_Sisilian_ jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja
enemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen
ihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka
kantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.
Mutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen
tuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan
ja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies
haudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja
että rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen
uskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän
hittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin
kaikista pyhimyksistä.
Tapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa
rikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret
saisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta
näyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset
lapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen
kummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas
kummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle
maakartanon perinnöksi.
Silloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön
typykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli
punainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa
kiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän
oli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa
oli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä
tyttösen hyväksi.
No, kun juhannuspäivä tuli, tilasi donna Elisa vaunut ja lähti ajamaan
Cataniaan, joka on kokonaista neljä peninkulmaa Diamantesta. Hänellä
oli Giannita mukanaan, ja molemmat olivat juhlapuvussa. Donna Elisa oli
puettu mustaan silkkiin, jota helmet koristivat, ja Giannitalla oli
kukkareunainen harsoleninki. Kädessään oli Giannitalla kukkakori ja
ylinnä kukkien päällä granatiomena.
Donna Elisan ja Giannitan matka sujui hyvin. Kun he viimeinkin
saapuivat Cataniaan, joka loistaa mustalla laavapohjallansa, ajoivat he
kaupungin kauneimpaan palatsiin.
Se oli korkea ja suuri, niin että pikku Giannita-parkaa aivan peloitti.
Mutta donna Elisa astui rohkeasti sisään, ja hänet vietiin cavaliere
Palmerin ja hänen puolisonsa luo, jotka omistivat talon.
Donna Elisa huomautti signora Palmerille, että he olivat
lapsuudenystävät, ja pyysi, että Giannita pääsisi signoran nuoren
tyttären kummisiskoksi.
Tähän suostuttiin ja nuori Signorina kutsuttiin sisään. Hän oli kuin
pikkuinen ihme: heleänpunaista silkkiä, venetsialaisia pitsejä, suuret,
mustat silmät ja suuri, pörröinen tukka. Hänen pieni ruumiinsa oli niin
kapea ja ohut, ettei sitä lainkaan huomannut.
Giannita ojensi hänelle kukkaiskorin, ja hän otti sen armollisesti
vastaan. Hän katseli Giannitaa kauan ja miettivänä, kiersi hänen
ympärinsä ja rakastui hänen tasaisiin, sileisiin kiharoihinsa. Niinpian
kuin hän oli nähnyt ne, juoksi hän hakemaan veistä, jakoi kahtia
granatiomenan ja antoi toisen puolen Giannitalle. Omenaa syödessään he
pitivät toisiansa kädestä ja sanoivat:
Sisko, sisko, sinä mun
oman' olet, minä sun.
Kotini sun kotisi,
leipäni sun leipäsi.
Sun on mainen onneni,
taivainenkin paikkani.
Sitten he suutelivat toisiaan ja mainitsivat toisiaan kummisiskoiksi.
"Nyt et saa koskaan hyljätä minua, kummisisko", sanoi pieni signorina,
ja molemmat olivat hyvin totisia ja toimessaan.
Heistä oli äkkipäätä tullut niin hyvät ystävät, että he itkivät, kun
piti erota.
Mutta sitten kului kaksitoista vuotta, ja kummisiskot elivät kumpikin
omassa maailmassaan eivätkä tavanneet toisiaan. Koko tämän ajan
Giannita pysyi kotonansa eikä käynyt kertaakaan Cataniassa.
Mutta sattuipa sitten jotain perin ihmeellistä. Giannita istui kerran
iltapäivällä huoneessaan puodin takana koruompeleineen. Hän oli hyvin
taitava, niin että hänellä monasti oli melkein ylenmäärin työtä.
Mutta koruompelu rasittaa silmiä, ja Giannitan huoneessa oli pimeä.
Sen vuoksi hän oli pannut puotiin vievän oven raollensa, jotta sieltä
tulisi hieman enemmän valoa.
Kohta kello neljän jälkeen kulki sivuitse vanha myllärinleski Rosa
Alfari. Donna Olivian puoti näytti kadulta päin hyvin miellyttävältä.
