Kuukauden Gaetano oli asunut donna Elisan luona ja ollut niin
onnellinen kuin vain lapsi voi. Jo matka donna Elisan keralla oli
tuntunut siltä kuin ajelisi gasellien ja paratiisilintujen vetämänä,
mutta asuminen hänen luonaan tuntui kuin kannettaisiin kultapaareilla,
joita auringonvarjostimet suojaisivat.
Sitten tuli Diamanteen kuuluisa franciskani, pater Gondo, ja donna
Elisa ja Gaetano menivät torille häntä kuulemaan. Sillä pater Gondo ei
saarnannut koskaan kirkossa, vaan hän kokosi aina ihmiset ympärilleen
torikaivolle tai kaupunginportin luo.
Koko tori oli täpösen täynnä ihmisiä, mutta kun Gaetano istui
raatihuoneen portaitten kaidepuulla, näki hän selvästi pater Gondon,
joka seisoi kaivonkehällä. Hän mietti, oliko munkilla tosiaankin
kaapunsa alla jouhipaita ja oliko nuora hänen vyöllään täynnä solmuja
ja rautapiikkejä, jotta sitä voi käyttää ruoskana.
Gaetano ei ymmärtänyt, mitä pater Gondo puhui, mutta ajatellessaan,
että hän nyt näki pyhimyksen, kulki väristys toisensa jälkeen hänen
läpitsensä.
Kun pater oli puhunut noin tunnin, viittasi hän kädellään, että hän
tahtoi levätä hetkisen. Ja hän astui maahan kaivonkehältä, istuutui ja
painoi kasvot käsiinsä. Munkin siinä levätessä, kuuli Gaetano kumeata
kohinaa. Sellaista hän ei ollut ennen kuullut. Hän katseli ympärilleen
saadakseen tietää, mitä se oli. Koko ympärillä seisova kansa siinä
puhui. "Siunattu, siunattu, siunattu", sanoivat kaikki yhtaikaa.
Useimmat kuiskasivat vain ja mutisivat, ei kukaan huutanut ääneen,
siihen oli hartaus liian suuri. Ja kaikkien mieleen oli yhtaikaa
johtunut sama sana: "Siunattu, siunattu", kaikui yli koko torin.
"Siunaus huulillesi, siunaus kielellesi, siunaus sydämeesi!"
Ääni kuului kumeana, itkun ja liikutuksen tukahduttamana, mutta tuntui
kuitenkin siltä kuin myrsky olisi kiitänyt halki ilman. Se oli kuin
tuhansien merisimpukkain suhina.
Tämä vaikutti Gaetanoon paljon enemmän kuin munkin saarna. Hän olisi
tahtonut tehdä jotain, vaikkei tiennyt mitä, sillä tuo hiljainen kohina
täytti hänet liikutuksella, se tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän
kiipesi rautakaiteelle, kohottautui kaikkein yläpuolelle ja alkoi
huutaa samaa kuin hekin, mutta paljon kovempaa, niin että hänen äänensä
erottautui kaikista muista.
Donna Elisa kuuli sen ja näytti käyvän tyytymättömäksi. Hän veti
Gaetanon alas eikä tahtonut enää jäädä sinne, vaan meni hänen kanssaan
kotiin.
Mutta keskellä yötä Gaetano nousi sängystään. Hän puki vaatteet
päälleen, sitoi nyyttiin kaikki, mitä hänellä oli, pani hatun päähänsä
ja kengät kainaloonsa. Hän aikoi paeta. Hän ei voinut enää elää donna
Elisan luona.
Kun hän oli kuullut pater Gondoa, eivät Diamante ja Mongibello
merkinneet hänelle enää mitään. Kaikki oli arvotonta verraten siihen,
että saisi olla kuin pater Gondo ja tulla ihmisten siunaamaksi.
Gaetano ei voisi elää, ellei hän saisi istua torikaivolla ja kertoa
pyhimystaruja.
Mutta jos Gaetano edelleenkin kulkisi donna Elisan puutarhassa ja
söisi persikoita ja mandarineja, ei hän koskaan saisi kuulla suuren
ihmismeren kohisevan ympärillään. Hänen täytyi lähteä pois ja ruveta
erakoksi Etnalle, hänen täytyi asua jossain sen suurista luolista ja
elää juurilla ja hedelmillä. Hän ei koskaan kohtaisi yhtään ihmistä,
hän ei koskaan leikkaisi hiuksiansa, eikä hänellä olisi muuta päällään
kuin joitakin likaisia rääsyjä. Mutta kymmenen tai kahdenkymmenen
vuoden kuluttua hän tulisi takaisin maailmaan. Silloin näyttäisi hän
eläimeltä ja puhuisi kuin enkeli.
Se olisi toista, kuin kulkea samettivaatteissa ja kiiltonahkaisessa
hatussa, kuten nyt. Se olisi toista kuin istua puodissa donna Elisan
kanssa ja poimia hyllyltä pyhimyksiä yhden toisensa perästä ja kuulla
hänen kertovan, mitä ne olivat tehneet. Monasti hän oli ottanut veitsen
ja puupalan ja koettanut leikata pyhimyskuvia. Se oli hyvin vaikeaa,
mutta vaikeampaa olisi tehdä itsestään pyhimys, paljon vaikeampaa.
Mutta hän ei peljännyt vaikeuksia eikä kieltäymyksiä.
