Oli päästy jo pitkälle joulukuuta, joulun ja uudenvuoden välisiin

päiviin.

Yhä oli sama kapinan vaara ja yhä kuultiin samoja hirveitä huhuja.

Kerrottiin, että Falco Falcone oli koonnut kokonaisen ryöväriliiton

kivilouhokseensa ja että hän vain odotteli sitä päivää, jolloin kapinan

piti alkaa, hyökätäkseen Diamanteen ja ryöstääkseen sen.

Kerrottiin myöskin, että monessa pienessä vuoristokaupungissa kansa

oli noussut kapinaan, repinyt maahan tulliasemat kaupunginporteilla ja

karkoittanut tullimiehet.

Tiedettiinpä vielä kertoa, että sotajoukko-osastot kulkivat kaupungista

toiseen, vangitsivat kaikki, joita epäiltiin, ja ampuivat niitä

sadoittain.

Jokainen sanoi, että täytyi taistella. Eihän kukaan voinut antaa

noitten italialaisten murhata itseään yrittämättä vastarintaa.

Koko ajan donna Mikaela oli sidottu isänsä tautivuoteeseen, niinkuin

ennen don Ferranten. Hän ei päässyt pakenemaan Diamantesta ja tuska

kasvoi hänessä niin, että hän lopulta oli pelkkää vapisevaa kauhua ja

pelkoa.

Viimeinen ja raskain kaikista tuskansanomista, mitä hän oli saanut, oli

koskenut Gaetanoa.

Sillä vain viikko oli kulunut don Ferranten kuolemasta, kun Gaetano

oli tullut kotiin. Ja se ei ollut suinkaan herättänyt kauhua donna

Mikaelassa, vaan se oli ilahduttanut häntä. Hän oli riemuinnut siitä,

että hänen, lähellään oli viimeinkin joku, joka voi häntä suojella.

Samalla kertaa hän päätti, ettei hän lainkaan ottaisi vastaan Gaetanoa,

jos tämä tulisi häntä tapaamaan. Hän tunsi kuuluvansa vielä kuolleelle.

Hän tahtoi kernaimmin olla näkemättä Gaetanoa koko vuoteen.

Mutta kun Gaetano oli ollut kotona kahdeksan päivää, käymättä

kesäpalatsissa, kysyi donna Mikaela hänestä Giannitalta. "Missä Gaetano

on, onko hän kenties jo matkustanut, koskei kukaan puhu hänestä?"

"Oi, Mikaela", vastasi Giannita, "mitä vähemmän Gaetanosta puhutaan,

sitä parempi se hänelle".

Hän kertoi donna Mikaelalle, niinkuin olisi kertonut suuresta häpeästä,

että Gaetanosta oli tullut sosialisti.

"Hän on kokonaan muuttunut Englannissa ollessaan", sanoi hän. "Ei hän

rukoile enää, ei Jumalaa eikä pyhimyksiä. Hän ei suutele kirkkoherraa

kädelle, kun hän tapaa tämän. Hän sanoo kaikille ihmisille, ettei

niitten enää pidä maksaa tullia kaupunginportilla. Hän yllyttää

talonpoikia jättämään vuokramaksut suorittamatta. Hänellä on aseita

mukanaan. Hän on tullut kotiin saadakseen täällä kapinan syttymään,

auttaakseen roistoja."

Giannitan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaelan hyyti suurempi

kauhu, kuin koskaan ennen.

Tätä siis olivat syksyn tukahduttavat päivät ennustaneet. Hänen juuri,

Gaetanon, piti pudistaa salama pilvistä. Ettei hän ollutkin odottanut

tätä jo kauan sitten.

Siinä oli rangaistus ja kosto. Juuri hänen, Gaetanon, piti saada

onnettomuus alkamaan.

Näinä viime päivinä hän oli ollut rauhallisempi. Hän oli kuullut, että

kaikki sosialistit ympäri saarta oli vangittu. Ja kaikki ne pienet

kapinaliekit, joita oli syttynyt kaukaisissa vuoristokaupungeissa

oli nopeasti tukahdutettu. Oli melkein näyttänyt siltä, että kapina

raukeaisi tyhjiin.

Mutta nyt oli tullut viimeinen Alagona, ja kansa seuraisi häntä.

Noihin mustiin ryhmiin torilla tulisi liikettä. Liinapukuiset miehet

kulkisivat poikki Simeton. Falco Falconen ryöväriliitto kiipeäisi

esille kivilouhoksestaan.