Katse liukui läpi avonaisen holvioven suuriin koreihin, joissa
oli vihreitä ja punakirjavia hedelmiä, ja kaukana taustassa näkyi
Giannitan kauniin pään rajapiirteet. Rosa Alfari pysähtyi juttelemaan
donna Olivian kanssa vain sentähden, että tämän puoti näytti niin
ystävälliseltä.
Rosa Alfarilla oli aina valittamista ja voivottamista. Nyt häntä
suututti se, että hänen täytyi ensi yönä matkustaa yksinään Cataniaan.
"Kyllä on surkeaa, etteivät postivaunut tule Diamanteen ennen
kymmentä", sanoi hän. "Minä nukun matkalla, minä, ja kenties varastavat
silloin minulta rahat. Ja mihin minä joudun, kun tulen Cataniaan kello
kaksi yöllä?"
Silloin huusi Giannita äkkiä puotiin: "Ettekö ottaisi minua mukaanne
Cataniaan, donna Alfari?" Hän kysyi puoleksi leikillään odottamatta
vastausta.
Mutta Rosa Alfari innostui. "Hyvä Jumala, lapsi, lähtisitkö minun
mukaani?" sanoi hän. "Lähtisitkö tosiaankin?"
Giannita tuli puotiin ilosta hehkuen. "Lähtisin!" sanoi hän. "En ole
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen."
Mutta Rosa Alfari katseli tyytyväisenä Giannitaa, sillä tämä oli
pitkä ja vahva, hänen silmänsä olivat iloiset ja hänen huulillaan oli
huoleton hymy. Hän oli verraton matkatoveri.
"Laita vain itsesi kuntoon!" sanoi mummo. "Sinä lähdet mukaan kello
kymmenen, se on päätetty."
Seuraavana päivänä kierteli Giannita Catanian katuja. Hän ajatteli
koko ajan kummisiskoaan. Hän oli niin omituisessa mielentilassa, kun
taas oli näin lähellä ystäväänsä. Giannita rakasti kummisiskoaan,
eikä hän tehnyt niin ainoastaan senvuoksi, että San Giovanni oli
käskenyt ihmisiä rakastamaan kummisiskoaan. Hän oli jumaloinut tuota
silkkipukuista pikku lasta kuin kauneinta, mitä oli nähnyt. Siitä oli
tullut melkein hänen epäjumalansa.
Senverran hän tiesi kummisiskostaan, että tämä oli vielä naimaton ja
asui Cataniassa. Hänen äitinsä oli kuollut eikä hän ollut tahtonut
jättää isäänsä, vaan oli jäänyt tämän taloon emännäksi. "Minun täytyy
asettaa niin, että saan nähdä hänet", ajatteli Giannita.
Aina kun Giannita kohtasi hienot ajoneuvot, ajatteli hän: "Tuossa voi
olla kummisiskoni ajelemassa." Ja hän tirkisteli ajavia nähdäkseen,
oliko niistä joku sen pienen tytön kaltainen, jolla oli niin suuri
tukka ja suuret silmät.
Giannitan sydän alkoi lyödä aivan vimmatusti. Hän oli aina ikävöinyt
kummisisartaan. Hän itsekin oli yhä naimaton, senvuoksi että hän piti
eräästä nuoresta kuvanleikkaajasta Gaetano Alagonasta, ja tämä ei ollut
koskaan osoittanut vähääkään halua mennä naimisiin hänen kanssaan.
Giannita oli sen vuoksi monasti suuttunut tuohon nuoreen mieheen, ja
varsinkin oli häntä harmittanut se, ettei hän koskaan saisi kutsua
kummisisartaan häihinsä.
Oli hän ylpeillytkin kummisisarestaan. Hän oli ollut olevinaan hienompi
kuin toiset, koska hänellä oli sellainen kummisisko. Jospa hän nyt
menisi hänen luokseen, kun kerran oli kaupungissa. Se antaisi loistoa
koko matkalle. Kun hän sitä miettimistään mietti, juoksi siihen muuan
sanomalehtipoika. "Giornale da Sicilia!" huusi hän. "Palmerin juttu!
