Seuraavana aamuna San Pasqualen kellojen soimisesta donna Elisa istui
puodissaan ja laski rahoja. Edellisenä päivänä, kun kaikki ihmiset
olivat olleet peloissaan, olivat tavarat menneet uskomattomalla
vauhdilla kaupaksi, ja kun hän tänä aamuna oli astunut puotiin, oli
hän ensin melkein säikähtänyt. Sillä koko puoti oli autio ja tyhjä,
medaljongit olivat poissa, vahakynttilät olivat poissa ja samoin kaikki
suuret rukousnauhakimput. Kaikki Gaetanon kauniit pyhimyskuvat oli
otettu alas hyllyiltä ja myyty, ja donna Elisaa oikein suretti, kun hän
ei enää nähnyt ympärillään suurta pyhien miesten ja naisten joukkoa.
Silloin hän veti auki rahalaatikon ja se oli niin täysi, että hän
tuskin jaksoi vetää sen. Ja kun hän laski rahojansa, itki hän, aivan
kuin ne kaikki olisivat olleet väärennettyjä. Sillä mitäpä hyödytti
häntä kaikkien noitten likaisten liiranseteleitten ja noitten suurien
pronssilanttien omistaminen, nyt kun hän oli kadottanut Gaetanon!
Oi, hän ajatteli, että jos Gaetano olisi viipynyt kotona vielä
päivänkään, ei hänen olisi tarvinnut matkustaa, sillä nyt oli rahoja
yllin kyllin.
Siinä istuessaan hän kuuli postivaunujen pysähtyvän portin edustalle.
Mutta hän ei edes nostanut silmiään, hän ei välittänyt siitä, mitä
tapahtui, kun kerran Gaetano oli poissa. Silloin ovi avattiin ja kello
soi hirveästi. Hän vain itki ja laski rahojaan. Joku sanoi: "Donna
Elisa, donna Elisa!" Ja siinä oli Gaetano.
"Mutta Herra Jumala, kuinka sinä olet kotona?" huusi donna Elisa.
-- "Sinähän olet myynyt kaikki kuvasi. Minun täytyi tulla kotiin
leikkaamaan sinulle uusia." -- "Mutta mistä sinä olet saanut sen
tietää?" -- "Olin postivaunua vastassa kello kaksi yöllä. Rosa Alfari
tuli siinä ja kertoi minulle kaikki." -- "Olipa hyvä, että menit posti
vaunua vastaan! Olipa hyvä, että päähäsi pälkähti mennä postivaunua
vastaan!" -- "Niin, eikös ollutkin hyvä!" sanoi Gaetano.
Ja vajaan puolentunnin kuluttua Gaetano seisoi taas työhuoneessaan, ja
donna Elisa, jolla ei ollut yhtään mitään tehtävää tyhjässä puodissaan,
tuli vähä väliä työhuoneen ovelle häntä katsomaan. Oi, oliko hän
tosiaankin siellä leikkaamassa pyhimystenkuvia? Donna Elisa ei voinut
päästää viittä minuuttia vierähtämään pistäytymättä häntä katsomassa.
Mutta kun donna Mikaela kuuli, että Gaetano oli palannut, ei hän
tuntenut mitään iloa, pikemminkin vihaa ja epätoivoa. Sillä hän
pelkäsi, että Gaetano tulisi kiusaajana houkuttelemaan häntä.
Donna Mikaela oli kuullut, että muuan rikas englantilaisnainen oli
tullut Diamanteen sinä päivänä, kun kellot soivat. Häntä liikutti
syvästi, kun hän sai tietää, että tulija oli juuri sen Kristuksenkuvan
omistaja. Pieni Kristuslapsi oli siis tullut, kohta kun hän oli häntä
avuksi huutanut! Sade ja kellonsoitto olivat hänen työtään!
Hän koetti nyt ilahduttaa sydäntään ajattelemalla, että hänen tähtensä
oli tapahtunut ihme. Täytyihän sen, että hän tunsi olevansa Jumalan
armon ympäröimä, olla hänelle paljon suuremmanarvoista kuin kaikki
maallinen onni ja rakkaus. Hän ei tahtonut päästää minkään maallisen
raastamaan itseään pois tästä Jumalan siunaamasta hurmauksesta.