* * * * *

Seuraavana iltana Gaetano puhui torilla. Hän oli istunut torikaivon

luona ja katsellut, kuinka ihmiset tulivat hakemaan vettä. Kahteen

vuoteen hän ei ollut saanut nähdä, kuinka hennot tytöt nostivat raskaat

vesiruukut päänsä päälle ja poistuivat tanakoin, juhlallisin askelin.

Mutta kaivolle eivät tulleet ainoastaan nuoret tytöt, sinne saapui

kaikenikäistä kansaa. Ja kun hän nyt näki, kuinka köyhiä ja onnettomia

useimmat olivat, alkoi hän puhua heidän kanssaan tulevaisuudesta.

Hän lupasi heille, että paremmat ajat pian koittaisivat. Hän sanoi

vanhalle Assuntalle, että tämä tästä lähtein saisi jokapäiväisen

leipänsä tarvitsematta keltään ihmiseltä pyytää ainoatakaan armonpalaa.

Ja kun Assunta sanoi, ettei hän ymmärtänyt, kuinka se voisi tapahtua,

kysyi Gaetano häneltä melkein vihassa, eikö hän tiennyt, että nyt oli

tullut aika, jolloin ei yksikään vanhus eikä yksikään lapsi jäisi

hellyyttä ja suojaa vaille.

Hän viittasi vanhaan tuolintekijään, joka oli yhtä köyhä kuin Assunta

ja senlisäksi hyvin sairas, ja hän kysyi Assuntalta, luuliko tämä,

että enää voitiin kestää köyhäinhoidon ja sairashuoneitten puutetta.

Eikö hän saattanut ymmärtää, ettei tällaista voinut jatkua? Eivätkö he

jokainen kyenneet ymmärtämään, että tästä lähtien pidettäisiin huolta

köyhistä ja sairaista?

Hän näki myös muutamia lapsia, joitten hän tiesi elävän pääasiallisesti

joenäyräiltä ja tienvieriltä keräämistään krasseista ja suolaheinistä,

ja hän lupasi, ettei tästä lähtien kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää.

Hän laski kätensä lasten pään päälle ja vannoi niin juhlallisesti, kuin

olisi ollut Diamanten ruhtinas, ettei niiltä enää puuttuisi leipää.

He eivät tienneet mitään täällä Diamantessa, sanoi hän, he olivat

ymmärtämättömiä, he eivät käsittäneet, että uusi, siunattu aika oli

tullut, he luulivat, että vanha kurjuus saisi aina vain jatkua.

Sillä välin kun hän näin lohdutti köyhiä, oli yhä useampia kokoontunut

hänen ympärilleen, ja hän hyppäsi äkkiä pystyyn, asettui kaivonkehälle

ja alkoi puhua.

Kuinka he saattoivatkaan, sanoi hän, yksinkertaisuudessaan luulla,

ettei mitään parempaa tulisi? Tyytyisivätkö ihmiset, jotka omistavat

koko maan, siihen, että sallivat vanhusten nähdä nälkää ja antavat

lapsista kasvaa heittiöitä ja pahantekijöitä?

Eivätkö he tienneet, että vuorissa ja meressä ja maassa oli aarteita?

Eivätkö he olleet koskaan kuulleet, että maa oli rikas? Luulivatko he,

ettei se voisi elättää lapsiaan?

Älkööt mutisko keskenään ja sanoko, että oli mahdotonta järjestää oloja

toisin. Älkööt luulko, että piti löytymän rikkaita ja köyhiä. Oi, he

eivät tienneet mitään! He eivät tunteneet maa-äitiänsä. Luulivatko he,

että hän vihasi jotain heistä? He olivat siis käyneet pitkälleen ja

kuulleet maan puhuvan? Olivat nähneet hänen kirjoittavan lakeja? Olivat

kuulleet hänen langettavan tuomioita? Ja hän oli käskenyt muutamat

näkemään nälkää ja toiset menehtymään ylellisyyteen? Niinkö?

Mikseivät he aukaisseet korviansa ja kuulleet niitä uusia oppeja, jotka

kulkivat kautta maailman? Eivätkö he tahtoneetkaan mitään parempaa?

Rakastivatko he sitten ryysyjänsä? Tyytyivätkö he suolaheinään ja

krasseihin? Eivätkö he tahtoneet saada kattoa päänsä päälle?

