Pian huomattiin Diamantessa, ettei don Ferranten puoliso, donna
Mikaela, ollut paljon muuta kuin lapsi. Näyttäköön hän vaikka kuinka
hienolta maailmannaiselta, hän oli sittenkin vain lapsi. Eikähän muuta
voinut odottaakaan, kun muisti, minkälaista hänen elämänsä oli ollut.
Maailmasta hän ei ollut muuta nähnyt kuin sen teatterit, museot,
tanssisalit, kävelyt ja kilpa-ajokentät, ja nehän ovat vain
leikkipaikkoja. Hän ei ollut koskaan saanut yksinään kulkea kadulla.
Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä. Hänelle ei oltu koskaan puhuttu yhtä
vakavaa sanaa. Hän ei ollut edes kertaakaan rakastunut kehenkään.
Kun hän oli muuttanut kesäpalatsiin, unohti hän surunsa yhtä helposti
ja kevyesti kuin lapsi. Ja hänellä näkyikin olevan lapsen leikkivä
mieli ja hän näytti osaavan muuttaa ja uudeksi luoda koko ympäristönsä.
Diamante, vanha likainen sarasenikaupunki, näytti donna Mikaelasta
paratiisilta. Hän sanoi, ettei hän lainkaan hämmästynyt, kun don
Ferrante tuli puhuttelemaan häntä torilla ja kun hän kosi häntä.
Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että sellaista tapahtuisi
Diamantessa. Hän oli heti nähnyt, että Diamante oli kaupunki, missä
rikkaat miehet etsivät köyhiä, onnettomia signorinoja tehdäkseen niistä
mustien laavapalatsiensa hallitsijattaria.
Ja hän pitikin kesäpalatsista. Perin vaalennut musliini, joka peitti
huonekaluja, kertoi hänelle tarinoita. Ja hän keksi syvän ajatuksen
kaikissa niissä rakkausnäytelmissä, joita seinätaulujen paimenet ja
paimentytöt esittivät.
Hän oli myöskin pian keksinyt don Ferranten salaisuuden. Hän ei ollut
suinkaan mikään tavallinen kauppias syrjäkadun varrelta. Hän oli
kunnianhimoinen mies, joka kokosi rahaa voidakseen takaisin ostaa
esi-isien maatilat Etnalla ja Catanian palatsin ja linnat sisämaan
vuorilta. Ja jos hän kulkikin lyhyessä takissa ja suippolakissa
kuin talonpoika, oli se vain senvuoksi, että sitä pikemmin pääsisi
esiintymään Espanjan grandina ja Sisilian prinssinä.
Mentyään naimisiin otti don Ferrante tavaksi joka ilta vetää päälleen
samettitakin, pistää kitaran kainaloonsa ja asettua kesäpalatsin
musiikkisaliin parvekkeen portaille laulamaan canzoneja. Hänen
laulaessaan uneksi donna Mikaela, että hän oli joutunut naimisiin koko
ihanan Sisilian jaloimman miehen kanssa.
Kun donna Mikaela oli ollut naimisissa pari kuukautta, pääsi hänen
isänsä vankilasta ja asettui asumaan kesäpalatsiin tyttärensä luo.
Hän viihtyi hyvin Diamantessa ja tuli pian kaikkien ystäväksi. Hän
keskusteli kernaasti mehiläistenhoitajien ja viinitarhojentyömiesten
kanssa, joita hän tapasi "Europan kahvilassa" ja hän huvittelihe joka
päivä ratsastamalla Etnan rinteelle etsimään muinaisjäännöksiä.
Mutta tyttärelleen hän ei suinkaan ollut anteeksi antanut. Tosin hän
asui tyttärensä katon alla, mutta kohteli häntä kuin vierasta naista
eikä koskaan näyttänyt rakastavansa häntä. Donna Mikaela pysytteli
syrjässä eikä ollut huomaavinaankaan. Hän ei enää voinut pitää isänsä
vihaa niin vakavana. Tuo vanha mies, jota hän rakasti, luuli voivansa
vuoden toisensa jälkeen aina vain vihata häntä! Hän eläisi lähellä
tytärtään, kuulisi hänen puhuvan, näkisi hänen silmänsä ja olisi hänen
rakkautensa ympäröimänä, ja jaksaisi sittenkin aina vain vihata häntä!
Oi, hän ei tuntenut tytärtään eikä itseään! Donna Mikaela istui usein
kuvittelemassa, kuinka kaikki tapahtuisi, kun hänen isänsä täytyisi
tunnustaa olevansa voitettu, kun hänen täytyisi näyttää tyttärelleen,
että hän häntä rakasti.
Eräänä päivänä, kun donna Mikaela seisoi verannallaan ja liehutti
liinaa isällensä, joka oli lähtenyt ratsastamaan pienellä,
tummanruskealla ponilla, nousi sinne puodistaan don Ferrante puhuakseen
vaimonsa kanssa. Ja don Ferrantella oli sanottavana se, että hänen oli
onnistunut lunastaa donna Mikaelan isälle jäsennyys Catanian "Pyhän
sydämen veljeskuntaan".
Mutta vaikka don Ferrante puhuikin hyvin selvästi, ei donna Mikaela
näyttänyt lainkaan häntä ymmärtävän.
Don Ferranten täytyi uudestaan kertoa, että hän oli eilen ollut
Cataniassa ja silloin hänen oli onnistunut hankkia cavaliere Palmerille
pääsy erääseen veljeskuntaan. Hän saisi tulla sinne kuukauden kuluttua.
Donna Mikaela kysyi vain: "Mikä on tarkoituksesi? Mikä on
tarkoituksesi?"
"Oi, voi", sanoi don Ferrante, "etkö käsitä, että minä olen voinut
kyllästyä ostamaan isällesi kallista viiniä mannermaalta, ja että minua
itseänikin haluttaisi kerran ratsastaa Domenicolla?"
Kun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään
lisättävänä.
"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?" sanoi donna
Mikaela. -- "Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!" --
"Köyhiä vanhuksia?" -- "No, ei niin rikkaitakaan." -- "Ei kai niillä
ole yksityisiä huoneita?" -- "Ei, mutta hyvin suuret makuusalit." --
"Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?" -- "Ei, ovat ne
posliinia." -- "Mutta ei ole pöytäliinaa?" -- "Herra Jumala, jos pöytä
kerran on puhdas, niin!"
Hän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: "Siellä asuu peräti kunnon
väkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere
Palmeria."
Sitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi,
mutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli
luopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi
viheliäiseksi kauppiaaksi.
Hän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi
oli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.
Eikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante
nähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä
"Europan kahvilaan" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna
Mikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi
koko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista,
ettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:
"Onko sinulla jotain isää vastaan?" -- "Hän käy liian kalliiksi." --
"Mutta olethan sinä rikas." -- "Kuka sinulle on sellaista uskotellut?
Etkö näe, kuinka minä saan ponnistella?" -- "Säästä sitten ennemmin
jossain muussa." -- "Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on
saanut tarpeeksi lahjoja." -- "Ei, säästä jossain, joka koskee minua!"
-- "Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla
ennallaan."
Donna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi
sellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.
"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?" --
"Tiedän kyllä." -- "Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?"
-- "Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani
on." -- "Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni
Cataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä
saanut." -- "Sen tiedän." -- "Ja että minä muutin tänne Diamanteen,
jotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?" --
"Eivät ne tulekaan veljeskuntaan." -- "Kun tämän kaiken tiedät, etkö
pelkää tehdä mitään isälleni?" -- "Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää."
"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?" kysyi nyt donna Mikaela. -- "Olet
kyllä", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. -- "Eikö sinusta ole
ollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että
minä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta
ole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa?
Miksi pitää tämän kaiken nyt loppua?"
Don Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä.
"Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via
Etnealta!" -- "Kyllä muistan." -- "Täällä vuorella on toinen tapa.
Täällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista.
Mutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille
saamme."
Kun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta,
mutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante
voi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin
tähdet, katsoivat häneen.
"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!" Don Ferrante nauroi.
"Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut."
Donna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. "Hyvä on", sanoi
tämä, "että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä". Yhä oli
donna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: "Minäkö sen
sanon hänelle, vai sanotko sinä?"
Donna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan
ja vastasi arvokkaasti: "Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin
viimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään."
"En, en minä _saa_", sanoi hän matkien. "Kernaamminhan minä kuuntelen
lyhytaikaista voivotusta."
Mutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don
Ferrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä,
kuka auttaisi.
* * * * *
Diamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen
on sen tarina.
Kauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä
erakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli
lastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että
englantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat
maksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan,
lähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa
totta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja
kuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi.
Nyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta,
vaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. "Minä vien sen
Englantiin", sanoi hän, "ja englantilaiset maksavat siitä sen painon
kultaa." Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä
ajaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.
Näytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko
laskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili
Jumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt
lähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi,
mutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin
kallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti
sen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään
satamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin
Diamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.
Tämän madonnan luo donna Mikaela nyt lähti rukoilemaan isänsä puolesta.