Suuria kavalluksia!"
Pitkä Giannita tarttui ohikiitävää poikaa niskaan. "Mitä sanot?" huusi
hän. "Valehtelet, sinä valehtelet!" ja hän oli vähällä lyödä poikaa.
"Ostakaa minulta sanomalehti, signora, ennenkuin lyötte!" sanoi poika.
Giannita osti sanomalehden ja alkoi lukea. Hän löysi heti selonteon
Palmerin jutusta.
"Koska juttu käsitellään tänään oikeudessa", kirjoitti sanomalehti,
"teemme siitä tässä selkoa".
Giannita luki lukemistaan. Hän luki uudelleen ja uudelleen, ennenkuin
ymmärsi. Eikä hänen ruumiissaan ollut yhtään ainoata lihasta, joka ei
olisi tärissyt kauhusta, kun hän viimein ymmärsi.
Hänen kummisiskonsa isä, jolla oli ollut suuria viinitarhoja, oli
joutunut perikatoon, sillä maakirput olivat hävittäneet hänen
tarhansa. Ja se oli kaikkein vähintä. Hän oli tyhjentänyt erään
hyväntekeväisyysrahaston varat, jotka olivat hänelle uskotut. Hänet oli
vangittu ja tänään tuotaisiin hänet oikeuden eteen.
Giannita rutisti kokoon sanomalehden, viskasi sen maahan ja polki sitä.
Parempaa ei ansainnut se, joka toi tuollaisia uutisia.
Hän oli aivan tyrmistynyt siitä, että juuri nyt sellaista piti sattua,
kun hän ensimäistä kertaa kahteentoista vuoteen tuli Cataniaan. "Herra
Jumala", sanoi hän, "onko tällä joku tarkoitus?"
Kotona Diamantessa ei kukaan ollut viitsinyt kertoa hänelle
koskaan, mitä tapahtui. Kohtalo oli tuonut hänet tänne juuri
oikeudenkäyntipäiväksi.
"Kuulkaas nyt, donna Alfari", sanoi hän, "tehkää mitä tahdotte, mutta
minun täytyy mennä oikeussaliin."
Giannitassa oli lujuutta. Mikään ei voinut häntä horjuttaa. "Ettekö
ymmärrä, että juuri tämän vuoksi eikä suinkaan teidän tähtenne Jumala
pani teidät ottamaan minut mukaanne Cataniaan?" sanoi hän Rosa
Alfarille.
Giannita ei hetkeään epäillyt, ettei tässä olisi ollut jotain
yliluonnollista.
Rosa Alfarin täytyi antaa hänen mennä, ja kyselemällä hän löysi
oikeuspalatsin. Hän asettui sinne katupoikien ja roskaväen joukkoon
kuulijainpaikalle ja näki cavaliere Palmerin syytettyjen penkillä.
Hän oli hieno herra, jolla oli vaalea pujoparta ja vaaleat viikset.
Giannita tunsi hänet.
Hän kuuli, että cavaliere Palmeri tuomittiin puoleksi vuodeksi
vankeuteen, ja hänestä tuntui yhä selvemmältä, että hän oli kuin
Jumalan lähettiläs. "Nyt tarvinnee kummisiskoni minua", ajatteli hän.
Hän meni takaisin kadulle ja kyseli palazzo Palmeria.
Tiellä muutamat vaunut ajoivat hänen ohitsensa. Hän katsahti niihin
ja näki vaunuissa istuvan naisen silmät. Samassa tuntui kuin joku
olisi sanonut hänelle, että siinä oli hänen kummisiskonsa. Hän, joka
ajoi, oli kalpea ja istui kumarassa ja hänellä oli rukoilevat silmät.
Giannita tunsi heti rakastavansa häntä suuresti. "Sinähän olet minut
niin monasti tehnyt iloiseksi", sanoi hän, "senvuoksi että olen sinulta
odottanut iloa. Nyt voin sen kenties palkita."
