_Pari päivää myöhemmin_ Gaetano seisoi työpajassaan ja leikkasi
viininlehtiä rukousnauhan helmiin. Oli sunnuntai, mutta Gaetanon
omaatuntoa ei painanut työnteko, sillä olihan tämä Jumalan kunniaksi.
Suuri levottomuus ja tuska oli hänet täyttänyt. Hän oli ruvennut
ajattelemaan, että sen ajan, jonka hän oli rauhassa viettänyt donna
Elisan luona, nyt täytyi olla loppumaisillaan. Ja hänestä tuntui, että
hänen pian piti lähteä maailmalle.
Sillä Sisiliaan oli tullut suuri köyhyys, ja hän näki hädän kulkevan
kaupungista kaupunkiin ja talosta taloon niinkuin ruton, ja se oli
tullut Diamanteenkin.
Sen vuoksi ei kukaan enää tullut ostamaan mitään donna Elisan puodista.
Ne pienet pyhimystenkuvat, joita Gaetano valmisti, seisoivat hyllyillä
tiheissä riveissä, ja rukousnauhat riippuivat suurissa tertuissa tiskin
alla. Ja donna Elisa oli kovin hädissään ja huolissaan, kun hän ei
voinut mitään ansaita.
Siitä Gaetano ymmärsi, että hänen täytyi jättää Diamante, lähteä
maailmalle, vaikka vaeltamaan, ellei ollut muuta keinoa. Sillä eihän
sellainen tuottanut Jumalalle kunniaa, että hän leikkasi kuvia, joilta
ei koskaan apua anottu ja sorvasi rukousnauhan helmiä, jotka eivät
koskaan liukuneet rukoilevan sormien välistä.
Hänestä tuntui, että maailmassa olisi jossain kaunis, vastarakennettu
tuomiokirkko, jonka seinät olivat jo valmiiksi muuratut, mutta joka
sisäpuolelta vapisi alastomuuttaan. Se odotti ja vartosi, että Gaetano
tulisi leikkauksilla koristamaan sen kuorituolit ja alttarikehyksen ja
saarnastuolin ja kirjatelineen ja pyhimyskaapin. Ja kirvelevin sydämin
hän ikävöitsi sitä työtä, joka häntä odotti.
Mutta tällaista tuomiokirkkoa ei ollut Sisiliassa, sillä siellä ei
suinkaan ajateltu minkään uuden kirkon rakentamista, vaan sen täytyisi
olla jossain hyvin kaukana, maissa sellaisissa kuin Florida tai
Argentiina, jotka eivät vielä olleet täpösen täynnään pyhiä rakennuksia.
Hän sekä vapisi että iloitsi ja oli ruvennut työskentelemään kahta
vertaa ahkerammin, jotta donna Elisalla olisi jotain myytävää sillä
aikaa, kun hän oli poissa ansaitsemassa hänelle suuria rikkauksia.
Nyt hän odotteli enää vain viimeistä merkkiä Jumalalta, ennenkuin
päättäisi lähteä. Hän odotti Jumalalta voimaa, jotta kykenisi puhumaan
matkahalustaan donna Elisalle. Sillä hän tiesi tämän seikan tuottavan
donna Elisalle niin suurta surua, ettei hän käsittänyt, kuinka
saattaisi edes puhua siitä.
Juuri hänen tätä ajatellessaan tuli donna Elisa työhuoneeseen. Silloin
Gaetano sanoi itsekseen, ettei tänään ollut ajattelemistakaan ilmoittaa
sitä donna Elisalle, sillä tänään hän oli iloinen. Hänen kielensä kävi,
ja hänen kasvonsa loistivat.
Gaetano rupesi muistelemaan, milloin hän viimeksi oli nähnyt donna
Elisan sellaisena. Aina siitä saakka, kun hätä-aika oli alkanut, oli
tuntunut kuin he eläisivät ilman päivänvaloa jossain Etnan luolassa.
Miksei Gaetano ollut tullut torille kuuntelemaan soittoa? kysyi donna
Elisa. Miksei hän koskaan tullut kuuntelemaan ja katsomaan donna
Elisan veljeä don Ferrantea? Gaetano oli aina vain nähnyt, kuinka
hän puodissaan seisoi suippolakki päässä ja lyhyt nuttu yllään, eikä
tiennyt, minkälainen mies don Ferrante oikein oli. Hän piti häntä
tietysti vanhana, rumana kauppiaana, jolla oli ryppyiset kasvot ja
karkea parta. Ei kukaan tuntenut don Ferrantea, ellei ollut nähnyt
häntä sunnuntaina soittoa johtamassa.