Mutta kun hän kohtasi Gaetanon kadulla, katsoi tämä tuskin häneen,
ja kun hän tapasi hänet donna Elisan luona, ei hän tarttunut hänen
käteensä eikä edes puhutellut häntä.
Sillä vaikka Gaetano oli tullutkin kotiin sentähden, että hänestä
oli liian raskasta matkustaa ilman donna Mikaelaa, ei hän totisesti
vähääkään tahtonut kiusata ja houkutella häntä. Hän näki, että donna
Mikaela oli pyhimysten suojeluksessa, hän piti häntä niin pyhänä, että
tuskin uskalsi uneksia hänestä.
Gaetano tahtoi olla hänen läheisyydessään, ei rakastaakseen häntä,
mutta senvuoksi, että hän luuli donna Mikaelan elämän piankin loistavan
pyhistä töistä. Gaetano ikävöi ihmeitä, niinkuin puutarhanhoitaja
ikävöi kevään ensimäistä ruusua.
Mutta kun viikot kuluivat, eikä Gaetano koskaan koettanut lähestyä
donna Mikaelaa, alkoi tämä epäillä ja arvella, ettei hän lainkaan ollut
rakastanutkaan häntä. Hän sanoi itselleen, että Gaetano oli houkutellut
häneltä pakenemislupauksen vain näyttääkseen hänelle, että madonna voi
tehdä ihmeen.
Mutta jos asia oli niin, ei donna Mikaela ymmärtänyt, miksei Gaetano
jatkanut matkaa, vaan kääntyi takaisin.
Tämä teki hänet levottomaksi. Hän ei luullut voivansa hallita
rakkauttaan, ellei tietäisi, rakastiko Gaetano häntä. Hän punnitsi
puoleen ja toiseen ja tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, ettei
Gaetano koskaan ollut rakastanut häntä.
Tällaista ajatellessaan oli donna Mikaelan täytynyt istua pitämässä
seuraa don Ferrantelle. Tämä oli maannut kauan sairaana. Hän oli saanut
pari halvauskohtausta ja oli noussut tautivuoteesta murtuneena miehenä.
Hänestä oli äkkiä tullut vanha ja tylsä ja arka, niin ettei hän koskaan
uskaltanut olla yksinään. Hän ei enää seisonut puodissaan, hän oli joka
suhteessa toinen ihminen.
Häneen oli tarttunut suuri halu esiintyä ylhäisenä ja loistavana.
Näytti siltä, kuin don Ferrante-parka olisi tullut suuruudenhulluksi.
Donna Mikaela oli hyvin hyvä hänelle ja istui tunnittain
lörpöttelemässä hänen kanssaan.
"Kukahan se mahtoi olla", oli hänellä tapana sanoa, "joka kerran seisoi
torilla sulkahatussa ja nyöritakissa ja miekka kupeella ja joka soitti
niin, että sanottiin, että hänen soittonsa oli kohottavaa kuin Etna ja
mahtavaa kuin meri? Ja kuka se näki köyhän, mustapukuisen signorinan,
joka ei uskaltanut näyttää kasvojaan ihmisille, ja meni hänen luokseen
ja tarjosi hänelle käsivartensa? Kukahan se mahtoi olla? Voikohan se
olla don Ferrante, joka koko viikon seisoi rihkamapuodissaan suippo
lakki päässä ja lyhyt nuttu yllä? Ei, se on mahdotonta. Ei kai vanha
kauppias saattanut tehdä sellaista?"
Don Ferrante nauroi. Juuri näin hän tahtoi vaimonsa puhelevan hänelle.