Giannita tunsi olevansa täynnä hartautta, kun hän nousi palazzo
Palmerin korkeita, valkoisia marmoriportaita, mutta äkkiä hänet valtasi
epäilys. "Mitä minä Jumalan mielestä voinen tehdä sen hyväksi, joka
on kasvanut tällaisessa loistossa?" ajatteli hän. "Unohtaako Herra
Jumala, että minä olen vain köyhä Giannita Diamantesta?"
Hän pyysi erään palvelijan viemään terveisiä signorina Palmerille,
ja sanomaan, että hänen kummisisarensa tahtoisi tavata häntä.
Hän hämmästyi, kun palvelija palasi sanoen, ettei häntä tänään
voitu vastaanottaa. Tyytyisikö hän tähän? Ei, ei ikinä! "Sanokaa
signorinalle, että minä jään tähän odottamaan koko päiväksi, sillä
minun täytyy saada puhutella häntä."
"Signorinan pitää muuttaa palatsista puolen tunnin kuluttua", sanoi
palvelija.
Giannita joutui suunniltaan. "Mutta minä olen hänen kummisisarensa,
hänen kummisisarensa, etkö ymmärrä sitä!" sanoi hän miehelle. "Minun
täytyy saada puhutella häntä!" Palvelija hymyili eikä liikahtanut.
Mutta Giannita ei voinut käsittää, että hänet käskettäisiin pois.
Hänhän oli Jumalan lähettämä. Tottakai palvelija sen ymmärsi, tottakai,
sanoi hän ja korotti ääntään. Hän oli tullut Diamantesta eikä ollut
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen. Aina eilispäivän iltapuolelle
kello neljään hän ei ollut ajatellutkaan tänne matkustamista. Miehen
pitäisi ajatella sitä! Aina eilisiltaan kello neljään.
Palvelija seisoi liikahtamatta. Giannita aikoi kertoa hänelle koko
jutun taivuttaakseen hänet, kun ovi avautui. Hänen kummisisarensa
seisoi kynnyksellä.
"Kuka puhuu täällä eilisestä kello neljästä?" kysyi hän.
"Muuan vieras, signorina Mikaela."
Nyt Giannita syöksyi esiin. Eihän täällä ollut ketään vierasta.
Täällä oli hänen kummisiskonsa Giannita Diamantesta, joka kävi täällä
kaksitoista vuotta sitten donna Elisan kanssa. Eikö hän muistanut
häntä? Eikö hän muistanut, kuinka he olivat jakaneet granatiomenan?
Signorina ei kuunnellut sitä. "Mitä tapahtui eilen kello neljä?" kysyi
hän hyvin levottomana.
"Silloin minä sain Jumalalta käskyn lähteä sinun luoksesi, kummisisko",
sanoi Giannita.
Toinen katsoi häneen kauhistuneena. "Tule tänne", sanoi hän ikäänkuin
peljäten, että palvelija saisi kuulla, mitä Giannita aikoi sanoa
hänelle.
Hän kulki kauas sisähuoneisiin, ennenkuin pysähtyi. Sitten hän kääntyi
niin nopeasti Giannitan puoleen, että tämä säikähtyi. "Sano se heti!"
huusi hän. "Älä kiusaa minua, sano se heti!"
Hän oli yhtä pitkä kuin Giannita, mutta hyvin toisellainen. Hän oli
hienompaa rakennetta ja hänellä, maailmannaisella, oli paljon hurjempi
ja kesyttömämpi ilme kuin maalaistytöllä. Kaikki, mitä hän tunsi, näkyi
hänen kasvoistaan. Eikä hän koettanutkaan salata sitä.
Giannita hämmästyi hänen kiivaudestaan niin, ettei heti tullut
vastanneeksi.