Hän löysi madonnan kappelin, joka oli rakennettu erääseen
pimeään tuomikirkon nurkkaukseen. Siellä olivat seinät kokonaan
muistoesineitten, hopeasydänten ja taulujen peitossa. Niitä olivat
lahjoittaneet kaikki ne, joita Diamanten madonna oli auttanut.
Kuva oli hakattu mustasta marmorista, ja kun donna Mikaela näki sen
seisovan komerossaan, korkeana ja tummana ja melkein kultaisen ristikon
peitossa, oli hän huomaavinaan, että sen kasvot olivat kauniit ja että
ne säteilivät lempeyttä. Ja hänen sydämensä täytti toivo.
Täällä oli taivaitten mahtava kuningatar, täällä oli hyvä Maria-äiti,
täällä se murheellinen, joka ymmärsi kaikki tuskat, täällä oli hän,
joka ei sallisi donna Mikaelan menettävän isäänsä.
Täältä hän heti saisi avun. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin polvistua ja
kertoa hätänsä, ja musta madonna auttaisi häntä.
Rukoillessaan tuntui hänestä, että don Ferrante varmasti jo tällä
hetkellä muutti mielipiteensä. Kun hän tulisi kotiin, astuisi don
Ferrante häntä vastaan ja sanoisi hänelle, että hän sai pitää isänsä.
Oli aamu kolme viikkoa myöhemmin.
Donna Mikaela astui ulos kesäpalatsista aikoen aamumessuun, mutta
ennen kirkkoon menoa tahtoi hän käydä donna Elisan puodissa ostamassa
vahakynttilän. Oli vielä niin aikaista, että hän oli peljännyt, ettei
puoti edes olisi auki, mutta se olikin, ja hän tuli hyvin iloiseksi,
kun nyt saisi lahjan mustalle madonnalle.
Puoti oli tyhjä, kun donna Mikaela astui sisään, ja hän aukaisi ja
sulki ovea, jotta kellon kilinä kutsuisi donna Elisan puotiin. Viimein
tuli joku, mutta se ei ollut donna Elisa, vaan muuan nuori mies.
Nuori mies oli Gaetano, jonka donna Mikaela tuskin tunsi. Sillä Gaetano
oli kuullut niin paljon puhuttavan hänestä, että hän pelkäsi kohdata
häntä, ja aina kun donna Mikaela oli tullut donna Elisan luo, oli
Gaetano sulkeutunut työhuoneeseen. Donna Mikaela tiesi hänestä vain
sen, että hän aikoi lähteä Diamantesta ja että hän lakkaamatta leikkasi
pyhimysten kuvia, jotta donna Elisalla olisi jotain myymistä, sillä
aikaa kun Gaetano ansaitsi suuria rikkauksia kaukana Argentiinassa.
Kun hän nyt näki Gaetanon, oli tämä hänestä niin kaunis, että hän tunsi
oikein iloa. Hän oli silloin niin täynnä levottomuutta kuin vainottu
eläin, muttei mikään suru maailmassa voinut estää häntä tuntemasta
iloa, niinpian kuin hän näki jotain kaunista.
Hän kysyi itseltään, missä oli nähnyt Gaetanon ennen, ja muisti
nähneensä hänen kasvonsa isänsä ihanassa taulukokoelmassa Catanian
palatsissa. Siinä hän ei ollut työpuserossaan, vaan hänellä oli ollut
musta felbhattu ja siinä pitkä, liehuva valkoinen sulka, ja leveä
pitsikaulus samettinutulla. Ja hänet oli maalannut suuri mestari van
Dyck.
Donna Mikaela pyysi Gaetanolta vahakynttilää, ja tämä alkoi etsiä
sellaista. Ja nyt tapahtui se kumma, että Gaetano, joka joka päivä
näki tämän pikku puodin, tuntui olevan siinä aivan vieras. Hän etsi
vahakynttilää rukousnauhalaatikoista ja pienistä medaljongikoteloista.
Hän ei löytänyt sitä ja hän kävi niin kärsimättömäksi, että kaasi
kumoon laatikoita ja särki koteloita. Syntyi kauhea hävitys ja kaikki
meni epäjärjestykseen. Ja se oikein surettaisi donna Elisaa, kun hän
tulisi kotiin.
Mutta donna Mikaelasta oli hauska nähdä, kuinka Gaetano pudisteli
otsaltaan tuuheata tukkaansa ja kuinka hänen kullanväriset silmänsä
loistivat kuin keltainen viini auringonsäteitten virratessa sen läpi.
Hän tunsi lohdutusta nähdessään jonkun, joka oli niin kaunis.
Silloin donna Mikaela pyysi anteeksi niiltä jaloilta herroilta, jotka
suuri mestari van Dyck oli maalannut. Sillä hän oli monasti sanonut
heille: "Oi signor, te olette kyllä ollut kaunis, mutta noin tumma ja
noin kalpea ja noin surumielinen ette ole voinut olla. Eikä teillä ole
ollut tuollaisia tulisilmiä. Vaan tämän on mestari, joka teidät on
maalannut, pannut kasvoillenne." Mutta kun donna Mikaela näki Gaetanon,
huomasi hän, että kaikki se saattoi löytyä ihmiskasvoissa, ja ettei
mestarin ollut tarvinnut lisätä mitään. Sen vuoksi hän pyysi anteeksi
niiltä vanhoilta jaloilta herroilta.
Sillä välin Gaetano oli löytänyt pitkät kynttilälaatikot, jotka olivat
tiskin alla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ja hän antoi donna
Mikaelalle kynttilän, muttei tiennyt, mitä se maksoi, vaan sanoi, että
sen voisi myöhemmin maksaa. Kun donna Mikaela pyysi jotain, mihin
kääriä kynttilän, sai hän Gaetanon sellaiseen tuskaan, että hänen
täytyi ryhtyä auttamaan.
Surren hän ajatteli, että tuollainen mies aikoi lähteä Argentiinaan.
Gaetano jätti donna Mikaelan tehtäväksi kääriä kynttilän paperiin ja
asettui sillä aikaa tarkastelemaan häntä. Donna Mikaela olisi toivonut
voivansa pyytää, ettei Gaetano katselisi häntä nyt, kun hänen kasvonsa
kuvastivat vain toivottomuutta ja kurjuutta.
Gaetano oli katsellut donna Mikaelan piirteitä vain hetkisen, kun hän
hypähti pienelle tikapuulle, otti korkeimmalta hyllyltä kuvan ja toi
sen donna Mikaelalle. Se oli kullattu ja maalattu puuenkeli, pieni San
Michele taistelussa paholaisen kanssa. Hän kieritteli sen esiin paperin
ja pumpulin seasta.
Hän ojensi sen donna Mikaelalle ja pyysi häntä ottamaan sen vastaan.
Hän tahtoi lahjoittaa sen donna Mikaelalle, sanoi hän, sillä se oli
paras, mitä hän koskaan oli leikannut. Hän oli niin varma, että sillä
oli suurempi voima kuin hänen muilla kuvillaan, että hän oli asettanut
sen syrjään ylimmälle hyllylle, jottei kuka tahansa saisi nähdä sitä ja
ostaa. Hän oli kieltänyt donna Elisaa myymästä sitä kellekään muulle
kuin sille, jolla oli suuri suru. Ja nyt pitäisi donna Mikaelan ottaa
se.
Hän epäili. Hänestä tuo mies oli melkein liian lähentelevä.
Mutta Gaetano pyysi häntä katsomaan, kuinka hyvin kuvaili leikattu.
Näkikö hän, että pääenkelin siivet olivat pörrössä vihasta ja että
Lucifero painoi kyntensä hänen reiteensä? Näkikö hän, kuinka San
Michele syöksi keihäänsä viholliseensa ja kuinka hän rypisti otsaansa
ja puristi yhteen huulensa?
Hän tahtoi pistää tuon pikku kuvan donna Mikaelan käteen, mutta tämä
veti kätensä hitaasti pois. Hän näki kyllä, että kuva oli kaunis ja
voimallinen, sanoi hän, mutta hän tiesi, ettei se voisi auttaa häntä.
Hän kiitti Gaetanoa lahjasta, mutta ei tahtonut ottaa sitä vastaan.
Silloin Gaetano tempaisi kuvan käteensä, kääri sen paperiin ja
pumpuliin ja asetti taasen paikoilleen.
Eikä hän puhunut mitään donna Mikaelalle, ennenkuin kuva oli kääritty
ja asetettuna syrjäiseen paikkaansa.
Mutta silloin hän kysyi, miksi donna Mikaela tuli ostamaan
vahakynttilää, ellei hän ollut uskovainen. Oliko hänen tarkoituksensa
sanoa, ettei hän luottanut San Micheleen? Eikö hän sitten tiennyt, että
San Michele oli voimallisin enkeleistä ja että juuri hän oli voittanut
Luciferon ja syössyt sen Etnaan? Epäilikö hän tämän totuutta? Eikö hän
tiennyt, että San Michele taistelussa kadotti yhden siipisulkansa ja
että se löydettiin Caltaniseltasta? Tiesikö hän sen vai eikö tiennyt?
Vai mitä hän tarkoitti sillä, ettei San Michele muka voisi auttaa?