Donna Mikaelan piti myöskin sanoa hänelle, mitenkä kävisi, kun
don Ferrante tulisi hoviin. Näin sanoisi kuningas ja näin sanoisi
kuningatar. "Vanhat Alagonathan ovat taas heränneet henkiin",
sanottaisiin hovissa. Ja kuka on kohottanut suvun? Ihmetellään ja
ihmetellään. Onko tuo don Ferrante, joka on sisilialainen ruhtinas ja
espanjalainen grandi, sama mies kuin se, joka seisoi rihkamapuodissaan
Diamantessa ja kiljui kuorma-ajureille? Ei, sanottaisiin, se ei voi
olla sama. Se ei missään tapauksessa voi olla sama.
Tästä don Ferrante piti ja hän tahtoi kuulla donna Mikaelan puhuvan
näin päivät päästään. Hän ei väsynyt koskaan, ja hänen vaimonsa oli
hyvin kärsivällinen.
Mutta eräänä päivänä, kun donna Mikaela parastaikaa istui
lörpöttelemässä, tuli sisään donna Elisa. "Käly, jos sinulla on
Pompeijin pyhän neitsyen legenda, niin lainaa se minulle!" pyysi hän.
-- "Mitä, aiotko sinä ruveta lukemaan?" kysyi donna Mikaela. -- "Taivas
varjelkoon, tiedäthän, etten minä osaa lukea. Gaetano sitä pyytää."
Donna Mikaelalla ei ollut Pompeijin pyhän neitsyen legendaa. Mutta sitä
hän ei sanonut donna Elisalle, vaan meni kirjahyllynsä luo ja otti
sieltä pienen kirjan, joka sisälsi sisilialaisia rakkauslauluja, antoi
sen donna Elisalle ja tämä vei sen Gaetanolle.
Mutta tuskin donna Mikaela oli tehnyt tämän, ennenkuin hän alkoi
ankarasti katua. Ja hän kysyi itseltään, mitä hän oli tarkoittanut
menetellessään näin, hän, jota pyhä Kristuslapsi oli auttanut.
Hän punastui häpeästä muistaessaan, että hän oli alleviivannut muutaman
pienistä canzoneista, erään, joka, kuului näin:
Vastausta etsin verratonta.
Kumarruin jo päivän, yönkin eteen,
Linnun, pilvein teitä tutkin monta,
Valoin lyijyn sulakuuman veteen,
Kukan lehdet yksitellen raastoin,
Naisen mustalaisen luoksein haastoin.
Nyt mä teiltä, taivaan pyhät, kysyn:
"Vieläkö ma armaan lemmittynä pysyn?"
Hän oli kyllä toivonut saavansa vastauksen tähän. Mutta hän oli
ansainnut sen, ettei mitään vastausta tullut. Hän oli ansainnut sen,
että Gaetano halveksi häntä ja piti häntä tungettelevana.
Eikä hän kumminkaan ollut aikonut tehdä mitään pahaa. Ainoa, mitä hän
oli halunnut, oli saada tietää, rakastiko Gaetano häntä.
Taas kului muutamia viikkoja ja donna Mikaela istui yhä don Ferranten
luona.
Mutta kerran oli donna Elisa houkutellut hänet ulos.
"Tule minun puutarhaani, käly, katsomaan suurta magnoliapuutani! Et ole
koskaan nähnyt mitään niin kaunista."
Hän oli mennyt donna Elisan kanssa kadun poikki ja tullut hänen
puutarhaansa. Ja donna Elisan magnolia oli kuin säteilevä aurinko, niin
että sen huomasi jo, ennenkuin oli nähnytkään. Kauas tuntui ilmassa
väräjävä tuoksu, ja kuului voimakas mehiläisten surina ja lintujen
viserrys.
