_Tulipa sitten_ muuan iltapäivä, jolloin kirkkoherra don Matteo veti
jalkaansa vastakiilloitetut saappaat, pani päälleen vastaharjatun
soutaninsa ja laittoi kaapun mitä kauneimpiin poimuihin. Hänen
kasvonsa loistivat, kun hän kulki kujalla, ja kun hän jakoi siunauksia
ovenpielissä istuville vanhoille kehrääjä-vaimoille, teki hän sen
niin pehmeillä kädenliikkeillä, kuin olisi jakanut ruusuja.
Kuja, jota don Matteo asteli, kulki vähintäinkin seitsemän holvikaaren
alitse, aivan kuin jokainen talo olisi käynyt liittoon naapurinsa
kanssa. Se kulki pienenä ja kapeana vuorta ylös, oli puolittain
portaina, puolittain katuna, sen ojat olivat alati tulvillaan,
ja täynnään se oli aina appelsiininkuoria ja kaalinlehtiä, mihin
liukahtaa. Pyykkivaatteita riippui kuivamassa aina maasta taivaaseen
asti. Tuulenviima heilutti märkiä puseronhihoja ja esiliinannauhoja
aivan don Matteon kasvoihin. Ja se tuntui niin ilkeältä ja märältä,
aivan kuin ruumis olisi silitellyt don Matteota.
Kujan päässä oli pieni, synkkä tori, ja sen laidassa don Matteo näki
vanhan talon, jonka eteen hän pysähtyi. Se oli suuri ja neliskulmainen
ja melkein ilman ikkunoita. Siinä oli kahdet isot portaat ja niissä
mahdottoman korkeat astimet ja kaksi suurta ovea raskaine lukkoineen.
Ja sen seinät olivat mustaa laavaa, ja siinä oli ulkoparveke, jonka
tiilikivilattiaa peitti vihreä lima ja jossa oli niin tiheässä
hämähäkinverkkoja, että notkeat sisiliskotkin olivat vähällä tarttua
niihin.
Don Matteo tarttui portin-kolkuttimeen ja löi niin että jymisi. Silloin
kuului, kuinka kaikki akat pitkin koko kujaa alkoivat puhua ja udella.
Ja silloin näkyivät pesijättäret torialtaalla päästävän kädestään
pesinkiven ja kartun ja alkavan keskenään kuiskutella ja kysellä.
"Millähän asioilla don Matteo liikkunee?" sanoivat he. "Ja miksi don
Matteo kolkuttaa tuon vanhan talon ovelle, missä kummittelee ja missä
ei kukaan muu uskalla asua kuin tuo vieras signorina, jonka isä istuu
vankeudessa?"
Mutta nyt Giannita aukaisi oven don Matteolle ja vei hänet pitkin
monia käytäviä, joissa haisi home ja kosteus. Muutamissa paikoin oli
lattiasta irronnut kiviä, ja don Matteo saattoi nähdä kellariin saakka,
jossa suuria rottaparvia vilisi mustalla maapohjalla.
Kun don Matteo vaelsi tämän vanhan talon läpi, katosi hänen hyvä
tuulensa. Hän ei kulkenut ylisienkään portaitten ohi vaanimatta niitä
epäluuloisin silmin, ja kun hän kuuli rasahduksenkin, hätkähti hän.
Hän kävi alakuloiseksi ikäänkuin jonkun onnettomuuden edellä. Don
Matteo ajatteli sitä pientä, turbaanipäistä maurilaista, jonka oli
tapana näyttäytyä tässä talossa, ja ellei hän nyt nähnytkään sitä, voi
kuitenkin sanoa, että hän tavallaan tunsi sen läsnäolon.
Viimein Giannita avasi erään oven ja kirkkoherra astui huoneeseen.
Seinät olivat alastomat kuin tallissa, vuode niin ohut kuin nunnan ja
vuoteen yläpuolella riippui madonna, joka ei maksanut kolmea soldoa
enempää. Kirkkoherra pysähtyi katselemaan pientä madonnaa, kunnes
kyyneleet tahtoivat nousta silmiin.