Uskoiko hän sitten, etteivät mitkään pyhimykset voineet auttaa? Ja
hän itse, Gaetano, seisoi kaiket päivät työhuoneessaan leikellen
pyhimyksiä! Tekisikö hän sitä, elleivät ne mihinkään kelpaisi? Luuliko
hän Gaetanoa petturiksi?
Mutta koska donna Mikaela oli yhtä harras uskovainen kuin Gaetano,
ajatteli hän, ettei tällä ollut oikeutta puhua noin, ja se kiihoitti
häntä sanomaan vastaan.
"Mutta sattuuhan kumminkin välistä, etteivät pyhimykset auta",
sanoi hän Gaetanolle. Ja kun tämä katseli häntä epäillen, sai hän
vastustamattoman halun todistaa väitteensä, ja hän kertoi, kuinka
hänelle oli madonnan nimessä luvattu, että jos hänestä tulisi don
Ferranten uskollinen puoliso, hänen isänsä saisi nauttia huoletonta
vanhuutta. Mutta nyt hänen miehensä tahtoi lähettää isän muutamaan
veljeskuntaan, joka oli köyhä kuin vaivaistalo ja ankara kuin vankila.
Eikä madonna ollut tätä estänyt, vaan se tapahtuisi kahdeksan päivän
perästä.
Gaetano kuunteli hyvin vakavana. Ja juuri se sai donna Mikaelan
kertomaan hänelle koko asian.
"Donna Mikaela", sanoi hän, "kääntykää tuomiokirkon mustan madonnan
puoleen".
"Luuletteko sitten, etten ole rukoillut häntä?"
Silloin Gaetano punastui ja sanoi melkein vihassa: "Ette kai tahdo
sanoa, että olette turhaan kääntynyt mustan madonnan puoleen?"
"Olen rukoillut häntä turhaan nämä kolme viime viikkoa, rukoillut,
rukoillut häntä."
Kun donna Mikaela puhui tätä, saattoi hän tuskin hengittää. Häntä
itketti oma itsensä, sentähden että hän joka päivä oli odottanut apua
ja joka päivä pettynyt eikä kumminkaan tiennyt parempaa neuvoa kuin
uudelleen tarttua rukouksiinsa. Ja hänen kasvoistaan näkyi, että hänen
sielunsa eli uudelleen kaiken, mitä hän oli kärsinyt, kun hän joka
päivä oli odottanut rukoustensa kuulemista ja kun aika oli luistanut
hänen käsistään.
Mutta Gaetano ei tullut liikutetuksi, vaan seisoi hymyillen ja rummutti
muutamaan lasilaatikoista, jotka olivat tiskillä.
"Oletteko ainoastaan _rukoillut_ madonnaa?" sanoi hän.
Ainoastaan rukoillut, ainoastaan rukoillut! Mutta olihan hän
luvannutkin madonnalle jättää pois kaikki syntinsä. Hän oli mennyt
kujalle, jonka varrella hän ensin oli asunut, hoitamaan sitä sairasta
vaimoa, jolla oli haava jalassa. Hän ei koskaan mennyt kerjäläisen ohi
antamatta almua.
Ainoastaan rukoillut! Ja hän sanoi Gaetanolle, että jos madonna olisi
kyennyt auttamaan häntä, olisi sen pitänyt olla tyytyväinen hänen
rukouksiinsa. Hän oli viettänyt päiviä tuomiokirkossa. Ja sitä tuskaa,
sitä tuskaa, joka häntä ahdisti! Eikö sitä otettaisi huomioon?
Gaetano vain kohotti olkapäitä. Eikö donna Mikaela ollut koettanut
mitään muuta?
Mitään muuta! Mutta eihän koko maailmassa ollut mitään, jota hän ei
olisi koettanut. Hän oli antanut hopeasydämiä ja vahakynttilöitä. Hän
istui alituiseen rukousnauha käsissä.
Gaetano ärsytti häntä. Ei hän pitänyt minkään arvoisena sitä, mitä
donna Mikaela oli tehnyt, vaan kysyi yhä: "Eikö mitään muuta? Eikö
mitään muuta?"
"Mutta pitäisihän teidän ymmärtää!" sanoi hän. "Don Ferrante ei anna
minulle niin paljon rahaa. En voi tehdä enempää. Nyt viimeinkin on
minun onnistunut hankkia silkkilankaa ja silkkikangasta ommellakseni
alttariliinan. Pitäisihän teidän ymmärtää!"
Mutta Gaetano, joka kaiket päivät oli tekemisissä pyhimysten kanssa,
tunsi sen ihmeellisen voiman ja innon, jolla he olivat pakoittaneet
Jumalaa kuulemaan heidän rukouksiaan, ja hän hymyili pilkallisesti
donna Mikaelalle, kun tämä luuli voivansa pakoittaa madonnaa
vahakynttiläin liekillä ja alttariliinoilla.
Kyllä hän ymmärsi, vastasi hän. Kaikki oli hänestä selvää. Noinhan
aina kävi pyhimysparkojen. Koko maailma rukoili pyhimysten apua,
mutta harvat ymmärsivät, kuinka heidän tulisi menetellä, jotta heidän
rukouksensa kuultaisiin. Ja perästäpäin sanottiin, etteivät pyhimykset
pystyneet mihinkään. Kaikkia, jotka tiesivät, kuinka heidän tuli
rukoilla, autettiin.
Donna Mikaela nosti silmänsä innokkaasti odottaen. Gaetanon sanoista
tulvi sellainen voima ja vakaumus, ja donna Mikaela alkoi uskoa, että
tuo mies voisi opettaa hänelle oikean, pelastavan sanan.
Mutta Gaetano otti kynttilän, joka oli tiskillä donna Mikaelan edessä
ja heitti sen takaisin laatikkoon ja sanoi hänelle, mitä hänen tuli
tehdä. Hän kielsi häntä antamasta madonnalle lahjoja ja rukoilemasta
häntä ja tekemästä mitään köyhien hyväksi. Hän sanoi donna Mikaelalle,
että hän tulisi repimään rikki tämän alttariliinan, jos hän ompelisi
siihen enää pistettäkään.
"Näyttäkää hänelle, donna Mikaela, kuinka tärkeä tämä on teille!"
sanoi hän ja loi pakoittavalla voimalla häneen silmänsä. "Herra
Jumala, voinettehan keksiä jotain, joka osoittaa hänelle, että nyt
on kysymyksessä tosi eikä leikki! Voinettehan näyttää hänelle,
ettette tahdo jäädä elämään, ellei teitä auteta! Aiotteko edelleenkin
olla uskollinen don Ferrantelle, jos hän lähettää pois isänne?
Tietysti aiotte. Ellei madonnan tarvitse olla peloissaan siitä, mitä
saattaisitte tehdä, miksipä hän teitä auttaisi?"
Donna Mikaela vetäytyi taaksepäin. Gaetano astui nopeasti tiskin ääreen
ja tarttui kiinni hänen kappansa hihaan.
"Ymmärrättekö, teidän tulee näyttää hänelle, että voitte joutua
turmioon, ellette saa apua. Te heittäydytte syntiin ja kuolemaan,
ellette saa, mitä tahdotte. Sillä tavalla pyhimyksiä pakoitetaan."
Donna Mikaela tempautui irti hänestä ja lähti pois sanomatta sanaakaan.
Hän kiirehti pitkin kierteissä kohoavaa katua, saapui tuomiokirkkoon ja
heittäytyi aivan kauhuissaan maahan mustan madonnan alttarin ääreen.
Tämä tapahtui lauantai-aamuna, ja sunnuntai-iltana donna Mikaela näki
Gaetanon uudelleen. Sillä silloin oli kaunis kuutamo, ja Diamantessa
on tapana, että kuutamoiltoina kaikki lähtevät kaduille kävelemään.
Kohta kun kesäpalatsin asukkaat olivat astuneet ulos ovesta,
tapasivat he tuttuja. Silloin oli donna Elisa tarttunut cavaliere
Palmerin käsivarteen ja sindaco Voltaro oli liittynyt don Ferranteen
keskustellakseen vaaliasioista, mutta Gaetano astui donna Mikaelan
luokse, sillä hän tahtoi kuulla, oliko tämä seurannut hänen neuvoansa.
"Oletteko lakannut ompelemasta sitä alttariliinaa?" sanoi hän.
Mutta donna Mikaela vastasi, että hän oli koko eilispäivän sitä
ommellut.
"Siinä tapauksessa tosiaankin te itse turmelette asianne, donna
Mikaela?"
"Niin, nyt sitä ei enää voikaan auttaa, don Gaetano."
Donna Mikaela jättäytyi hieman jälkeen, niin että he pysyivät matkan
päässä muista, sillä hänellä oli jotain puhuttavaa Gaetanolle. Ja kun
he tulivat Porta Etnealle, kääntyi hän kulkemaan läpi portin ja he
astuivat niitä polkuja, jotka hiipivät Monte Chiaron palmulehtoihin.
He eivät olleet voineet kulkea ihmisvilinässä kaduilla. Donna Mikaela
puhui sellaista, että Diamanten väki olisi kivittänyt hänet, jos se
olisi kuullut.