Tänään hänellä oli ollut uusi univormu. Hänellä oli ollut
kolmikolkkainen hattu ja siinä vihreän-punavalkea sulka, hopealla
kirjailtu kaulus, hopearipsiset olkalaput, hopeanyöri rinnalla ja
miekka kupeella. Ja kun hän oli noussut johtajakorokkeelle, olivat
rypyt tasoittuneet hänen kasvoiltaan, hänen vartalonsa oli kasvanut.
Häntä oli melkein voinut sanoa kauniiksi.
Kun hän johti Cavalleriaa, oli tuskin voinut hengittää. Mitä Gaetano
siitä arveli, että ne suuret torin varrella olevat talot olivat
hymisseet mukaan. Mustasta palazzo Geracista oli donna Elisa selvästi
kuullut erään rakkauslaulun, ja nunnaluostarista, siitä typötyhjästä,
oli kaunis hymni tulvinut yli torin.
Ja kun soitto hetkeksi pysähtyi, oli kaunis asianajaja Favara,
jolla oli yllään musta samettitakki ja päässään suuri ryövärihattu
ja kaulassa loistavan punainen liina, mennyt don Ferranten luo ja
viitannut kädellään avoimelle puolen toria, josta näkyi Etna ja meri.
"Don Ferrante", oli hän sanonut, "te kohotatte meidät taivaisiin
niinkuin Etna ja te johdatte mieleemme ikuisuuden niinkuin tuo ääretön
meri".
Jos Gaetano olisi tänään nähnyt don Ferranten, olisi hänen täytynyt
rakastaa häntä. Ainakin hänen olisi täytynyt tunnustaa, että don
Ferrante oli komea mies. Kun hän hetkeksi laski kädestään tahtipuikon
ja tarttui asianajajaa käsikoukkuun ja käveli hänen kanssaan edes
takaisin pitkin sileitä kiviä roomalaisen portin ja palazzo Geracin
välillä, oli jokaisen täytynyt nähdä, että hän hyvin saattoi kilpailla
kauniin Favaran kanssa.
Donna Elisa oli istunut kivipenkillä tuomiokirkon seinävierellä
sindacon puolison kanssa. Ja signora Voltaro oli aivan äkkiä sanonut,
katseltuaan vähän aikaa don Ferrantea: "Donna Elisa, teidän veljennehän
on vielä nuori mies. Hän saattaa milloin tahansa mennä naimisiin,
huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan."
Ja hän, donna Elisa, oli vastannut, että sitä hän rukoili taivaalta
joka päivä.
Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan surupukuinen nainen tuli
torille. Ei koskaan oltu nähty mitään niin mustaa. Ei se riittänyt,
että leninki ja hattu ja hansikkaat olivat mustat, vaan huntu oli
niin tiheä, ettei saattanut luulla sen takana olevankaan valkeita
kasvoja. Santissima Dio, tuntui siltä kuin hän olisi heittänyt ylleen
paarivaatteen. Ja hän oli kulkenut hitaasti ja kumarassa. Oli melkein
peloittanut. Oli melkein luultu sitä kummitukseksi.
Ai, ai, koko tori oli juuri ollut täynnä iloa. Talonpojat,
jotka olivat sunnuntaita kotonaan, olivat seisoneet suurissa
joukoissa juhlapukeissaan ja punaiset huivit kierrettyinä kaulaan.
Talonpoikaisvaimot, jotka menivät tuomiokirkkoon, olivat vaeltaneet ohi
vihreissä hameissaan ja keltaisissa kaulaliinoissa. Pari matkustavaista
oli seisonut pilariaidan luona ja tarkastellut Etnaa, ja he olivat
valkeissa vaatteissa. Entä kaikki univormuihin puetut soittajat, jotka
olivat olleet melkein yhtä koreita kuin don Ferrante, ja kimaltelevat
soittimet ja kuvin koristettu tuomiokirkon pääsivu! Ja auringonpaiste
ja Mongibellon lumihuippu, joka tänään oli ollut niin lähellä, että
olisi melkein voinut tarttua kiinni siihen, kaikki se yhteensä oli
ollut verrattoman iloista.
Kun nyt tuo musta nais-raukka oli tullut kaiken tämän keskelle, oli
jokainen tuijottanut häneen, muutamat olivat tehneet ristinmerkin.
Ja lapset olivat hyökänneet raatihuoneen portailta, missä he olivat
ratsastaneet kaidepuulla, ja seuranneet häntä parin askeleen päästä.
Ja laiska Pierokin, joka oli maannut kaukana pylväsaidan luona, oli
noussut kyynärpäilleen. Torilla oli vallinnut sellainen hämmästys kuin
olisi tuomiokirkon musta madonna siinä kulkenut.