Silloin hänen kummisisarensa kohotti epätoivoissaan kädet päänsä
yläpuolelle, ja sanat tulvivat hänen huuliltaan. Hän sanoi tietävänsä,
että Jumala oli lähettänyt Giannitan tuomaan hänelle sanoman uusista
onnettomuuksista. Jumala vihasi häntä, sen hän tiesi.
Giannita löi kädet yhteen. Jumalako vihasi häntä, päinvastoin,
päinvastoin.
"Niin, niin", sanoi signorina Palmeri. "Niin se on." Ja kun hän pelkäsi
sitä sanomaa, jonka Giannita toisi, jatkoi hän puhettaan. Hän ei
antanut Giannitalle sananvuoroa, vaan keskeytti hänet alituiseen. Hän
tuntui olevan niin kauhuissaan siitä, mitä hänelle viime päivinä oli
tapahtunut, ettei hän lainkaan voinut hallita itseään.
Tottakai Giannita ymmärsi, että Jumalan täytyi vihata häntä, sanoi hän.
Olihan hän tehnyt niin kamalaa. Hän oli hyljännyt isänsä, pettänyt
isänsä. Oli kai Giannita lukenut neljännen käskyn. Sitten hän puhkesi
uudelleen kiivaisiin kyselyihin. Miksei Giannita jo sanonut, mitä
aikoi? Hän ei odottanutkaan mitään muuta kuin pahaa. Hän oli valmis.
Mutta Giannita-parka ei päässyt puhumaan, sillä niinpian kuin hän aikoi
alkaa, peljästyi Signorina ja keskeytti hänet. Hän kertoi Giannitalle
tarinansa, aivan kuin taivuttaakseen häntä olemaan armelias.
Giannitan ei tarvinnut luulla, että hänen onnettomuutensa oli
vain siinä, ettei hän enää saisi pitää omia vaunuja eikä aitiota
teatterissa eikä kauniita pukuja eikä palvelusväkeä tai ettei hänellä
ollut kattoakaan pään päällä. Ei sekään riittänyt, että hän nyt oli
kadottanut kaikki ystävänsä, niin ettei edes tiennyt, mistä pyytäisi
suojaa. Eikä siinäkään ollut tarpeeksi onnettomuutta, että häntä nyt
hävetti niin, ettei voinut katsoa ketään ihmistä silmiin.
Vaan se oli vielä paljoa pahempaa.
Hän oli istuutunut ja oli silmänräpäyksen hiljaa heilutellen ruumistaan
edes takaisin tuskissaan. Mutta kun Giannita nyt alkoi puhua, keskeytti
hän hänet.
Giannita ei voinut uskoa, kuinka hänen isänsä oli rakastanut häntä. Hän
oli aina antanut hänen elää loistossa ja komeudessa kuin ruhtinattaren
ikään.
Mikaela ei ollut koskaan tehnyt paljoa isänsä hyväksi, antanut hänen
vain keksiä mitä ihanimpia keinoja tyttärensä huvittamiseksi. Eikä hän
ollut mitään uhrannut, kun ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän ei
ollut koskaan rakastanut ketään niinkuin isäänsä, ja hänen oma kotinsa
oli ollut komeampi kuin kenenkään muun.
Mutta sitten kerran oli hänen isänsä tullut ja sanonut hänelle: "Minut
aiotaan vangita. On levitetty huhu, että minä olisin varastanut, mutta
se ei ole totta." Silloin hän oli uskonut isäänsä ja auttanut häntä
piiloutumaan karabiniereiltä. Ja ne olivat etsineet häntä turhaan
Cataniasta ja Etnalta ja koko Sisiliasta.
Mutta kun polisit eivät löytäneet cavaliere Palmeria, alkoi kansa
sanoa: "Hän on korkea herra, ja korkeat herrat auttavat häntä, muutoin
hänet olisi jo aikoja sitten löydetty." Ja sitten oli Catanian
prefekti tullut hänen luokseen. Hän otti hänet vastaan hymyillen, ja
prefekti tuli muka puhelemaan ruusuista ja kauneista säistä. Sitten
hän sanoi: "Tahtoisitteko, Signorina, vilkaista tähän pikku paperiin?