Hän kysyi Gaetanolta, oliko tämä koskaan nähnyt tuomiokirkon mustaa
madonnaa. Hän itse ei ollut nähnyt häntä ennenkuin eilen. Madonna oli
kai senvuoksi asettunut niin pimeään nurkkaan, ettei kukaan voisi nähdä
häntä. Hänhän oli musta, ja hänen edessään oli ristikko. Ei kukaan
voinut häntä nähdä.
Mutta tänään oli donna Mikaela nähnyt hänet. Tänään oli ollut joku
madonnan juhlapäivä ja hänet oli nostettu esille komerostaan. Hänen
kappelinsa lattia ja seinät olivat verhotut valkeisiin mantelinkukkiin,
ja hän itse oli seisonut alhaalla alttarilla, tummana ja korkeana,
valkean kukkaloiston ympäröimänä.
Mutta kun donna Mikaela oli nähnyt hänet, oli hän joutunut epätoivoon.
Sillä kuva ei ollut minkään madonnan. Oi, häpeää, häpeää! Se oli
aivan selvästi vanha jumalatar. Joka vähääkään tiesi, ei saattanut
erehtyä. Hänellä ei ollut kruunua vaan kypärä; ei hänellä ollut lasta
käsivarrellaan vaan kilpi. Se oli Pallas Athene. Ei se ollut mikään
madonna. Ei, ei!
Että juuri täällä Diamantessa palveltaisiin sellaista kuvaa! Että juuri
täällä asetettaisiin esille sellainen häpäisijä ja sitä palveltaisiin!
Tiesikö Gaetano, mikä oli pahin onnettomuus? Heidän madonnansa oli niin
ruma. Se oli jo alkanut mureta eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään
taideteos. Se oli niin ruma, ettei siihen voinut katsoa.
Että hän olikaan antanut noitten tuhansien muistoesineitten, jotka
riippuivat kappelissa, narrata itseään, että hän olikaan uskonut
kaikkia niitä taruja, joita siitä kulki! Ja tuhlannut kolme viikkoa
rukoilemalla häntä. Selväähän nyt oli, miksei hän ollut saanut apua! Se
ei ollut mikään madonna, se ei ollut mikään madonna!
He kulkivat sitä tietä, joka käy Monte Chiaron ympäri kaupunginmuurin
alapuolella. Koko maailma oli valkeana heidän ympärillään. Valkea sumu
seppelöi vuoren juurta, ja mantelipuut kaukana Etnalla aivan loistivat
valkeina. Väliin he itsekin joutuivat suuren mantelipuun alle, ja
heidän yllään kaartuivat sen kimmeltävät oksat, niin täynnä kukkia
kuin olisivat ne olleet hopeakylpyyn kastetuita. Kuunvalo oli niin
voimakas, että kaikki kadotti värinsä ja muuttui valkeaksi. Saattoi
melkein ihmetellä, ettei sitä tuntenut, ettei se lämmittänyt, ettei se
häikäissyt silmiä.
Donna Mikaela mietti ihmeissään, mahtoiko kuuvalo estää Gaetanoa
tarttumasta häneen ja heittämästä häntä Simetoon, kun hän häpäisi
mustaa madonnaa.
Gaetano kulki äänetönnä ja tyynenä donna Mikaelan vieressä, mutta
peljäten tämä odotti, mitä hän tulisi tekemään. Mutta vaikka hän kuinka
pelkäsikin, hän ei voinut vaieta.
Kaikkein kauhein oli hänellä vielä ilmaisematta. Hän sanoi, että hän
oli koko päivän koetellut ajatella oikeata madonnaa ja että hän oli
mieleensä johdattanut kaikki tämän kuvat, mitä hän oli nähnyt. Mutta
se oli ollut turhaa, sillä heti kun hän ajatteli säteilevää taivaan
kuningatarta, asettui väliin vanha musta jumalatar. Ja hän näki hänen
tulevan kuivettuneena ja toimeliaana vanhanapiikana ja himmentävän
kokonaan taivaitten suuren kuningattaren, niin että hänellä ei ollut
enää mitään madonnaa. Hän luuli, että oikea madonna oli suuttunut
häneen, koska hän oli uhrannut liian paljon sille toiselle, ja että
hän nyt kätki kasvonsa ja armonsa häneltä. Tuon väärän madonnan tähden
syöstäisiin nyt hänen isänsä onnettomuuteen. Nyt hän ei enää saisi
pitää häntä kotonaan. Nyt ei hän koskaan saisi häneltä anteeksi. Oi
Jumala, oi Jumala!
Ja kaiken tämän hän sanoi Gaetanolle, joka kunnioitti Diamanten mustaa
madonnaa enemmän kuin mitään muuta.
Gaetano tuli nyt aivan lähelle donna Mikaelaa ja tämä pelkäsi, että
hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän sanoi hiljaisella äänellä
ikäänkuin puolustaakseen itseään. "Minä olen mieletön. Tuska tekee
minut mielettömäksi. En nuku koskaan."
Mutta Gaetano oli astellut aivan äänetönnä eikä ajatellut muuta kuin
sitä, minkälainen lapsi donna Mikaela oli ja kuinka hän ei lainkaan
ymmärtänyt sovittautua elämän mukaan.
Ja ennenkuin Gaetano itsekään oikein tiesi, oli hän vetänyt hyvin
lempeästi donna Mikaelan puoleensa ja suudellut häntä, koska hän oli
semmoinen ymmärtämätön ja neuvoton lapsi.
Donna Mikaelan valtasi sellainen hämmästys, ettei hän edes ennättänyt
estää sitä. Eikä hän huutanut eikä paennut. Hän ymmärsi heti, että
Gaetano oli suudellut häntä niinkuin suudellaan lasta. Hän kulki vain
nopeasti edelleen ja alkoi sitten itkeä. Juuri tämä suudelma oli saanut
hänet tuntemaan, kuinka voimaton ja hyljätty hän oli, ja kuinka hän
kaipasi jotain, joka olisi vahva ja hyvä ja suojelisi häntä.
Olihan kauheata, että vaikka hänellä oli sekä isä että mies, hän oli
niin hyljätty, että tämän vieraan piti tuntea sääliä häntä kohtaan.
Kun Gaetano näki hänen vartalonsa vavahtavan äänettömistä
nyyhkytyksistä, tunsi hän itsekin vapisevansa. Voimakas ja raju
liikutus valtasi hänet.
Taas hän tuli aivan donna Mikaelan viereen ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Ja kun hän puhui, ei hänen äänensä ollut kirkas ja
varma, vaan käheä ja liikutuksen tukahduttama.
"Paetkaa minun kanssani Argentiinaan, ellei madonna auta teitä!"
Nyt donna Mikaela sysäsi hänet luotaan. Ja Gaetano tunsi heti, ettei
hän enää puhunut hänelle kuten lapselle. Donna Mikaela kääntyi ja lähti
takaisin kaupunkiin. Gaetano ei seurannut häntä, vaan jäi seisomaan
siihen tielle, missä hän oli suudellut häntä, ja hänestä tuntui ettei
hän koskaan eläissään voisi jättää sitä paikkaa. --
Kaksi päivää uneksi Gaetano donna Mikaelasta, mutta kolmantena hän tuli
kesäpalatsiin puhumaan hänelle.
Hän tapasi donna Mikaelan kattoterassilla ja sanoi heti, että tämän
piti paeta hänen kanssaan.
Hän oli ajatellut sitä siitä asti, kun he erosivat. Hän oli seisonut
työhuoneessaan ja mietiskellyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja nyt hän
oli päässyt selvyyteen.
Donna Mikaela oli ruusu, jonka ankara sirocco oli irti temmaissut
oksasta ja säälittä kieritellyt ilmassa, jotta se ruusu sitten saisi
sitä paremman rauhan ja suojan sydämellä, joka häntä rakasti. Hänen
pitäisi ymmärtää, että Jumala ja kaikki pyhimykset toivoivat ja
pyysivät, että he rakastaisivat toisiaan, muutoin eivät ne suuret
onnettomuudet olisi tuoneet donna Mikaelaa Gaetanon läheisyyteen.
Ja jos madonna kieltäytyikin auttamasta donna Mikaelaa, tapahtui
se senvuoksi, että hän tahtoi vapauttaa hänet siitä uskollisuuden
lupauksesta, jonka don Ferrante oli saanut. Sillä kaikki taivaassa
tiesivät, että hän oli hänen, Gaetanon. Häntä varten hänet oli luotu,
häntä varten hän oli kasvanut, häntä varten hän eli. Kun Gaetano
oli suudellut häntä kuutamoisella tiellä, oli hän tuntenut olevansa
kadotettu lapsi, joka kauan on harhaillut erämaassa ja nyt viimein
tullut kotiportille. Hänellä ei ollut mitään, mutta hän, donna Mikaela,
oli hänen kotinsa ja kotilietensä, siinä oli se perintöosuus, jonka
Jumala oli hänelle tarkoittanut, ainoa maailmassa, mikä oli hänen.