Ja hän sanoi heille, ettei merkinnyt yhtään mitään, vaikka he

kieltäytyivätkin luottamasta siihen uuteen aikaan, joka oli

koittamassa. Se tulisi heidän luokseen kuitenkin. Eihän heidän

tarvinnut aamuisin nostaa aurinkoakaan merestä. Uusi aika tulisi heidän

luokseen niinkuin aurinkokin, mutta mikseivät he tahtoneet olla sitä

vastaanottamassa? Miksi he sulkeutuivat pimeyteensä ja pelkäsivät tuota

uutta valoa?

Hän puhui kauan näin, ja yhä enemmän ja enemmän Diamanten köyhää väkeä

keräytyi hänen ympärilleen.

Mutta mitä kauemmin hän jatkoi, sitä kauniimmaksi muodostui hänen

puheensa, sitä kaikuvammaksi kävi hänen äänensä.

Loistavan kirkkaisiin silmiin ilmestyi tulta, ja kansasta, joka häneen

katseli, hän oli kaunis kuin nuori ruhtinas.

Hän oli kuin joku oman sukunsa muinaisista, mahtavista herroista,

joilla oli voimaa lahjoittaa kaikille avaran maansa ihmisille onnea

ja kultaa. He uskoivat häntä, kun hän sanoi, että hänellä oli onni

annettavana heille. Heitä lohdutti ja ilahdutti se tunne, että heidän

nuori herransa rakasti heitä.

Kun hän oli lopettanut, alkoivat he riemuita ja huusivat hänelle, että

he tahtoivat seurata häntä ja tehdä, mitä hän käski.

Hän oli saanut heidät valtoihinsa tuossa tuokiossa. Hän oli niin kaunis

ja niin ihana, etteivät he voineet vastustaa häntä. Ja hänen uskonsa

oli sellainen, että se hurmasi ja pakoitti.

Sinä yönä ei Diamantessa ollut ainoatakaan köyhää, joka ei olisi

uskonut, että Gaetano lahjoittaisi hänelle suruttomia ja onnellisia

päiviä. Sinä yönä siunasivat häntä kaikki ne, jotka asuivat liitereissä

ja ulkohuoneissa. Sinä yönä he kävivät nälkäisinä maata varmasti

uskoen, että huomenna, heidän herätessään, seisoisi heidän edessään

valmiiksi katettuja pöytiä, notkuen ruokien paljoutta.

Sillä Gaetanon puheessa oli sellainen voima, että hän saattoi vakuuttaa

vanhalle, että tämä oli nuori ja palelevalle, että tämän oli lämmin. Ja

jokainen tunsi, että sen täytyi tapahtua, mitä hän lupasi.

Hän oli uuden ajan ruhtinas. Hänen kätensä olivat anteliaat, ja ihmeet

ja siunaukset vuotaisivat Diamantelle, nyt kun hän oli tullut takaisin.

* * * * *

Seuraavana päivänä auringon laskiessa Giannita tuli sairaan huoneeseen

ja kuiskasi donna Mikaelalle: "Paternòssa on kapina syttynyt. Siellä

on ammuttu jo monta tuntia, ja se kuuluu tänne asti. Cataniaan on jo

lähetetty viesti sotaväelle. Ja Gaetano sanoo, että täällä puhkeaa

myöskin. Hän sanoo, että kaikissa Etnankaupungeissa puhkeaa kapina

yhtaikaa."

Donna Mikaela viittasi Giannitalle, että tämä jäisi hänen isänsä luo ja

meni itse kadun poikki donna Elisan puotiin.

Donna Elisa istui tiskin takana ompelukehyksensä ääressä, mutta ei

tehnyt työtä. Suuret kyyneleet tippuivat yhtämittaa, niin että hänen

oli täytynyt lakata ompelemasta.

"Missä Gaetano on?" sanoi donna Mikaela kiertelemättä. "Minun täytyy

puhutella häntä."

"Siunatkoon Jumala puheesi!" vastasi donna Elisa. "Gaetano on

puutarhassa."

Donna Mikaela kulki pihan poikki muurin ympäröimään puutarhaan.

Puutarhassa oli monta käytävää, jotka kulkivat kapeina ja mutkitellen

penkereeltä toiselle. Siellä oli myöskin joukko lehtimajoja ja

luolia ja lepopaikkoja. Ja siellä kasvoi niin tiheässä jäykkiä

agaveja ja pensasmaisia vaivaispalmuja ja kankealehtisiä fiikuksia ja

rododendroneja, ettei saattanut nähdä kahta askelta eteensä. Donna

Mikaela sai kauan kulkea noita lukemattomia käytäviä, ennenkuin hän

löysi Gaetanon. Ja mitä kauemmin hän kulki, sitä kärsimättömämmäksi hän

kävi.