Kun donna Mikaela näki puun, voi hän tuskin hengittää. Se oli hyvin
korkea ja suuri, säännöllisen kauniisti muodostunut, ja sen suuret,
lujat lehdet raikkaan tummanvihreitä. Mutta nyt se oli kokonaan suurten
heleitten kukkien peitossa, jotka tekivät sen loistavaksi ja koristivat
sen, niin että se näytti olevan juhlapuvussa -- ja siitä tuntui
virtaavan hurmaavaa iloa. Ja donna Mikaela oli kuin huumaantunut ja hän
tunsi, että outo, vastustamaton voima valtasi hänet. Hän veti puoleensa
muutaman noista jäykistä oksista, aukaisi sen kukan taittamatta sitä
irti ja alkoi neulalla pistellä kirjaimia terälehtiin. -- "Mitä
teet, käly?" kysyi donna Elisa. -- "En mitään, en mitään." -- "Minun
nuoruudessani oli nuorilla tytöillä tapana pistellä rakkauskirjeitä
magnoliakukkiin." -- "Ehkäpä niillä on vieläkin sama tapa." -- "Ole
varuillasi, minä luen kyllä sinun mentyäsi, mitä olet kirjoittanut." --
"Ethän sinä osaa lukea." -- "Onhan minulla Gaetano." -- "Ja Luca. On
kai parempi, että käännyt Lucan puoleen."
Mutta kun donna Mikaela tuli kotiin, katui hän. Näyttäisiköhän donna
Elisa todellakin kukkaa Gaetanolle? Ei, ei, donna Elisa oli liian
viisas. Mutta jospa Gaetano itse oli nähnyt hänet työhuoneensa
ikkunasta? Niin no, Gaetano ei vastaisi mitään. Mutta hän, donna
Mikaela, teki itsensä naurettavaksi.
Ei koskaan, koskaan hän enää tekisi mitään sellaista. Olihan hänen
parempi olla mitään tietämättä. Olihan parempi, ettei Gaetano
välittänyt hänestä.
Kuitenkin hän aina mietti, minkä vastauksen mahtaisi saada. Mutta ei
tullut mitään.
Ja taas kului viikko. Silloin don Ferrante sai päähänsä lähteä
ajelemaan iltapäivisin.
Kesäpalatsin vaunuliiterissä oli vanhanaikaiset juhlavaunut, jotka
varmasti olivat enemmän kuin satavuotiset. Ne olivat hyvin korkeat
ja niissä oli pieni ja ahdas vaunukori, joka kiikkui nahkaremmeistä
takapyörien välissä, ja nämä olivat niin suuret kuin myllyn vesipyörät.
Vaunut olivat maalatut valkoisella ja kullalla, vaatetetut punaisella
sametilla ja ovissa oli vaakuna.
Muinoin oli näissä vaunuissa ajaminen tuottanut suurta kunniaa, ja
kun vanhat Alagonat niissä olivat kulkeneet pitkin corsoa, olivat
ihmiset nousseet seisomaan kynnyksiltä ja tunkeutuneet porteille
ja kurkoitelleet verannoilta nähdäkseen niitä. Mutta silloin niitä
olivatkin vetäneet solakat berberiläiset hevoset, silloin oli kuskilla
ollut tekotukka ja palvelijalla kalunat, ja ohjakset olivat olleet
kirjailtua silkkiä.
Mutta nyt don Ferrante tahtoi valjastaa vanhat hevosensa juhlavaunujen
eteen ja panna vanhan puotipalvelijansa kuskiksi.
Kun donna Mikaela sanoi hänelle, ettei se käynyt päinsä, alkoi
hän itkeä. Mitä hänestä ajateltaisiinkaan, ellei hän iltapäivin
näyttäytyisi corsolla vaunuissaan? Senhän ylhäinen mies viimeiseksi
saattoi itseltään kieltää. Mistä kukaan tietäisi, että hän oli
aatelismies, ellei hän ajaisi edestakaisin katua vanhoissa Alagonan
vaunuissa?
Iloisin hetki don Ferranten elämässä hänen sairastumisensa jälkeen oli
se, kun hän ensimäistä kertaa läksi ajelemaan. Hän istui suorana ja
kumarteli ja viittaili hyvin armollisesti kaikille vastaantulijoille.
Ja Diamanten väki kumarsi ja tempasi hatun päästään, niin että se
lakaisi katua. Tottahan don Ferrantelle suotiin se ilo!