Senvuoksi Gaetano ei voinut jättää donna Mikaelaa tänne. Hänen täytyi
lähteä mukaan, hänen täytyi, täytyi.
Gaetano ei lainkaan ollut polvillaan donna Mikaelan edessä. Hän puhui
seisoaltaan, kädet nyrkissä ja silmäin leimutessa. Hän ei rukoillut
donna Mikaelaa, hän käski häntä lähtemään mukaan, koska hän oli
Gaetanon.
Ei ollut suinkaan synti viedä häntä pois, pikemminkin se oli Gaetanon
velvollisuus. Kuinka Mikaelan kävisi, jos Gaetano hänet jättäisi?
Donna Mikaela kuunteli häntä liikahtamatta. Hän istui äänetönnä pitkän
aikaa senkin jälkeen, kun Gaetano oli lakannut puhumasta.
"Milloin matkustatte?" kysyi hän viimein.
"Diamantesta lähden lauantaina."
"Ja koska lähtee laiva?"
"Se lähtee sunnuntai-aamuna Messinasta."
Donna Mikaela nousi ja astui pengermän portaita kohti.
"Isäni matkustaa Cataniaan lauantaina", sanoi hän. "Minä pyydän don
Ferrantelta, että saan saattaa hänet sinne." Hän astui pari porrasta
alemmas, aivan kuin ei aikoisi enää sanoa mitään. Sitten hän pysähtyi.
"Jos silloin tapaatte minut Cataniassa, seuraan teitä, mihin tahdotte."
Hän kiiruhti alas portaita. Gaetano ei koettanut pidättää häntä. Tulisi
kyllä aika, jolloin hän ei pakenisi häntä. Hän tiesi, että donna
Mikaelan täytyi ruveta häntä rakastamaan.
* * * * *
Koko perjantai-iltapäivän donna Mikaela oli viettänyt tuomiokirkossa.
Hän oli tullut madonnan luo ja heittäytynyt epätoivoissaan maahan hänen
jalkoihinsa. "Oi, madonna mia, madonna mia! Tuleeko minusta huomenna
karannut vaimo? Saavatko ihmiset tosiaankin syytä sanoa minusta vaikka
mitä pahaa?" Ja silloin näytti kaikki hänestä yhtä hirveältä. Häntä
kauhistutti pakeneminen Gaetanon kanssa, mutta hän ei käsittänyt,
kuinka hän saattaisi jäädä don Ferranten luo. Hän vihasi niin yhtä kuin
toistakin. Ei kumpikaan näyttänyt voivan tarjota hänelle muuta kuin
onnettomuutta.
Hän näki kyllä, ettei madonna häntä auttaisi. Ja nyt hän viimein kysyi
itseltään, eikö hän joutuisi suurempaan kurjuuteen paetessaan Gaetanon
kanssa kuin jäädessään don Ferranten luo. Maksoiko vaivaa saattaa
itsensä häpeään kostaakseen siten miehelleen?
Ja saattoiko mikään olla inhoittavampaa kuin paeta miehen kanssa, jota
hän ei rakastanut?
Hän vääntelihe tuskissaan. Koko viikon oli kalvava levottomuus häntä
ahdistanut. Kauheinta oli, ettei hän koskaan voinut nukkua. Hänen
ajatuksensa eivät enää olleet selviä, terveitä.
Yhä uudestaan ja uudestaan hän aloitti rukouksensa. Mutta sitten hän
ajatteli: "Madonna ei voi auttaa minua." Ja hän lakkasi heti.
Silloin hän tuli ajatelleeksi entisiä surun aikoja ja hän muisti sitä
pientä kuvaa, joka kerran oli auttanut häntä, kun hän oli ollut yhtä
suuressa epätoivossa.
Hän kääntyi tulisella innolla rukouksissaan tuon pienen, köyhän lapsen
puoleen. "Auta minua, auta minua! Auta vanhaa isääni, ja auta minua
itseäni, etten lankeaisi pahuuden ja koston kiusaukseen!"
Kun hän tänä yönä pani maata, jatkuivat tuskat ja taistelut. "Kunpa
voisin vain nukkua edes yhden ainoan tunnin", sanoi hän, "niin
tietäisin, mitä tahtoisin".
Gaetanon piti lähteä matkalleen varhain seuraavana aamuna. Donna
Mikaela päätti viimein mennä puhuttelemaan häntä, ennenkuin hän
matkusti, ja sanoa hänelle, ettei hän voinut seurata mukana. Hän ei
jaksanut kestää sitä, että häntä pidettäisiin langenneena naisena.
Tuskin hän oli tämän päätöksen tehnyt, kun hän nukahti. Hän ei
herännyt, ennenkuin kello seuraavana aamuna löi kymmentä. Ja silloin
Gaetano oli jo matkustanut. Donna Mikaela ei saanutkaan sanotuksi
hänelle, että hän oli katunut.
Mutta sitä hän ei ajatellutkaan. Unessa oli jotain uutta ja outoa
tullut häneen. Hänestä tuntui, että hän yöllä oli elänyt taivaassa ja
hengittänyt autuutta.
* * * * *
Mikäpä pyhimys tekisi ihmisille enemmän hyötyä kuin San Pasquale?
Eiköpäs satu joskus, että ihmiset puhelevat jossain yksinäisellä
paikalla metsissä tai vainioilla ja että he silloin joko puhuvat pahaa
jostain tai suunnittelevat jotain tyhmää? No, huomaa nyt, että juuri
kun he paraikaa puhuvat, kuulevat he viereltään rapinaa, niin että he
ihmetellen katselevat ympärilleen, nakkasiko joku kiven heitä kohti.
Ei kannata sen enempää katsella ympärilleen. Turhaa on juosta etsimään
kiven heittäjää. Sen lähettää San Pasquale. Yhtä varmaan kuin taivaassa
löytyy oikeutta, oli se San Pasquale. Hän kuuli, kuinka he puhuivat
pahaa ja heitti yhden kivistänsä varoittaakseen heitä.
Ja sen, jota harmittaa, kun hänen pahat juonensa häiriytyvät, ei pidä
lohduttautua sillä, että San Pasqualen kivet pian loppuisivat. Ne
eivät suinkaan lopu. Niitä on niin paljon, että niitä riittää maailman
viimeiseen päivään. Sillä tiedättekös, mitä San Pasquale teki, kun
hän kulki täällä maan päällä, tiedättekö, mitä hän ajatteli enemmän
kuin mitään muuta? San Pasquale huomasi kaikki pienet piikivet, jotka
olivat hänen kulkemallaan tiellä, ja keräsi ne pussiinsa. Te, herra, te
viitsitte tuskin kumartua ottamaan maasta soldoa, mutta San Pasquale
poimi jokaisen piikiven, ja kun hän kuoli, vei hän ne kaikki mukanaan
taivaaseen, ja siellä hän nyt istuu ja heittelee niillä kaikkia, jotka
ovat ryhtymässä johonkin sopimattomaan.
Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa hyöty, mitä San Pasquale ihmisille
tuottaa. Hänpä se juuri antaa merkin silloin, kun joku kohta joutuu
naimisiin tai kun joku kohta kuolee, ja hän voi antaa merkkejä
muullakin kuin kivillä. Randazzossa istui vanha Saraedda-äiti
tyttärensä tautivuoteen ääressä ja nukahti siihen. Mutta tytär makasi
tiedotonna ja oli kuolemaisillaan eikä kukaan voinut ilmoittaa
papeille. Miten heräsi äiti ajoissa? Miten hän heräsi, jotta saattoi
lähettää miehensä pappilaan? Ei mistään muusta kuin siitä, että tuoli
alkoi keinua edestakaisin ja natista ja narista, kunnes hän heräsi.
Ja sen teki San Pasquale. Kukapa muu kuin San Pasquale ajattelisi
semmoista?
Vielä on kerrottava yksi seikka San Pasqualesta. Tre Castagnissa eli
pitkä Kristofero. Ei hän ollut mikään huono ihminen, mutta hänellä oli
paha tapa. Hän ei voinut avata suutaan kiroomatta. Hän ei voinut sanoa
kahta sanaa, ellei toinen niistä ollut kirous. Ja luuletteko, että
vähääkään auttoi, vaikka vaimo ja naapurit kuinka varoittivat häntä?
Mutta sänkynsä yläpuolella oli hänellä pieni taulu, joka esitti San
Pasqualea, ja sen pienen kuvan onnistui auttaa häntä. Joka yö se heilui
edestakaisin kehyksissään, heilui kovaa tai hiljaa, aina sen mukaan,
kuinka hän oli päivällä kironnut. Ja mies huomasi, ettei hän saattaisi
nukkua yhtenäkään yönä, ennenkuin lakkaisi kiroamasta.
Diamanteen on San Pasqualelle rakennettu kirkko Porta Etnean
ulkopuolelle, vähän matkaa alaspäin vuorenrinnettä. Se on peräti pieni
ja halpa, mutta sen valkeat seinät ja punainen kupooli peittyvät
somasti mantelipuitten keskelle.
Senvuoksi, kohta kun mantelipuut keväällä ovat kukassa, on San
Pasqualen kirkko Diamanten kaunein. Sillä sen yli kaareutuvat kukkivat
oksat täpötäynnään valkeita, kimmeltäviä kukkia kuin loistavin puku.