Viimein hän löysi Gaetanon puutarhan kaukaisimmasta päästä, siltä

alimmalta penkereeltä, joka ulottui kaupungin muurista pistävän

vallisarven tasalle. Siellä Gaetano puuhasi kaikessa rauhassa meisseli

ja vasara kädessä pienen pystykuvan ääressä. Kun hän huomasi donna

Mikaelan, tuli hän vastaan kädet ojennettuina.

Donna Mikaelalla oli tuskin aikaa tervehtiä häntä. "Onko totta", sanoi

hän, "että te olette tullut kotiin saattaaksenne meidät turmioon?"

Gaetano, nauroi. "Sindaco on käynyt täällä", sanoi hän. "Kirkkoherra on

käynyt täällä. Tuletteko nyt tekin?"

Donna Mikaelaa loukkasi se, että hän nauroi ja puhui sindacosta ja

kirkkoherrasta. Merkitsi kai hänen tulonsa toki toista ja enempää.

"Tahdotteko sanoa minulle", kysyi hän jäykästi, "onko totta, että tänä

iltana täällä puhkeaa kapina?" -- "Ei", sanoi Gaetano, "ei täällä

mitään kapinaa puhkea". Ja hän sanoi sen sellaisella äänellä, että

donna Mikaelan kävi melkein sääli häntä.

"Te tuotatte donna Elisalle hyvin paljon surua", puhkesi hän sanomaan.

-- "Ja teille myös, eikö niin?" sanoi Gaetano kevyt iva äänessä. "Minä

tuotan teille kaikille paljon surua. Minä olen tuhlaajapoika, minä

olen Juudas. Minä olen se vihanenkeli, joka ajan teidät ulos tästä

paratiisista, missä syödään heinää."

Donna Mikaela vastasi: "Ehkä meistä tämä nykyinenkin on parempaa kuin

joutua sotamiesten ammuttavaksi." -- "Tietysti, parempi on kuolla

nälkään. Siihenhän on totuttu." -- "Ei ole liioin hauskaa joutua

roistojen murhattavaksi." -- "Mutta miksi Herran nimessä annetaan

löytyä roistoja, ellei tahdota joutua niitten murhattavaksi?" -- "Niin,

tiedänhän", sanoi donna Mikaela yhä kiivaammin, "että te tahdotte

hävittää kaikki rikkaat".

Gaetano ei vastannut heti, vaan puri huultaan, ettei kiivastuisi.

"Sallikaa minun puhua teille, donna Mikaela", sanoi hän viimein.

"Antakaa minun selittää."

Samassa hänen kasvonsa saivat kärsivällisen ilmeen. Hän puhui

sosialismista, selvästi ja yksinkertaisesti, niin että lapsenkin olisi

pitänyt ymmärtää.

Mutta donna Mikaela ei likimainkaan voinut seurata. Ehkä hän olisi

voinut, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut juuri silloin kuulla

puhuttavan sosialismista.

Hänestä oli alkanut tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän oli nähnyt

Gaetanon. Maa oli alkanut keinua hänen jalkojensa alla. Jotain ihanaa

ja autuasta oli tunkeutunut häneen ja hurmannut hänet kokonaan.

"Jumalani, häntähän minä rakastan!" sanoi hän itsekseen. "Totisesti

häntä!"

Ennenkuin hän oli nähnyt Gaetanon, oli hän varsin hyvin tiennyt,

mitä hänen piti sanoa. Hän oli aikonut viedä Gaetanon takaisin hänen

lapsuutensa uskoon. Hän oli aikonut osoittaa hänelle, että tuo uusi

oppi oli inhoittava ja hirmuinen. Mutta sitten tuli rakkaus. Se sai

hänet hämmentymään ja teki tuhmaksi. Hän ei voinut vastata mitään. Hän

vain istui kummeksien sitä, että Gaetano saattoi puhua.

Ihmetellen hän mietti, mahtoiko Gaetano nyt olla kauniimpi kuin ennen.

Ei donna Mikaela ennen ollut niin hämmentynyt nähdessään hänet. Hän ei

ollut koskaan ollut näin ihastunut. Tai oliko se siinä, että Gaetanosta

nyt oli tullut vapaa, voimakas mies? Häntä peloitti, tuntiessaan, ettei

hän voisi vastustaa tuota miestä.