Mutta oliko kenenkään käynyt sääliksi tuo musta nainen, johon kaikki
tuijottivat? Oliko ketään liikuttanut se, että hän oli kulkenut niin
hitaasti ja kumarassa?
Oli kyllä, yhtä se oli liikuttanut, ja se oli don Ferrante. Hänen
sydämessään asui musiikki, hän oli hyvä ihminen ja hän oli ajatellut:
kirottuja olkoot kaikki rahastot, joita kootaan hätääkärsiville ja
jotka tuovat ihmisille vain onnettomuutta!
Tuossakin tuo Signorina Palmeri-raukka, jonka isä on varastanut jostain
hyväntekeväisyysrahastosta, nyt häpeää niin, ettei uskalla näyttää
kasvojaan. Ja näin ajatellen don Ferrante astui mustaa naista kohti ja
saavutti hänet aivan kirkon ovella.
Siinä hän oli tehnyt kunniaa ja sanonut nimensä. "Ellen aivan erehdy",
oli don Ferrante sanonut, "olette Signorina Palmeri. Tahtoisin esittää
teille erään pyynnön."
Silloin nainen oli säpsähtänyt ja astunut askeleen taaksepäin, aivan
kuin paetakseen, mutta sitten hän oli pysähtynyt.
"Se koskee sisartani, donna Elisaa", oli don Ferrante sanonut. "Hän
tunsi teidän äitinne, Signorina, ja häntä haluttaisi kovin tutustua
teihin. Hän istuu täällä tuomiokirkon seinävierellä. Sallikaa minun nyt
viedä teidät hänen luokseen!"
Ja sen enempää sanomatta don Ferrante oli ottanut naista käsikoukusta
ja tuonut hänet donna Elisan luo. Eikä nainen ollut vastustanut. Donna
Elisa olisikin tahtonut nähdä sen, joka tänään olisi voinut vastustaa
don Ferrantea.
Mutta silloin oli donna Elisa noussut seisomaan ja astunut mustaa
naista vastaan ja heittänyt syrjään hänen huntunsa. Ja hän oli
suudellut häntä molemmille poskille.
Mutta mitkä kasvot, mitkä kasvot! Kenties ne eivät olleet lainkaan
kauniit, mutta niissä oli silmät, jotka puhuivat aivan itsestään ja
jotka valittivat ja vaikeroivat, silloinkin kun koko kasvot hymyilivät.
Niin, Gaetano ei kenties tahtoisi leikata tai maalata madonnaa niitten
kasvojen mukaan, sillä ne olivat liian laihat ja liian kalpeat, mutta
varmaa oli, että Herramme tiesi, mitä teki, kun hän ei pannut niitä
silmiä punakkoihin ja pulleisiin kasvoihin.
Kun donna Elisa oli suudellut häntä, oli hän painanut päänsä donna
Elisan olkapäälle, ja pari lyhyttä nyyhkytystä oli vavahduttanut häntä.
Sitten hän oli hymyillen nostanut silmänsä. Ja tuo hymy tuntui sanovan:
"Oi, näyttääkö maailma tällaiselta? Onko se näin kaunis? Antakaa minun
nähdä se ja hymyillä sille! Uskaltaako todellakin tällainen onneton
raukka katsoa sitä? Ja joutua katsottavaksi? Voinko kestää sitä, että
minuun katsellaan?"
Kaiken tämän hän oli puhunut sanoitta, hymyllään vain. Sellaiset
kasvot, sellaiset kasvot!
Mutta tässä keskeytti Gaetano donna Elisan. "Missä hän on nyt?" sanoi
hän. "Minun täytyy myöskin nähdä hänet!"
Silloin donna Elisa katsoi Gaetanoa silmiin. Ja hän näki niitten
palavan kirkkaina, aivan kuin tulta täynnään, ja Gaetanon ohimoille
kohosi tumma puna.
"Saat hänet kyllä aikanaan nähdä", sanoi hän terävästi. Ja hän katui
jokaista sanaa, minkä oli puhunut.
Gaetano näki, että hän peljästyi, ja hän ymmärsi syyn. Hänen johtui
mieleensä nyt juuri sanoa donna Elisalle, että hän aikoi matkustaa
pois, matkustaa aina Amerikaan saakka.
Silloin Gaetano käsitti, että tuo vieras signorina varmaan oli hyvin
vaarallinen. Niin ehdottomasti uskoi donna Elisa, että Gaetano olisi
rakastunut häneen, että hän melkein iloitsi kuullessaan tämän aikovan
lähteä matkalle.
Sillä ei mikään hänestä ollut epämieluisempaa kuin köyhä miniä, jonka
isä oli varas.
Kuudes luku.