_Mikaela Palmeri_ oli Giannitan kanssa matkalla Diamanteen. He olivat
astuneet postivaunuun kolmen ajoissa aamulla ja ajaneet sitä kaunista
tietä, joka kulkee Etnan alinta rinnettä kiertäen vuorta. Mutta oli
ollut aivan pimeä. He eivät olleet nähneet mitään ympärillä olevasta
seudusta.
Nuori signorina ei suinkaan tätä valittanut. Hän istui maahanluoduin
silmin suruunsa syventyneenä. Eikä hän silloinkaan, kun päivä alkoi
sarastaa, tahtonut nostaa silmiään vilkaistakseen ulos. Vasta sitten,
kun he olivat aivan lähellä Diamantea, sai Giannita hänet katselemaan
seutua.
"Katso nyt tuonne! Tuossa on Diamante, josta tulee sinun kotisi", sanoi
hän.
Silloin oli Mikaela Palmeri oikealla puolen tietä nähnyt mahtavan
Etnan, joka leikkasi taivaasta suuren palan. Aivan vuoren takaa kohosi
aurinko, ja kun auringonpyörän ylin reuna pisti esiin, näytti valkea
tunturivuori palavan ja lähettävän kipinöitä ja säteitä.
Mutta Giannita kehoitti häntä katsomaan toiselle puolen.
Ja toisella puolella hän näki sen monihuippuisen vuoriketjun, joka
ympäröi Etnaa kuin torneilla varustettu muuri, seisovan punertavana
auringon noustessa.
Mutta Giannita viittasi toiselle taholle. Ei hän sitä tarkoittanut, ei
sitä.
Silloin Mikaela laski silmänsä alemmas ja katsoi mustaan laaksoon.
Siellä maa välkähteli kuin sametti, ja valkoinen Simeto vaahtosi
laakson pohjalla.
Mutta ei hän vieläkään ollut kääntänyt silmiään oikealle suunnalle.
Sitten hän viimeinkin näki jyrkän Monte Chiaron, joka kohosi mustasta
samettipukuisesta laaksosta, loistaen punaisena aamuvalossa, ja
ympäröivät palmukruunut suojasivat sitä kuin auringonvarjostimet. Ja
sen huipulla hän oli nähnyt kaupungin torneineen, muurien ympäröimän,
ja sen kaikki ikkunat ja tuuliviirit säkenöivät.
Tämän nähdessään hän oli tarttunut Giannitan käteen ja kysynyt häneltä,
oliko siinä todellinen kaupunki ja asuiko siinä ihmisiä.
Hän luuli, että se oli joku taivaan kaupungeista ja että se häviäisi
kuin unennäkö. Hän oli varma siitä, ettei vielä kukaan ihminen ollut
kulkenut tuota tietä, joka laaksonseinämää kierteli suurissa kaarissa
Monte Chiarolle ja nousi polvitellen pitkin vuorta ja katosi synkkään
kaupunginporttiin.
Mutta kun hän tuli lähemmäksi Diamantea ja näki että se oli oikea ja
todellinen kaupunki, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Häntä liikutti
se, että maailma vielä hänellekin näytti kaiken kauneutensa. Hän oli
luullut että se, oltuaan kaikkien hänen onnettomuuksiensa näyttämönä,
aina sen jälkeen tuntuisi hänestä harmaantuneelta ja kuihtuneelta ja
kasvavan vain ohdakkeita ja myrkyllisiä kukkia.
Hän saapui Diamanteen kädet ristissä, aivan kuin olisi tullut
pyhättöön. Ja hänestä tuntui, että tämä kaupunki saattoi tarjota
hänelle yhtä paljon onnea kuin kauneuttakin.
Viides luku.