Hän ei uskaltanut väittää vastaan. Hän ei edes uskaltanut puhua, jottei

puhkeaisi itkuun. Jos hän olisi rohjennut puhua, ei hän olisi puhunut

politikasta. Hän olisi sanonut Gaetanolle, mitä hän oli kokenut sinä

päivänä, jona kellot soivat. Taikka hän olisi pyytänyt saada suudella

hänen kättään. Hän olisi sanonut Gaetanolle, kuinka hän oli uneksinut

hänestä. Hän olisi tahtonut sanoa, että ellei hänellä olisi ollut näitä

unelmia, hän ei olisi jaksanut elää. Hän olisi pyytänyt saada suudella

Gaetanon kättä kiitollisuudesta, koska hän juuri tältä kaikkina näinä

vuosina oli saanut elämisen voiman.

Ellei mitään kapinaa puhjennut, miksi Gaetano puhui sosialismista? Mitä

liikutti sosialismi heitä, jotka istuivat kahden donna Elisan vanhassa

puutarhassa. Hän katseli pitkin muuatta puutarhan käytävää. Luca oli

asettanut sen kahden puolen puukaaria, ja niitä myöten kiertelivät nyt

köynnösruusun hennot vesat täynnään pikku nuppuja ja kukkia. Kaikki

kysyivät aina ihmetellen, mihin tuota käytävää myöten tultiin. Ja sitä

myöten tultiin pienen, säittensyömän amorinin luo. Vanha Luca ymmärsi

asiat paremmin kuin Gaetano.

Heidän siinä istuessaan aurinko laski, ja Etna kävi aivan

ruusunpunaiseksi. Tuntui siltä kuin Etna olisi punastunut harmista

katsellessaan donna Elisan puutarhaan. Juuri auringon laskiessa,

kun Etna punaisena hohti, donna Mikaela tavallisesti oli ajatellut

Gaetanoa. Olivathan he ikäänkuin molemmat häntä odottaneet. Ja he

olivat molemmat mielessään kuvitelleet, kuinka kävisi, kun Gaetano

tuli. Hän, donna Mikaela, oli vain peljännyt, että Gaetano olisi

liian tulinen ja hurjan raju. Ja nyt hän puhui vain noista kauheista

sosialisteista, joita donna Mikaela inhosi ja pelkäsi.

Gaetano puhui kauan. Donna Mikaela näki, kuinka Etna vaaleni ja kävi

pronssinruskeaksi, ja sitten tuli pimeys. Donna Mikaela tiesi, että

tulisi kuutamo. Siinä hän istui aivan hiljaa toivoen kuutamolta apua.

Itse hän ei voinut tehdä mitään. Hän oli täydelleen Gaetanon vallassa.

Mutta kun kuutamo tuli, ei sekään auttanut. Gaetano jatkoi puhettaan

kapitalisteista ja työväestä.

Silloin donna Mikaelasta tuntui, että kaikkeen tähän oli vain yksi

selitys. Gaetanon oli täytynyt lakata rakastamasta häntä.

Äkkiä hän muisti jotain. Se oli tapahtunut kahdeksan päivää sitten.

Samana päivänä Gaetano oli tullut kotiin. Silloin donna Mikaela oli

astunut Giannitan huoneeseen, mutta kulkenut niin hiljaa, ettei

Giannita kuullut sitä.

Hän oli silloin nähnyt Giannitan seisovan hurmaantuneena korkealle

ojennetuin käsin ja ylöspäin käännetyin kasvoin. Ja käsissään hänellä

oli valokuva. Milloin hän sen vei huulilleen ja suuteli sitä, milloin

hän nosti sen päänsä yläpuolelle ja katseli sitä ihastuneena. Ja

valokuva oli ollut Gaetanon.

Kun donna Mikaela oli nähnyt tämän, oli hän vetäytynyt takaisin, ääneti

niinkuin oli tullutkin.

Ja hän oli silloin vain säälinyt Giannitaa, jos tämä rakasti Gaetanoa.

Mutta nyt, kun Gaetano yhä puhui sosialismista, nyt tämä tapaus muistui

hänen mieleensä.

Nyt hän alkoi uskoa, että Gaetanokin rakasti Giannitaa. Hänen mieleensä

muistui, että he olivat lapsuudentovereita. Gaetano oli kenties kauan

rakastanut häntä. Ehkä hän oli tullut kotiin mennäkseen naimisiin

Giannitan kanssa. Donna Mikaela ei voinut sanoa mitään, hänellä ei

ollut mitään valittamisen oikeutta. Tuskin kuukausi sitten hän oli

kirjoittanut Gaetanolle, ettei tämä saanut rakastaa häntä.