San Pasqualen kirkko on hyvin onneton ja hyljätty, sillä siellä ei
enää koskaan voida pitää jumalanpalvelusta. Kun näet garibaldilaiset,
jotka vapauttivat Sisilian, tulivat Diamanteen, majoittuivat he San
Pasqualeen ja franciskaniluostariin, joka on kirkon vieressä. Ja itse
kirkkoonkin he veivät järjettömiä luontokappaleita ja pitivät siellä
niin hurjaa elämää naisten kanssa ja soiton remutessa, että sitä on
siitä saakka pidetty häväistynä ja saastutettuna eikä sitä ole koskaan
enää voitu avata jumalanpalvelusta varten.
Sen vuoksi muukalaiset ja ylhäinen väki huomaavat San Pasqualen vain
silloin, kun mantelipuut ovat kukassa. Sillä vaikka koko Etnan rinne
silloin onkin valkeanaan mantelinkukkia, seisovat kumminkin suurimmat
ja komeimmat puut vanhan, aution kirkon ympärillä.
Mutta Diamanten köyhä kansa käy San Pasqualessa läpi koko vuoden. Sillä
vaikka kirkko aina onkin suljettuna, mennään sinne kuitenkin anomaan
neuvoa pyhimykseltä. San Pasqualen kuva on juuri sisäänkäytävän suussa
suuren kivikatoksen alla, ja sen puoleen käännytään, kun tahdotaan
kysellä jotain tulevaisuudesta. Ei kukaan ennusta tulevaisuutta
paremmin kuin San Pasquale.
Nyt sattui, että juuri sinä aamuna kun Gaetano lähti Diamantesta,
olivat pilvet syöksyneet alas Etnalta, niin tiheinä kuin ne olisivat
olleet tomua, joka nousee lukemattomien sotajoukkojen jaloista, ja ne
täyttivät koko ilman kuin mustasiipiset lohikäärmeet ja ne syöksivät
sadetta ja purskuttivat sumua ja pimeyttä. Ja ilma Diamantessa tuli
niin sakeaksi, ettei voinut nähdä toiselle puolen katua. Sumu kasteli
kaiken, lattia oli yhtä märkä kuin kattokin, pihtipielet tihkuivat,
portaitten käsipuut helmeilivät pisaroita, sumu värisi etehisissä ja
huoneissa, niin että olisi voinut luulla niitten olevan täynnä savua.
Mutta juuri tänä aamuna aikaiseen, ennen sateen alkamista, lähti
Cataniasta muuan rikas englantilaisnainen suurissa matkavaunuissaan
tehdäkseen kierroksen ympäri Etnan. Mutta kun hän oli ajanut muutamia
tunteja, alkoi hirmuinen sade, ja kaikki kietoutui sumuun. Koska hän
ei tahtonut jättää näkemättä niitä ihania seutuja, joitten kautta hän
matkusti, päätti hän ajaa lähimpään kaupunkiin ja viipyä siellä, kunnes
rajuilma menisi ohi. Mutta se kaupunki oli juuri Diamante.
Tämä englantilaisnainen oli muuan miss Tottenham ja hän se juuri
Cataniassa oli muuttanut asumaan palozzo Palmeriin. Kaiken sen joukossa
mitä hän kuljetti mukanaan matkakirstuissaan, oli se Kristuksenkuva,
jota donna Mikaela edellisenä iltana avukseen oli huutanut. Sillä tätä
kuvaa, joka nyt jo oli vanha ja huonosti pidetty, englantilaisnainen
kuljetti aina mukanaan muistona vanhasta ystävästä, joka oli
lahjoittanut hänelle rikkautensa.
Mutta olisi voinut luulla, että San Pasquale tiesi, mikä suuri
ihmeittentekijä kuva oli, sillä hän näytti tahtovan tervehtiä tulijaa.
Samalla hetkellä, kun miss Tottenhamin vaunut ajoivat sisään Porta
Etneasta, San Pasqualen kirkonkellot alkoivat soida.
Ja ne soivat sitten koko päivän aivan itsestään.
San Pasqualen kellot eivät ole paljoa suuremmat kuin ne, joita
kartanoissa käytetään kutsumaan kotiin työväkeä, ja sellaisina ne
riippuvat pienen katoksen alla kirkon ulkopuolella, ja niitä soitetaan
vetämällä nuorasta, joka kulkee pitkin kirkon seinää.
Ei ole suinkaan raskasta saada kelloja soimaan, mutta eivät ne sentään
niin kevyitä ole, että ne voisivat heilua aivan itsestään. Se, joka
on nähnyt franciskaniluostarin vanhan Fra Felicen panevan jalkansa
nuorasilmukkaan ja alkavan polkea, käsittää kyllä, etteivät kellot voi
ruveta soimaan omasta voimastaan.
Mutta niin ne juuri tekivät tänä aamuna. Nuora oli tiukasti sidottu
seinäkoukkuun eikä kukaan sitä liikuttanut. Eikä kukaan ollut ryöminyt
katolle panemaan niitä liikkeeseen. Nähtiin selvästi, kuinka kellot
heiluivat edestakaisin ja kuinka kielet löivät malmilaitaan. Ei voitu
selittää, kuinka ne olivat alkaneet liikkua.
Kun donna Mikaela heräsi, olivat kellot jo soimassa ja hän makasi
kauan hiljaa ja kuunteli kuuntelemistaan. Hän ei ollut koskaan kuullut
mitään kauniimpaa. Hän ei tiennyt, että tämä oli mikään ihme, mutta hän
makasi ajatellen, että tämä oli ihanaa. Hän mietti ihmeissään, voivatko
tavalliset malmikellot tosiaankin soida sillä tavalla.
Eikähän voikaan tietää, minkälainen malmi sinä päivänä soi San
Pasqualen kelloissa.
Donna Mikaelasta tuntui, kuin kellot sanoisivat hänelle, että nyt
hänen piti olla iloinen, nyt hänen piti elää ja rakastaa, nyt häntä
odotti jokin suuri ja kaunis, nyt hän ei enää koskaan saanut katua eikä
koskaan olla surullinen.
Silloin hänen sydämensä hypähti kuin ylväässä tahdissa ja hän astui
juhlallisesti erääseen suureen linnaan. Ja kelle saattoi tämä linna
kuulua, kuka muu voi olla niin ihanan paikan omistaja kuin rakkaus?
Nyt sitä ei voi enää salata: kun donna Mikaela heräsi, tunsi hän
rakastavansa Gaetanoa eikä toivonut mitään parempaa kuin saada paeta
hänen kanssaan.
Ja kun donna Mikaela aukaisi ikkunaluukun ja näki harmaan aamun, heitti
hän sormisuukon ja kuiskasi: "Oi aamu, sinä alat päivän, jolloin minä
saan matkustaa, ja sinä olet kaunein aamu, mitä koskaan olen nähnyt, ja
niin harmaa kuin oletkin, tahtoisin hyväillä ja suudella sinua."
Mutta kelloista hän kuitenkin enimmän piti.
Siitä ehkä voikin päättää, että hänen rakkautensa oli voimakas,
sillä kaikkia muita kiusoittivat nuo kellot, jotka eivät näyttäneet
aikovankaan lakata soimasta. Ei kukaan välittänyt niistä ensimäisen
puolentunnin kuluessa. Silloin tuskin kuultiinkaan mitään soittoa,
mutta toisen ja kolmannen...
Älköön kukaan luulko, etteivät San Pasqualen kellot saaneet ääntään
kuuluviin. Niissä on aina kova kaiku ja nyt tuntui niitten ääni yhä
vain kasvavan. Pian kuului siltä, ettei ylhäällä sumussa ollut mitään
muuta kuin kelloja. Koko taivas tuntui riippuvan niitä täynnään,
vaikkei niitä voinut nähdä pilvien tähden.
Kun donna Elisa ensin kuuli tuon kaiun, luuli hän San Giuseppen pienen
kellon soivan ja sitten itse tuomiokirkon kellon. Senjälkeen hän oli
kuulevinaan dominikaniluostarin kellon yhtyvän joukkoon, ja viimein hän
tiesi varmasti, että kaikki kaupungin kellot soivat soimistaan, minkä
jaksoivat, kaikki viiden luostarin ja seitsemän kirkon kellot. Hän oli
tuntevinaan ne kaikki, kunnes hän viimein kysyi ja sai tietää, että
ainoastaan San Pasqualen pienet kellot soivat.
Ensimäisinä tunteina, kun ei vielä yleisesti tiedetty, että kellot
soivat aivan itsestään, huomattiin vain, että sadepisarat putoilivat
kellonsoiton tahdissa ja että kaikki, jotka puhuivat, saivat ääneensä
vahvan malmisoinnun. Huomattiin myöskin, että oli mahdotonta soittaa
mandolinia tai kitaraa, sillä kellojen kaiku sekoittui musiikkiin
ja teki sen korviahuumaavaksi, eikä myöskään saattanut lukea, sillä
kirjaimet hyppelivät edestakaisin kuin kehonkielet, ja sanat olivat
saaneet äänen ja lukivat itsensä aivan kuuluvasti.