Tahtoisitteko lukea tämän pikku kirjeen, tahtoisitteko, Signorina,
panna merkille tuon pikku allekirjoituksen?" Hän tuijotti paperiin. Ja
mitä hän näki? Hänen isänsä ei ollut viaton. Hänen isänsä oli ottanut
toisten rahoja.
Kun prefekti oli lähtenyt, oli hän mennyt isänsä luo. "Sinä olet
syyllinen", sanoi hän isälleen. "Tee, mitä tahdot, mutta minä en voi
enää auttaa sinua." Oi, hän ei ollut tiennyt, mitä sanoi. Hän oli
aina ollut hyvin ylpeä. Hän ei ollut voinut kärsiä, että häpeäpilkku
tahraisi hänen nimensä. Hetkisen hän oli toivonut, että isä olisi ollut
kuollut, kernaammin kuin että tällaista olisi tapahtunut. Kenties hän
oli niin sanonutkin isälleen. Ei hän oikein tiennyt, mitä hän oli
puhunut.
Mutta tämän jälkeen oli Jumala hyljännyt hänet.
Hirveitä seikkoja oli tapahtunut. Hänen isänsä oli ymmärtänyt hänet
sananmukaisesti. Hän oli mennyt ilmiantamaan itsensä. Ja aina siitä
saakka, kun hän oli joutunut vankeuteen, ei hän ollut tahtonut nähdä
tytärtään. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä, ja ruoan, jonka hän
isälleen toimitti, lähetti tämä koskemattomana takaisin. Se oli
kaikkein kauheinta. Hän näytti luulevan, että hänen tyttärensä tahtoi
myrkyttää hänet.
Hän katsoi Giannitaan sellaisessa tuskassa kuin hän odottaisi
kuolemantuomiotaan.
"Miksi et sano minulle, mitä sinulla on kerrottavana?" tiuskaisi hän.
"Sinä tapat minut."
Mutta hänen oli mahdoton pakoittaa itseään vaikenemaan.
"Tiedä", jatkoi hän, "että tämä palatsi on nyt myyty ja ostaja on
vuokrannut sen eräälle englantilaiselle naiselle, joka muuttaa tänne
tänään. Mutta muutamia hänen tavaroitaan tuotiin tänne jo eilen, ja
niitten joukossa oli pieni Kristuslapsen kuva.
"Minä näin sen, Giannita, kun kuljin etehisen läpi. Ne olivat ottaneet
esille sen jostain matka-arkusta ja panneet sinne lattialle. Se oli
niin huonosti säilynyt, ettei kukaan välittänyt varoa sitä. Sen kruunu
oli kuhmuinen ja kapalo likainen ja kaikki koristukset, jotka sitä
peittivät, olivat ruosteisia ja vahingoittuneita. Mutta kun minä näin
sen makaavan lattialla, nostin sen ylös ja vein sisään ja asetin
eräälle pöydälle. Ja tätä tehdessäni johtui mieleeni, että minun
pitäisi anoa siltä apua. Lankesin polvilleni sen eteen ja rukoilin
kauan. 'Auta minua tästä suuresta hädästä!' sanoin Kristuslapselle.
"Rukoillessani tuntui minusta, että kuva tahtoi vastata. Nostin päätäni,
ja lapsi seisoi siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin, mutta muuan
pöytäkello alkoi juuri silloin lyödä. Se löi neljä kertaa, ja tuntui
kuin se olisi sanonut neljä sanaa. Tuntui siltä, että Kristuslapsi
vastasi nelikertaisen myönnytyksen rukoukseeni.
"Se antoi minulle rohkeutta, Giannita, niin että tänään ajoin
oikeuspalatsiin nähdäkseni isääni. Mutta hän ei kääntänyt silmiään
minuun koko sinä aikana, jonka hän seisoi tuomariensa edessä.
"Pidin varani, silloin kun hänet vietiin pois, ja heittäysin eräässä
kapeassa käytävässä hänen eteensä polvilleni. Giannita, hän antoi
sotamiesten viedä minut syrjään sanomatta minulle sanaakaan.