Donna Mikaela oli myöskin mukana, sillä don Ferrante ei uskaltanut ajaa
yksinään. Hän ei olisi kernaasti lähtenyt, mutta silloin don Ferrante
oli ruvennut itkemään ja huomauttanut, että hän meni naimisiin donna
Mikaelan kanssa silloin, kun tämä oli halveksittu ja köyhä. Hänen ei
pitänyt olla kiittämätön eikä unohtaa, mitä don Ferrante oli hänelle
tehnyt, vaan lähteä mukaan. Miksei hän tahtonut ajaa niissä vaunuissa?
Ne olivat komeimmat vanhat vaunut koko Sisiliassa.
"Mikset tahdo lähteä ajelemaan minun kanssani?" sanoi don Ferrante.
"Muista, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan! Etkö näe, ettei
edes isäsi sinua rakasta? Älä ole kiittämätön!"
Tällä tavoin hän oli pakoittanut donna Mikaelan istumaan vierelleen
juhlavaunuihin.
Mutta ei käynyt ollenkaan niin, kuin donna Mikaela oli odottanut.
Ei kukaan nauranut. Naiset niiasivat ja miehet kumarsivat niin
juhlallisesti, kuin vaunut olisivat olleet sata vuotta nuoremmat. Ja
donna Mikaela ei voinut huomata hymyä yksissäkään kasvoissa.
Eikä koko Diamantessa olisikaan kukaan voinut nauraa. Sillä tiedettiin
kyllä, minkälainen donna Mikaelan ja don Ferranten suhde oli.
Tiedettiin, kuinka don Ferrante rakasti häntä ja kuinka hän itki, kun
donna Mikaela hetkeksikään hänet jätti. Tiedettiin myöskin, että hän
kiusasi vaimoaan mustasukkaisuudella, polki mäsäksi hänen hattunsa, jos
ne sopivat hänelle eikä koskaan antanut hänelle rahoja uusien pukujen
ostamiseen, ettei vain kukaan muu huomaisi hänen kauneuttaan ja pääsisi
rakastumaan häneen. Mutta siitä huolimatta hän sanoi vaimolleen, että
tämä oli niin ruma, ettei kukaan jaksaisi katsoa häntä kasvoihin. Ja
kun kaikki tämä tiedettiin Diamantessa, ei ketään naurattanut. Kuinka
saattaisi nauraa donna Mikaelalle, kun hän istui lepertelemässä sairaan
miehen kanssa! Diamanten asukkaat olivat hurskaita kristityitä eikä
mitään raakalaisia.
Niin kulkivat juhlavaunut haalistuneessa loistossaan Diamanten corsoa
edestakaisin kello viiden ja kuuden välillä. Ja ne saivat Diamantessa
kulkea aivan yksinään, sillä siellä ei ollut ainoitakaan muita ylhäisiä
vaunuja, mutta tiedettiinhän, että samaan aikaan kaikki ajoneuvot
Roomassa kulkivat Monte Pinciolle ja Neapelissa Villa Nationaleen ja
Florensissa Cascineille ja Palermossa La Favoritaan.
Mutta kun vaunut kolmatta kertaa lähestyivät Porta Etneaa, kuului sen
toiselta puolen iloinen torventörähdys.
Ja portista vierivät sisään suuret, korkeat, englantilaismalliset
metsästysvaunut.
Kyllä kai nekin olivat vanhanaikaiset. Postimiehellä, joka ratsasti
oikeanpuoleista etuhevosta, oli nahkahousut ja kankipalmikkoinen
tekotukka. Koko ajopelit muistuttivat vanhoja postivaunuja, joissa
matkustajain osasto on kuskinistuimen takana ja joissa on korkea, kapea
katto ja siellä istuimia.
Mutta kaikki oli uutta, hevoset kauniita ja vahvoja eläimiä, vaunut
ja silat loistivat, ja ajelijoina oli muutamia catanialaisia nuoria
herroja ja naisia, jotka olivat tekemässä retkeä Etnalle.
Ja he eivät voineet olla nauramatta, kun he ajoivat vanhojen
juhlavaunujen ohi. He kumartuivat alas korkealta vaununkatolta, jossa
he istuivat, nähdäkseen niitä, ja heidän naurunsa kaikui hyvin kovana
ja kimeänä Diamanten korkeitten, äänettömien rakennusten keskellä.