Hänen siinä seisoessaan tuli sisään signorina Palmeri. Hänen päänsä
oli kumarassa ja hänen liikkeensä hitaita, aivan kuin hän olisi
haavoitettu. Kun kirkkoherra huomasi hänet, näytti hän tahtovan sanoa:
"Te ja minä, signorina Palmeri, tapaamme toisemme merkillisessä,
vanhassa talossa. Oletteko täällä tutkimassa vanhoja maurilaisia
seinäkirjoituksia tai etsimässä mosaiikkeja kellareista?" Sillä
kirkkoherra joutui hämilleen, kun hän näki signorina Palmerin. Hän
ei voinut ymmärtää, että tämä jalo nainen olisi köyhä. Hän ei voinut
käsittää, että hän asui pienen maurin talossa.
Hän päätti itsekseen, että hänen täytyi pelastaa signorina tästä
kummitushuoneesta ja köyhyydestä. Hän rukoili lempeältä madonnalta
voimaa pelastaa hänet.
Sitten hän sanoi signorinalle tulevansa don Ferrante Alagonan
pyynnöstä. Don Ferrante oli uskonut hänelle, että signorina Palmeri
oli hyljännyt hänen kosintansa. Miksi niin? Eikö signorina tiennyt,
että vaikka don Ferrante näytti köyhältä, kun hän seisoi puodissaan,
hän kai kuitenkin oli Diamanten rikkain mies. Ja don Ferrante oli
vanhaa espanjalaista sukua, jota oli pidetty suuressa arvossa sekä
kotimaassaan että Sisiliassa. Ja hänellä oli vielä corsolla suuri talo,
joka oli kuulunut hänen esi-isilleen. Signorinan ei olisi pitänyt antaa
kieltävää vastausta.
Don Matteo näki, kuinka hänen puhuessaan signorinan kasvot kävivät
aivan jäykiksi ja kalpeiksi. Hän oli vähällä heittää puheensa kesken.
Hän pelkäsi signorinan pyörtyvän.
Ja vain suurimmalla ponnistuksella signorina jaksoikin vastata. Sanat
eivät tahtoneet päästä huulilta. Tuntui kuin ne olisivat olleet liian
kamaloita ilmi lausuttavaksi. Kyllähän hän ymmärsi, sanoi hän, että don
Ferrante tahtoi tietää, miksi hän oli hyljännyt hänen kosintansa. Hän
tunsi olevansa siitä äärettömän liikutettu ja kiitollinen, mutta hän
ei voinut tulla don Ferranten vaimoksi. Hän ei voinut mennä naimisiin,
sillä hän toi myötäjäisinään häpeää ja pilkkaa.
"Jos te menette naimisiin jonkun Alagonan kanssa, rakas signorina",
sanoi don Matteo, "ei teidän tarvitse peljätä kenenkään kyselevän,
mitä sukua te itse olette. Alagona on kunniakas, vanha suku. Don
Ferrantea ja hänen sisartaan donna Elisaa pidetään yhä vielä Diamanten
ensimäisinä, vaikka he ovat kadottaneetkin kaikki sukunsa maatilat ja
ovat pakoitetut käymään kauppaa. Don Ferrante tietää kyllä, että vanhan
nimen loistoa ei himmentäisi naimisliitto teidän kanssanne. Älkää sitä
arastelko, signorina, jos muuten suostuisitte menemään naimisiin don
Ferranten kanssa!"
Mutta signorina Palmeri pysyi sanoissaan. Don Ferrante ei saisi mennä
naimisiin pahantekijän tyttären kanssa. Signorina istui kalpeana ja
epätoivoissaan ja näytti harjoitteilevan lausumaan tällaisia kauheita
sanoja. Hän sanoi, ettei hän tahtonut tunkeutua sukuun, joka tulisi
häntä halveksimaan. Hänen onnistui sanoa tämä jyrkästi ja kylmästi,
äänen värähtämättä.
Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä suuremmaksi kasvoi don Matteon
halu auttaa häntä. Kirkkoherrasta tuntui kuin hän olisi tavannut
kuningattaren, jolta oli valtaistuin riistetty. Hänessä leimahti palava
halu jälleen painaa kruunu tuon kuningattaren päähän ja kiinnittää
valtijattaren viitta hänen hartioilleen.
Senvuoksi don Matteo kysyi häneltä, eikö hänen isänsä pian päässyt
vankeudesta, ja sanoi ihmettelevänsä, millä tämä sitten eläisi.