Pian eivät ihmiset voineet katsella kukkia, jotka nuokkuivat pitkissä
varsissaan, sillä heistä tuntui, että ne heiluivat edestakaisin. Ja he
valittivat, että niihin oli tullut ääntä tuoksun sijasta.
Mutta toiset väittivät, että sumukin, joka ilmassa leijaili, häilyi
kellonsoiton tahdissa, ja he sanoivat, että kaikki seinäkellojen
heilurit liikkuivat sen mukaan ja että kaikki, jotka kulkivat ulkona
sateessa, koettivat tehdä samoin.
Ja tällaista oli silloin, kun kellot olivat soineet vasta pari tuntia
ja kun ihmiset vielä nauroivat niille.
Mutta kolmantena tuntina tuntui kellojen kaiku yhä kovenevan, ja
silloin tukkivat muutamat pumpulia korviinsa ja toiset peittäytyivät
tyynyihin. Mutta yhtä selvään tuntui, kuinka ilma tärisi
kellonlyönneistä ja ihmiset olivat tuntevinaan, että kaikki liikkui
tahdissa. Ja ne, jotka pakenivat ylös pimeään ullakkoon, huomasivat
kellojen äänen siellä olevan niin kirkkaan ja heleän, kuin se tulisi
taivaasta, ja ne, jotka pakenivat kellariin, kuulivat sen siellä niin
voimakkaana ja kumeana, kuin San Pasqualen kirkko olisi ollut maan alla.
Ja kaikki ihmiset Diamantessa alkoivat joutua kauhuihinsa, paitsi donna
Mikaela, jota rakkaus suojeli kaikesta pelosta.
Nyt ruvettiin ajattelemaan, että jotain sen täytyi merkitä, koskapa
juuri San Pasqualen kellot soivat. Ja kukin kyseli itseltään, mitä
pyhimys ennusti. Jokaisella oli oma pelkonsa ja jokainen luuli, että
San Pasquale ennusti juuri hänelle sitä, mitä hän kaikkein vähimmän
toivoi. Ja kullakin oli omallatunnollaan joku synti ja hän luuli nyt,
että San Pasquale soitti juuri siitä hänelle rangaistusta.
Mutta päivällisaikaan, kun kellojen kaiku yhä jatkui, tiedettiin
varmasti, että San Pasqualen soitto ennusti Diamantelle hirmuista
onnettomuutta. Ei saattaisi odottaa vähempää, kuin että kaikki ihmiset
kuolisivat vuoden kuluessa.
Ja kaunis Giannita tuli peloissaan ja itkien donna Mikaelan luo ja
valitti sitä, että juuri San Pasquale soitti. "Oi Jumala, kunpa se
olisi ollut joku muu kuin San Pasquale!"
"Hän näkee sieltä, että meille tapahtuu jotain kauheata", sanoi
Giannita. "Sumu ei estä häntä näkemästä niin kauas kuin hän tahtoo. Hän
näkee, että mereltä lähestyy vihollislaivasto. Hän näkee, että Etnasta
nousee tuhkapilvi, joka sataa meidän päällemme ja hautaa meidät."
Mutta donna Mikaela hymyili ja arveli, että hän kyllä tiesi, mitä San
Pasquale ajatteli. "Se on surusoitto kauniille mantelinkukille, jotka
sade nyt hävittää", sanoi hän Giannitalle.
Hän ei antanut minkään säikyttää itseään, sillä hän uskoi, että kellot
soittivat vain hänelle. Ne tuudittivat hänet unelmiin. Hän istui aivan
äänetönnä musiikkisalissa ja antoi ilon vallita sydämessään. Mutta koko
maailma hänen ympärillään oli vain pelkoa ja levottomuutta ja tuskaa.
Nyt ei kukaan enää voinut istua hiljaa työssään. Ei voitu ajatella
muuta kuin sitä suurta onnettomuutta, jota San Pasquale ennusti.
Kerjäläisille ruvettiin antamaan niin paljon lahjoja, etteivät ne
koskaan olleet saaneet enempää, mutta kerjäläiset eivät tulleet
iloisiksi, sillä he eivät luulleet saavansa elää huomista päivää.
Ja papit eivät suinkaan voineet iloita, vaikka he saivat niin monta
rippilasta, että heidän täytyi istua rippituolissa koko päivä, ja
vaikka lahja lahjan perästä ladottiin pyhimysten alttareille.
Eikä edes Vincenzo da Lozzo, kirjeittenkirjoittaja, iloinnut tästä
päivästä, vaikka hänen kirjoituspöytänsä raatihuoneen parvekkeella
aivan piiritettiin, ja hänelle olisi kernaasti maksettu soldo sanalta,
kun vain tänä viimeisenä päivänä olisi saatu kirjoitetuksi joku
jäähyväissana rakkaille poissaoleville.
Oli aivan mahdotonta pitää tänä päivänä koulua, sillä lapset itkivät
koko ajan. Mutta päivällisaikaan tulivat äidit, kauhusta kalpein
kasvoin, ja veivät pienokaiset mukaansa kotiin, jotta edes oltaisiin
yhdessä, jos jotain tapahtuisi.
Samoin oli kaikilla räätälien ja suutarien oppipojilla vapaapäivä.
Mutta poika-parat eivät uskaltaneet nauttia siitä, vaan istuivat
kernaammin paikoillaan työhuoneessa ja odottivat.
Ja soittoa jatkui yhä iltapäivälläkin.
Silloin nousi palazzo Geracin portinvahti, -- palatsissa ei enää
asu muita kuin kerjäläisiä, -- joka itsekin on kerjäläinen ja käy
puettuna mitä kurjimpiin ryysyihin, ja veti päälleen vaalean vihreän
samettilivrean, jota hän käytti vain pyhimysjuhlissa ja kuninkaan
syntymäpäivänä. Ja jokainen, joka näki hänen tuossa komeudessa
istuvan porttikäytävässään, tunsi pelon viiltävän sydäntään, sillä
nyt ymmärrettiin, ettei ukko odottanut minkään pienemmän herran kuin
perikadon saapuvan siitä portista, jota hän vartioitsi.
Ihmiset säikyttivät toisiaan aivan kauheasti.
Tuolla kulki talosta taloon Torino-raukka, joka kerran oli ollut
varakas mies, ja huusi, että nyt oli tullut aika, jolloin kaikki,
jotka olivat häntä pettäneet ja hänet köyhdyttäneet, saisivat
rangaistuksensa. Hän meni kaikkiin pikku puoteihin corson varrella ja
löi nyrkin tiskiin ja lupasi, että nyt saisivat kaikki kaupungissa
tuomionsa, koska olivat olleet mukana häntä pettämässä.
Ja yhtä säikyttävää oli se, mitä saatiin kuulla "Europan kahvilan"
pelaajajoukkiosta. Siellä olivat samat neljä peluria istuneet vuoden
toisensa jälkeen pelipöydässä, eikä oltu koskaan ajateltukaan, että
he voisivat tehdä mitään muuta. Mutta nyt he heittivät äkkiä kortit
käsistään ja lupasivat toisilleen, että jos he elävänä pääsisivät tämän
päivän kauhuista, he eivät enää koskaan niitä liikuttaisi.
Donna Elisan puoti oli täpösen täynnä ihmisiä, ja taivuttaakseen
pyhimyksiä ja kääntääkseen pois uhkaavan vaaran he ostivat kaikki
pyhät esineet, mitä hänellä oli myydä. Mutta donna Elisa ajatteli vain
Gaetanoa, joka oli poissa, ja hän luuli San Pasqualen ennustavan, että
Gaetano joutuisi matkalla perikatoon. Eikä hän iloinnut yhtään niistä
kaikista rahoista, joita hän ansaitsi.
Mutta kun San Pasqualen kellot yhä soivat koko iltapäivän, jaksettiin
tuskin elää.
Sillä nyt tiedettiin, että ne ennustivat maanjäristystä ja että koko
Diamante menisi raunioiksi.
Kujilla, missä talotkin näyttivät pelkäävän maanjäristystä ja
ahdistuvan yhteen tukemaan toisiaan, ihmiset siirsivät kadulle
sateeseen viheliäiset huonekalunsa ja pingoittivat niitten yli katoksi
sänkypeitteitä. Ja he kantoivat kadulle pienet lapsensakin kehtoineen
ja käänsivät laatikoita niitten päälle.
Sateesta huolimatta oli corsolla kumminkin sellainen tungos, että
siellä tuskin pääsi tunkeutumaan eteenpäin. Sillä kaikki tahtoivat
kulkea Porta Etnean kautta nähdäkseen, kuinka kellot heilumistaan
heiluivat ja ollakseen varmoja siitä, ettei kukaan liikuttanut nuoraa,
vaan että se oli tiukasti sidottu kiinni. Ja kaikki, jotka tulivat
sinne, lankesivat polvilleen tielle, missä vesi vuosi virtanaan ja rapa
oli pohjaton.