Donna Mikaelan tuli äkkiä hyvin paha olla. Ajelijat olivat hänen
entisiä seuratovereitaan. Mitä he sanoisivatkaan kotia tultuaan? "Me
näimme Diamantessa Mikaela Palmerin." Ja ne nauraisivat ja kertoisivat,
nauraisivat ja kertoisivat.
Koko elämä tuntui hänestä äärettömältä kurjuudelta. Hän ei ollut mitään
muuta kuin hullun orja. Koko ikänsä pitäisi hänen vain löperrellä don
Ferranten kanssa.
Kun hän tuli kotiin, oli hän aivan näännyksissä. Hän oli niin väsynyt
ja voimaton, että tuskin vain jaksoi laahustaa ylös portaita.
Koko ajan don Ferrante ylisti onneaan, kun nuo ylhäiset ihmiset olivat
kohdanneet hänet ja nähneet hänen komeutensa. Hän sanoi vaimolleen,
että nyt ei enää kukaan välittäisi siitä, että tämä oli ruma tai että
tämän isä oli varastanut. Nyt tiedettiin, että hän oli ylhäisen herran
puoliso.
Iltapäivällä donna Mikaela istui aivan äänetönnä ja antoi isänsä
puhella don Ferranten kanssa. Silloin alkoi mandolini hyvin hiljaa
helistä kadulla kesäpalatsin ikkunan alla. Se oli vain mandolini ilman
kitaran tai viulun säestystä. Ei mikään voinut olla sen arempaa ja
kevyempää, ei mikään sen viehkeämpää ja liikuttavampaa. Ei saattanut
uskoa, että sen mandolinin kieliä liikutti ihmiskäsi. Se oli kuin
mehiläisten ja heinäsirkkojen ja seinäsirkkojen yhteinen konsertti.
"Taas on joku rakastunut Giannitaan", sanoi don Ferrante. "Siinä on
vasta nainen! Kuka hyvänsä näkee, että hän on kaunis. Jos minä olisin
nuori, rakastuisin minä Giannitaan. Hän osaa rakastaa."
Donna Mikaela vavahti. Don Ferrante oli oikeassa, ajatteli hän.
Mandolinin soittaja tarkoitti Giannitaa. Tänä iltana hän oli käymässä
kotona äitinsä luona, vaikka muuten hän nykyään asui kesäpalatsissa.
Sen donna Mikaela oli saanut aikaan, kun don Ferrante oli muuttunut
veltoksi.
Mutta donna Mikaela piti mandolininsoitosta, kelle se sitten olikin
aiottu. Se oli pehmoista ja lempeää ja lohduttavaa. Hän meni hiljaa
huoneeseensa voidakseen paremmin kuunnella pimeässä ja yksikseen.
Siellä lehahti häntä vastaan suloinen, voimakas tuoksu. Mitä se
oli? Hänen kätensä alkoivat vavista, ennenkuin hän löysi kynttilän
ja tulitikut. Hänen kirjoituspöydällään oli suuri, kokonaan auennut
magnoliankukka.
Yhteen terälehteen oli pistetty sanat: "Ken mua rakastaa?" Ja sen alla
seisoi: "Gaetano."
Kukan vieressä oli pieni valkoinen kirja täynnä rakkauslauluja. Ja
muuan pikku canzoneista oli merkitty:
Rakkaudestan' ei kenkään tiedä.
Salaa, ääneti se syntyi yössä.
Unelmat vain mun saa luokses viedä,
ain' oon aarteen vartioimistyössä.
Kuolinvuoteelleni kiirehtäissä
papin, vielä huulet kiinni suljen,
ovi lukoss' on, ja avain käissä
äänetönnä ijäisyyteen kuljen.
Soittoa jatkui. Mandolinissa on raittiin ilman ja auringonpaisteen
sävy. Jotain, joka sovittaa ja rauhoittaa. Pala ihanan luonnon
lohduttavaa suruttomuutta.
Yhdeksäs luku.