Signorina vastasi, että hän elättää isäänsä kättensä töillä.
Don Matteo kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hän ajatellut, kuinka
hänen isänsä, joka aina oli ollut rikas mies, voisi kestää köyhyyttä.
Nyt signorina vaikeni. Hän koetti taivuttaa huuliaan vastatakseen,
mutta ei saanut ääntä kuuluville.
Don Matteo puhui puhumistaan. Signorina näytti yhä peljästyneemmältä,
mutta ei kumminkaan myöntynyt.
Viimein ei kirkkoherra enää oikein tiennyt, mitä keinoa koettelisi,
kuinka hän voisi pelastaa tuon nuoren signorinan tästä kummitustalosta,
köyhyydestä ja siitä häpeän taakasta, joka häntä painoi. Mutta
sitten sattuivat hänen silmänsä sängyn yläpuolella olevaan pieneen
madonnankuvaan. Nuori signorina oli siis uskovainen.
Silloin papillinen henki valtasi don Matteon. Hän tunsi, että Jumala
oli lähettänyt hänet pelastamaan tämän nais-raukan. Kun hän jälleen
puhui, oli hänen äänessään outo sävy. Hän tunsi, ettei hän suinkaan
omin voiminsa tässä puhunut.
"Tyttäreni", sanoi hän ja nousi seisomaan. "Teidän tulee mennä
naimisiin don Ferranten kanssa isänne tähden. Madonna tahtoo sitä,
tyttäreni."
Don Matteon olemukseen ilmestyi jotain valtavan vaikuttavaa. Sellaisena
ei kukaan ollut vielä nähnyt häntä. Signorina vapisi, aivan kuin joku
henki olisi hänelle puhunut, ja hän pani kätensä ristiin.
"Olkaa don Ferrantelle hyvä ja uskollinen puoliso", sanoi don Matteo,
"ja madonna lupaa minun kauttani, että teidän isänne saa viettää
suruista vapaan vanhuuden".
Silloin signorina ajatteli, että don Matteota johdatti korkeampi voima.
Jumala itse puhui hänen kauttaan. Ja hän vaipui polvilleen ja taivutti
päänsä. "Minä teen, mitä käskette", sanoi hän.
* * * * *
Mutta kun kirkkoherra don Matteo tuli ulos pienen maurin talosta ja
asteli pitkin kujaa, otti hän äkkiä esille messukirjansa ja alkoi
lukea. Ja vaikka pyykkivaatteet löivät häntä poskiin ja hän oli
kompastua pieniin lapsiin ja appelsiininkuoriin, katsoi hän ainoastaan
kirjaan. Hän kaipasi Jumalan suurta sanaa.
Sillä tuolla mustassa talossa kaikki oli näyttänyt niin varmalta ja
horjumattomalta, mutta kun hän astui ulos auringonpaisteeseen, alkoi
häntä painaa se lupaus, jonka oli antanut madonnan nimessä.
Don Matteo rukoili ja luki, ja luki ja rukoili. Suojelkoon taivaan
Jumala tuota naista, joka oli uskonut häntä ja totellut häntä, aivan
kuin hän olisi ollut profeetta!
Don Matteo kääntyi kulmasta corsolle. Hän törmäili aaseihin, jotka
kulkivat kotiaan päin kantaen seljässään matkustavia signorinoja,
tuuppaili talonpoikia, jotka palasivat työstä, kompastui vanhoihin
kehrääjäakkoihin ja sotki heidän pellavansa. Viimein hän saapui
pieneen, synkkään puotiin.
Se oli ikkunaton puoti vanhan palatsin nurkassa. Kynnys oli jalkaa
korkea, lattia kovaksi poljettua maata, oven täytyi aina olla
auki, jotta valoa pääsisi sisään. Tiski oli kuorma-ajurien ja
aasinkuljettajien piirittämä.
Ja tiskin takana seisoi don Ferrante. Hänen partansa oli takkuinen,
kasvot yhtenä ryppynä ja ääni kähisi kiukusta. Ajurit vaativat
suunnatonta hintaa niistä kuormista, jotka he olivat tuoneet Cataniasta.
Seitsemäs luku.