San Pasqualen kirkon ovet olivat kiinni kuten aina, mutta ulkopuolella
kierteli vanha harmaaveli Fra Felice rukoilijoitten keskellä kädessään
messinkilautanen ja otti vastaan lahjoja.
Vuoron perään kulkivat säikähtyneet ihmiset San Pasqualen kuvan luo
kivikatoksen alle ja suutelivat hänen kättään. Muuan vanha vaimo tuli
kantaen varovasti jotain, jota hän suojeli vihreän sateenvarjonsa
alla. Se oli lasillinen vettä ja öljyä, jossa keinui pieni lampunsydän
heikosti palaen. Sen hän asetti kuvan jalkain juureen ja kävi sitten
polvilleen sen eteen.
Vaikka monet ajattelivatkin, että pitäisi koettaa sitoa kellot kiinni,
ei kukaan uskaltanut ehdoittaa sitä. Sillä ei uskallettu vaijentaa
Jumalan ääntä.
Ei kukaan olisi myöskään tohtinut sanoa, että tämä saattoi olla vain
Fra Felicen keksintöä, jotta hän saisi rahoja kokoon. Fra Feliceä
rakastettiin. Sille olisi käynyt huonosti, joka olisi tällaista sanonut.
Donna Mikaelakin tuli San Pasqualen luo, ja hänellä oli isänsä
mukanaan. Hän kulki sinne pää pystyssä ja aivan pelotta. Hän tuli
kiittämään San Pasqualea, joka soitti hänen sieluunsa sen suuren
rakkauden. "Tänä päivänä alkaa elämäni", sanoi hän itsekseen.
Ei don Ferrantekaan näyttänyt pelkäävän, mutta katkera ja pahalla
tuulella hän oli. Sillä asianlaita oli se, että kaikkien piti käydä
hänen puodissaan sanomassa hänelle, mitä he ajattelivat ja kuulemassa
hänen arveluaan, koska hän oli yksi Alagonista, jotka niin monta vuotta
olivat johtaneet kaupunkia.
Koko päivän tuli kauhistuneita, vapisevia ihmisiä hänen puotiinsa. Ja
ne astuivat kaikki hänen luokseen ja sanoivat: "Tämähän on hirmuista
kellonsoittoa, don Ferrante. Kuinkahan meille käy, don Ferrante?"
Tuskin ainoakaan kaupungin asukkaista jätti pistäytymättä don Ferranten
puodissa kysymässä; neuvoa häneltä. Koko ajan kun soittoa kesti,
seisoivat ne tiskin yli kumartuneina ostamatta ainoallakaan soldolla.
Ugo Favarakin, luulosairas asianajaja, tuli puotiin ja kävi istumaan
tiskin taakse. Ja koko päivän näki don Ferrante hänen istuvan siinä,
aivan kalmankalpeana, aivan liikkumatta, kärsien kuulumattomia tuskia
sanaakaan sanomatta.
Mutta joka viides minuutti hyökkäsi sisään Torino il-Martello ja löi
nyrkin tiskiin ja sanoi, että nyt oli tullut se hetki, jolloin don
Ferrante saisi rangaistuksensa.
Don Ferrante oli luja mies, mutta hän ei voinut välttää kellojensoiton
vaikutusta enempää kuin kukaan muukaan. Ja mitä kauemmin hän
sitä kuunteli, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, miksi kaikki
ihmiset syöksyivät juuri häiden puotiinsa. Tuntui siltä, kuin ne
tarkoittaisivat jotain erikoista, ikäänkuin ne tahtoisivat tehdä hänet
vastuunalaiseksi soitosta ja siitä pahasta, jota se ennusti.
Hän ei ollut sanonut sitä kenellekään, mutta hänen emäntänsä sen
kai oli levittänyt. Hän alkoi uskoa, että kaikki ajattelivat samaa,
vaikkeivät uskaltaneet sitä sanoa. Hän ajatteli, että asianajaja istui
odottamassa, että hän antaisi perään. Hän luuli, että koko kaupunki
tuli katsomaan, uskaltaisiko hän todellakin lähettää pois appensa.
Donna Elisa, jolla oli niin paljon työtä omassa puodissaan, ettei hän
itse voinut tulla, lähetteli lakkaamatta vanhan Pacifican kysymään
häneltä, mitä hän ajatteli kellonsoitosta. Ja kirkkoherrakin tuli
hetkeksi puotiin ja sanoi kuten kaikki muutkin: "Oletteko koskaan
kuullut tällaista hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante?"
Ja don Ferrante olisi tahtonut tietää, tulivatko asianajaja ja don
Matteo ja kaikki muut tosiaankin vain soimaamaan häntä siitä, että hän
aikoi lähettää pois cavaliere Palmerin.
Veri alkoi jyskyttää ohimoissa. Huone pyöri välistä hänen silmissään.
Ja yhtämittaa tuli aina joku kysymään: "Oletteko kuullut tällaista
hirmuista kellonsoittoa?"
Mutta se, joka ei lainkaan tullut kysymään, oli donna Mikaela. Eihän
hän voinut tulla, koskei hän tuntenut mitään pelkoa. Hän oli vain
ihastunut ja ylpeä siitä, että nyt oli tullut se mahtava tunne, joka
täyttäisi koko hänen elämänsä. "Saan elää suurta ja voimakasta elämää",
sanoi hän. Ja häntä kauhistutti se, että hän tähän asti oli ollut vain
lapsi.
Hänen piti matkustaa postivaunuissa, jotka kulkivat Diamanten läpi
kello kymmenen illalla. Kun kello läheni neljää, ajatteli hän, että
hänen nyt täytyi ilmoittaa asia isälleen ja ruveta panemaan kokoon
hänen tavaroitaan.
Mutta ei tämäkään tuntunut hänestä vaikealta. Hänen isänsä tulisi pian
perästä Argentiinaan. Hän pyytäisi häntä odottamaan kärsivällisesti
muutamia kuukausia, kunnes he saisivat järjestykseen kodin, mihin
kutsua hänet. Ja hän tiesi varmaan, että hänen isänsä kernaasti soisi
hänen matkustavan pois don Ferranten luota.
Hän kulki suloisessa hurmauksessa. Ei ollut olemassa mitään, jota
olisi voinut pitää hirmuisena. Ei ollut olemassa mitään häpeää, mitään
vaaraa, ei, ei mitään.
Hän odotti vain saavansa kuulla postivaunujen ratinan.
Silloin hän kuuli ääniä portailta, jotka johtivat pihasta toiseen
kerrokseen. Hän kuuli raskaitten jalkojen tömistävän. Hän näki ihmisten
astuvan avoimessa pylväskäytävässä, joka kiersi ympäri talon ja jota
täytyi kulkea, päästäkseen huoneisiin. Hän näki, että ne kantoivat
keskellään jotain raskasta, mutta hän ei voinut saada selvää, mitä se
oli, sillä väkeä oli niin paljon.
Kalpea asianajaja kulki etunenässä. Hän tuli kertomaan donna
Mikaelalle, että don Ferrante oli ruvennut ajamaan Torinoa ulos
puodista, mutta silloin Torino oli iskenyt häntä puukolla. Ei se
ollut mitään vaarallista. Hänen haavansa oli jo sidottu ja paranisi
neljässätoista päivässä.
Don Ferrante kannettiin nyt sisään, ja hänen katseensa harhaili
ympäri huonetta, ei donna Mikaelaa, vaan cavaliere Palmeria etsien.
Kun hän näki hänet, ilmoitti hän vaimolleen sanaakaan sanomatta, vain
muutamalla käden liikkeellä, ettei cavaliere Palmerin koskaan tarvinnut
lähteä hänen talostaan, ei koskaan, ei koskaan.
Silloin donna Mikaela painoi kädet silmilleen. Oi, mitä, hänen isänsä
ei matkustaisikaan! Hän itsekin oli pelastettu. Ihmeen kautta hän oli
saanut avun!
Oi, nyt hänen täytyi olla iloinen, olla tyytyväinen! Mutta hän ei
ollut. Hän tunsi hirveintä tuskaa.
Hän ei päässytkään matkustamaan. Hänen isänsä saisi jäädä tänne,
ja silloin pitäisi hänen olla uskollinen don Ferrantelle. Hän sai
taistella ymmärtääkseen. Niin se oli. Hän ei voinut matkustaa.
Hän koetti selittää asiaa jollain toisella tavalla. Ehkäpä tämä oli
väärä johtopäätös. Hän oli mennyt niin sekaisin. Ei, ei, niin se oli,
hän ei voinut.
Häntä niin suunnattomasti väsytti. Hänhän oli matkustanut yhtä
mittaa koko päivän. Hän oli ollut jo pitkän matkan päässä. Eikä hän
nyt koskaan pääsisikään perille. Hän vaipui aivan lamaan. Hän oli
huumauksissa ja voimatonna. Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin levätä
sen loppumattoman matkan jälkeen, jonka hän oli suorittanut. Mutta eipä
hän kai saisi sitä koskaan loppuun suoritetuksi. Hän alkoi itkeä sitä,
ettei milloinkaan pääsisi perille. Koko elämänsä hän saisi matkustaa ja
matkustaa eikä koskaan perille pääsisi.
Kahdeksas luku.