"Näetkö nyt, Jumala vihaa minua. Kun kuulin sinun puhuvan eilisillasta
kello neljästä, säikähdin. Kristuslapsi lähettää minulle uuden
onnettomuuden, ajattelin. Se vihaa minua, joka olen pettänyt isäni."
Tämän sanottuaan hän viimeinkin vaikeni ja kuunteli henkeä pidättäen,
mitä Giannita hänelle sanoisi.
Ja Giannita kertoi hänelle oman tarinansa.
"Oi, kuinka tämä on kummallista?" sanoi hän viimein. "Minä en ole
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen ja sitten saan tulla tänne
aivan odottamatta. Enkä tiedä mistään mitään, mutta kohta kun astun
jalkani kadulle, saan tietää sinun onnettomuutesi. Jumala on lähettänyt
minulle käskyn, sanoin itsekseni. Hän on kutsunut minut tänne auttamaan
kummisiskoani."
Signorina Palmerin silmät kääntyivät levottoman kysyvinä häneen. Nyt se
tulisi se uusi isku. Hän kokosi kaikki voimansa kestääkseen sen.
"Mitä voisin nyt tehdä puolestasi, kummisisko?" sanoi Giannita.
"Tiedätkö, mitä ajattelin kulkiessani kadulla? Kysyn häneltä, tahtooko
hän lähteä Diamanteen, ajattelin. Siellä on muuan vanha talo, jossa
saamme asua halvalla. Ja minä ompelisin ja neuloisin, jotta voisimme
elättää itseämme. Kun olin kadulla, luulin, että se voisi käydä päinsä,
mutta nyt ymmärrän, että se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Sinä
vaadit elämältä muuta, sinä, mutta sano sentään, voinko tehdä mitään
hyväksesi! Älä sysää minua luotasi, sillä Jumala on minut lähettänyt."
Signorina kumartui Giannitaa kohti. "No?" sanoi hän tuskaisesti.
"Anna minun tehdä, mitä voin, puolestasi, sillä minä rakastan sinua",
sanoi Giannita ja vaipui polvilleen ja laski kätensä kummisiskonsa
vyötäreille.
"Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?" kysyi signorina.
"Toivoisin, että minulla olisi", sanoi Giannita, "mutta olenhan vain
köyhä raukka".
Oli ihmeellistä nähdä, kuinka nuoren signorinan kasvoissa piirteet
nyt pehmenivät, kuinka hipiä kävi helakaksi ja kuinka silmät alkoivat
säteillä. Nyt näkyi, että hän oli suuri kaunotar.
"Giannita", sanoi hän hitaasti ja tuskin kuuluvasti, "luuletko, että
tämä on ihme? Luuletko, että Jumala voi antaa ihmeen tapahtua minun
tähteni?"
"Voi kyllä", kuiskasi Giannita.
"Rukoilin Kristuksenkuvaa, että hän auttaisi minua, ja hän lähettää
sinut luokseni. Luuletko, että Kristuslapsi sinut lähetti, Giannita?"
"Luulen, hän se oli, hän se oli."
"Jumala ei siis olekaan minua hyljännyt, Giannita?"
"Ei, Jumala ei ole sinua hyljännyt."
Kummisisko itki hetkisen. Huoneessa oli aivan äänetöntä. "Kun sinä
tulit, Giannita, luulin, etten enää muuta voi kuin surmata itseni",
sanoi hän sitten. "En tiennyt, minne lähtisin, ja Jumala vihasi minua."
"Mutta sano nyt, mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä, kummisisko!"
sanoi Giannita.
Vastaukseksi toinen veti hänet puoleensa ja suuteli häntä.
"Onhan siinä jo kylliksi, että sinä olet pienen Kristuslapsen
lähettämä", sanoi hän. "Onhan siinä kylliksi, kun tiedän, ettei Jumala
ole minua hyljännyt."
Neljäs luku.