Gaetano kumartui nyt hänen puoleensa, tapasi hänen katseensa ja

pakoitti hänet viimeinkin kuuntelemaan.

"Teidän täytyy ymmärtää, teidän täytyy nähdä ja ymmärtää, donna

Mikaela. Täällä etelässä me tarvitsemme juuri uudestisyntymistä,

herätystä, sellaista kuin aikoinaan kristinusko. Ylös orjat, alas

herrat! Tarvitaan auraa, joka kääntää esiin uusia yhteiskuntakerroksia!

Meidän täytyy kylvää uuteen maahan, vanha on jo mehuttomaksi imetty.

Vanhoilla pintakerroksilla on vain heikko, kurja kasvuvoima. Antakaa

pohjakerrosten päästä päivän valoon, ja saatte nähdä toista!

"Käsitättekö, donna Mikaela, miksi sosialismi elää, miksei se ole

hävinnyt? Siksi, että se tuo mukanaan uuden sanan. 'Ajatelkaa maata',

se sanoo, niinkuin kristinusko toi tullessaan sanan: 'Ajatelkaa

taivasta.' Katsokaa ympärillenne! Ajatelkaa maata, onhan siinä kaikki,

minkä me omistamme. Asettukaamme tänne niin, että tulemme onnellisiksi!

Miksi, miksi ei ole näin ajateltu aikaisemmin. Senvuoksi, että me

olemme niin paljon puuhailleet siinä tulevaisessa. Jättäkäämme rauhaan

se tulevainen! Maa, maa, donna Mikaela! Ah, me sosialistit, me

rakastamme sitä! Me rukoilemme pyhää maata, halveksittua äiti-parkaa,

joka kantaa surua senvuoksi, että hänen lapsensa tahtovat nousta

taivaaseen.

"Uskokaa minua, donna Mikaela", sanoi hän. "Kaikki on suoritettu

muutamassa vuodessa. Silloin ovat marttyyrit vuodattaneet vertaan,

silloin ovat apostolit saarnanneet, silloin on joukko joukon jälkeen

kääntynyt. Me, maan oikeat pojat, saamme voiton. Ja hän aukenee eteemme

kaikessa suloudessaan. Hän tuo meille kauneutta, tuo nautintoa, tuo

tietoa, tuo terveyttä."

Gaetanon ääni alkoi väristä, ja kyyneleet kimaltelivat hänen

silmissään. Hän meni penkereen reunalle, ojensi kätensä kuin

syleilläkseen kuun valaisemaa maata. "Sinä olet niin häikäisevän

kaunis", sanoi hän, "niin häikäisevän kaunis".

Ja donna Mikaela oli hetkisen tuntevinaan hänen surunsa kaikesta siitä

tuskasta, joka mateli tämän kauneuden pinnan alla. Hän näki elämän

paheineen, kärsimyksineen kuin likaisen joen täynnä löyhkävää saastaa,

kiemurtelevan tämän kimmeltävän kauneusmaailman halki.

"Eikä kukaan voi sinusta nauttia", sanoi Gaetano, "ei kukaan rohkene

sinusta nauttia. Sinä olet kesytön ja täynnä pahuutta ja oikkuja. Sinä

olet epäluotettava ja vaarallinen, sinä olet harmi ja tuska, sinä olet

puute ja häpeä, sinä olet sortamisen pakko, sinä olet kaikkea, mitä

kauhu voi nimittää, senvuoksi, etteivät ihmiset ole tahtoneet tehdä

sinusta parempaa.

"Mutta sinun aikasi tulee", sanoi hän riemuiten. "Vielä he kerran

kääntyvät sinun puoleesi koko rakkaudellaan. Eivätkä turvaudu unelmaan,

joka ei mitään anna eikä mitään voi."

Donna Mikaela keskeytti hänet äkkiä. Hän alkoi yhä enemmän peljätä

häntä.

"On siis totta, ettette menestynyt Englannissa?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Kerrotaan, että se suuri mestari, jonka luo miss Tottenham teidät

lähetti, on sanonut, että te..."

"Mitä hän on sanonut?"

"Että te kuvinenne sovitte Diamanteen, muttei muualle."

"Kuka sellaista sanoo?"

"Niin luullaan, koska te olette niin muuttunut."

"Koskako minä nyt olen sosialisti?"

"Miksipä olisitte se, jos te olisitte menestynyt?"

"Ah, miksi...? Te ette tiedä", jatkoi hän nauraen, "että englantilainen

mestarini oli itsekin sosialisti. Te ette tiedä, että juuri hän on

saanut minuun nämä mielipiteet..."

Hän keskeytti eikä jatkanut sananvaihtoa. Hän meni penkille, jolla oli

istunut donna Mikaelan tullessa ja toi sieltä pienen pystykuvan. Hän

ojensi sen donna Mikaelalle ikäänkuin sanoen: "Katsokaa itse, oletteko

oikeassa!"

Donna Mikaela otti sen ja piti sitä kuun valossa. Se oli mustasta

marmorista tehty mater dolorosa. Hän näki sen aivan selvästi.

Ja hän tunsikin sen. Kuvalla oli hänen omat piirteensä. Se hurmasi

hänet silmänräpäykseksi. Seuraavassa hänet valtasi kauhu. Hän, Gaetano,

joka oli sosialisti, joka ei uskonut, hän rohkeni luoda madonnan! Ja

oli antanut kuvalle hänen piirteensä! Gaetano kietoi hänetkin syntiinsä!

"Minä olen tehnyt sen teille, donna Mikaela", sanoi hän.

Oi, koska se oli hänen omansa! Donna Mikaela heitti sen yli muurin. Se

putosi jyrkälle vuoritielle, poukahti yhä syvemmälle, iski irti kiviä

ja iskeytyi kai itsekin palasiin. Viimein kuului loiskahdus alhaalta

Simetosta.

"Mikä oikeus teillä on veistää madonnoja?" kysyi hän Gaetanolta.

Tämä seisoi ääneti. Hän ei ollut koskaan nähnyt donna Mikaelaa

sellaisena.

Samalla hetkellä kun donna Mikaela rupesi vastustamaan, muuttui hän

ylhäiseksi ja uhkeaksi. Kauneus, joka hänessä alituiseen tuli ja meni

kuin levoton vieras, loisti nyt hänen kasvoillaan. Hän näytti kylmältä

ja taipumattomalta, naiselta, joka oli ihana voittaa ja valloittaa.

"Te uskotte siis Jumalaan, koska veistätte madonnoja?" sanoi hän.

Gaetano hengitti kiivaasti. Nyt oli hän vuorostaan hervotonna. Hän oli

itse ollut uskovainen. Hän tiesi, kuinka hän oli haavoittanut donna

Mikaelaa. Hän näki, että oli kadottanut hänen rakkautensa. Hän oli

aukaissut kauhean, loppumattoman kuilun heidän välilleen.

Hänen täytyi puhua, hänen täytyi voittaa donna Mikaela puolelleen.

Hän alkoi taas, mutta hiljaa ja kangertaen.

Donna Mikaela kuunteli hetkisen. Sitten keskeytti hän hänet melkein

säälien.

"Kuinka teistä tuli sellainen?"

"Minä ajattelin Sisiliaa", sanoi Gaetano myöntyvänä.

"Ajattelitte Sisiliaa", kertasi donna Mikaela mietteissään. "Ja miksi

tulitte kotia?"

"Tulin kotiin nostattamaan kapinaa."

Tuntui siltä, kuin he olisivat puhuneet vilustumisesta, jostain

taudista, jonka Gaetano oli itselleen hankkinut, ja jonka aivan

helposti saattoi parantaa.

"Te tulitte kotiin viedäksenne meidät turmioon", sanoi donna Mikaela

ankarasti.

"Olkoon niin, olkoon niin", myönsi Gaetano. "Voittehan nimittää sitä

siksi. Ja kun kaikki menee näin, on teillä kai oikeuskin siihen. Oi,

kunpa en olisi saanut vääriä tietoja, kunpa en olisi tullut viikkoa

liian myöhään! Mutta onhan meidän sisilialaisten kaltaista antaa

hallituksen joutua edelle? Kun tulin, olivat johtajat jo vangitut,

saari neljänkymmenen tuhannen soturin miehittämä. Kaikki turhaa!"

Hänen sydämessään kaikui merkillisen tyhjältä, kun hän sanoi tuon

"kaikki turhaa". Ja tämän tähden, josta ei mitään saattanut tulla, hän

oli murskannut onnensa. Hänen mielipiteensä ja periaatteensa tuntuivat

hänestä kuivilta hämähäkinverkoilta, joihin hän oli kietoutunut. Hän

tahtoi repäistä itsensä irti saadakseen omaksensa donna Mikaelan. Hän

oli ainoa todellinen, ainoa, minkä hän tunsi omakseen. Niin oli hänestä

ennen tuntunut. Ja se tunne tuli takaisin nyt. Donna Mikaela oli ainoa

maailmassa.

"Paternòssa taistellaan kuitenkin tänään."

"Siellä on syntynyt joku riita kaupunginportilla", sanoi hän.

"Ei se ole mitään. Kunpa olisin voinut sytyttää koko Etnan, koko

kaupunkien seppeleen Etnan ympäriltä! Silloin meitä olisi ainakin

ymmärretty. Meitä olisi kuunneltu. Nyt ammutaan maahan vain joitakin

talonpoikaisjoukkoja, jotta saadaan nälkäisiä suita vähän vähenemään.

Meille ei suoda ainoatakaan myönnytystä."

Hän reuhtoili verkossaan. Uskaltaisiko hän astua donna Mikaelan eteen,

sanoa hänelle, että tämä kaikki oli vähäarvoista? Eihän hänen tarvinnut

ajatella pohtikaa. Hän oli taiteilija, hän oli vapaa. Ja hän tahtoi

saada Mikaelan omakseen.

Tällä hetkellä tuntui, kuin ilma olisi värähtänyt. Laukaus vyöryi läpi

yön, toinen, kolmas.

Donna Mikaela tuli Gaetanon luo ja tarttui häntä ranteeseen. "Onko tuo

kapinaa?" kysyi hän.

Laukaus jyrähti toisensa jälkeen. Sitten kuului huutoa ja melua.

Kansajoukko hyökkäsi alas katua.

"Se on kapinaa, sen täytyy olla kapinaa. Oi, eläköön sosialismi!"

Gaetanon valtasi riemu. Hän uskoi taas aatteeseensa. Donna Mikaelankin

hän tahtoi voittaa. Naiset eivät ole koskaan kieltäytyneet kuulumasta

voittajalle.

Molemmat kiiruhtivat sanaakaan sanomatta puutarhan läpi portille.

Siellä Gaetano alkoi huutaa ja kirota. Hän ei päässyt ulos. Ei ollut

avainta. Hän oli suljettuna puutarhaan.

Hän katsahti ympärilleen. Kolmella sivulla korkea muuri, neljännellä

äkkisyvyys. Ei mitään pääsyä. Mutta kaupungista kuului hirvittävä melu.

Kansajoukot syöksyivät edestakaisin, laukaukset ja huudot viilsivät

ilmaa. Kiljuntana kaikui: "Eläköön vapaus, eläköön sosialismi!" Gaetano

ryntäsi porttia vastaan. Hän melkein ulvoi hänkin. Hän oli vanki. Hän

ei päässyt mukaan.

Donna Mikaela riensi hänen luokseen niin nopeasti kuin voi. Nyt, kun

hän oli kuullut Gaetanon puhuvan, ei hän ajatellutkaan pidättää häntä.

"Odottakaa, odottakaa!" sanoi hän. "Minä olen ottanut avaimen."

"Te, te!"

"Minä otin sen, kun tulin. Päähäni pisti, että voisin sulkea teidät

tänne, jos aikoisitte nostaa kapinan tänä yönä. Tahdoin pelastaa

teidät."

"Mitä hulluuksia!" sanoi hän ja tempasi avaimen.

Avaimenreikää etsiessään hän sai vielä aikaa sanoa jotain.

"Miksette tahdo pelastaa minua nyt?"

Donna Mikaela ei vastannut.

"Ehkäpä senvuoksi, että teidän Jumalanne saisi tilaisuuden syöstä minut

turmioon."

Donna Mikaela oli yhä vaiti.

"Ettekö uskalla suojella minua hänen vihaltaan?"

"En, en uskalla", sanoi hän hiljaa.

"Te uskovaiset olette kauheita."

Gaetano tunsi, että donna Mikaela jätti hänet. Hänen intonsa jäähtyi ja

hänen rohkeutensa lannistui, kun ei donna Mikaela tehnyt ainoatakaan

yritystä pidättääkseen häntä. Hän väänsi avainta edestakaisin saamatta

porttia auki, herpautuneena siitä, että donna Mikaela seisoi hänen

takanaan kalpeana ja kylmänä.

Äkkiä hän tunsi donna Mikaelan käsivarret kaulallaan ja huulten etsivän

hänen huuliaan.

Samassa aukeni portti, ja Gaetano syöksyi ulos. Hän ei tahtonut saada

donna Mikaelan suudelmia, jotka vain vihkivät hänet kuolemaan. Hänestä

oli donna Mikaela aavemaisen kammottava vanhassa uskossaan. Hän syöksyi

pois kuin paeten.

Yhdestoista luku.