Hän hiipi huoneestaan, pitkin ullakkoa ja alas portaita. Oli enää
kuljettava vain läpi puodin kadulle, mutta viimeisellä portaalla hän
pysähtyi. Vasemmalta puolen kuulsi ovenraon läpi heikko valojuova.
Siinä oli donna Elisan huoneen ovi. Gaetano ei uskaltanut mennä
etemmäksi, koska hänen kasvatusäidillään paloi kynttilä. Ellei hän
nukkunut, kuulisi hän, kuinka Gaetano aukaisisi puodinoven raskaat
salvat. Hän istuutui hiljaa alimmalle portaalle odottamaan.
Äkkiä hänen mieleensä johtui, että donna Elisan täytyi valvoa näin
myöhään yöllä ja tehdä työtä hankkiakseen hänelle ruokaa ja vaatteita.
Hänen mieltään liikutti kovin se ajatus, että donna Elisa rakasti
häntä niin paljon, että tahtoi tehdä näin. Ja hän ymmärsi, kuinka
surulliseksi donna Elisa tulisi, jos hän nyt lähtisi pois.
Kun hän näin ajatteli, alkoi hän itkeä.
Mutta samalla hän rupesi ajatuksissaan moittimaan donna Elisaa. Kuinka
hän saattoi olla niin tuhma, että surisi Gaetanon lähtöä. Tuottaisihan
donna Elisalle suurta riemua, kun hänestä tulisi pyhä mies. Se olisi
hänen palkintonsa siitä, että oli tullut Palermoon ja noutanut sieltä
Gaetanon.
Itse hän itki yhä kiivaammin samalla kuin tällä tavalla oli
lohduttelevinaan donna Elisaa. Kävi niin sääliksi, kun ei donna Elisa
ymmärtänyt, minkälaisen palkinnon hän saisi.
Eihän donna Elisan olisi yhtään tarvinnut olla pahoillaan. Ainoastaan
kymmenen vuotta eläisi Gaetano siellä vuorella ja sitten hän tulisi
takaisin kuuluisana Fra Gaetano erakkona. Silloin hän astelisi
Diamanten katua, ja suuri ihmisjoukko seuraisi häntä, kuten pater
Gondoa. Ja kadulla olisi lippuja ja kaikki talot olisivat koristetut
liinoilla, ryijyillä ja seppeleillä. Hän pysähtyisi donna Elisan puodin
edustalle, ja donna Elisa ei tuntisi häntä, vaan olisi lankeamaisillaan
polvilleen hänen eteensä. Mutta niin ei saisi käydä, vaan hän lankeaisi
polvilleen donna Elisan eteen ja pyytäisi anteeksi sitä, että kymmenen
vuotta sitten pakeni hänen luotaan. "Gaetano", sanoisi donna Elisa,
"sinä tuot minulle kokonaisen ilon meren, vähäistä surun puroa vastaan.
Tottahan annan sinulle anteeksi!"
Gaetano näki tämän kaiken mielessään, ja se oli niin kaunista, että.
hän alkoi itkeä yhä kiivaammin. Häntä peloitti vain se, että donna
Elisa kuulisi, kuinka hän nyyhkytti, ja että hän tulisi huoneestaan ja
huomaisi hänet. Ja silloin hän ei päästäisi Gaetanoa menemään.
Hänen täytyi puhua järkeä donna Elisalle. Voisiko Gaetano koskaan
tuottaa hänelle suurempaa iloa kuin lähtemällä nyt?
Eikä tässä ollut kysymys ainoastaan donna Elisasta, myöskin Luca ja
Pacifica tulisivat niin iloisiksi, kun hän palaisi taas pyhänä miehenä.
He seuraisivat kaikki häntä torille. Siellä olisi vielä enemmän lippuja
kuin kadulla, ja Gaetano puhuisi raatihuoneen portailta. Mutta kaikilta
kaduilta ja kujilta tulisi väkeä virtanaan.
Silloin Gaetano puhuisi niin, että he kaikki syöksyisivät polvilleen ja
huutaisivat: "Siunaa meitä, Fra Gaetano, siunaa meitä!"
Sitten hän ei enää lähtisi pois Diamantesta. Hän rupeaisi asumaan
suurten portaitten alla donna Elisan puodin ulkopuolella.
Ja he toisivat hänen eteensä sairaita, ja murheelliset tekisivät
pyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen.
Kun Diamanten sindaco kulkisi ohi, suutelisi hän Gaetanon kättä.
Donna Elisa möisi puodissaan Fra Gaetanon kuvia.
Ja donna Elisan kummityttö, Giannita, kumartaisi Fra Gaetanolle eikä
koskaan enää kutsuisi häntä tuhmaksi munkkipojaksi.
Ja donna Elisa olisi niin onnellinen...
* * * * *
Ah... Gaetano hätkähti ja heräsi. Oli valoisa aamu, ja donna Elisa
ja Pacifica seisoivat häntä katselemassa. Ja Gaetano istui portaalla
kengät kainalossa, hattu päässä ja nyytti jalkojen juuressa. Mutta
donna Elisa ja Pacifica itkivät. "Hän on aikonut paeta luotamme",
sanoivat he.
"Miksi istut siinä, Gaetano?"
"Donna Elisa, minä aijoin paeta."
Gaetano oli urhealla päällä ja vastasi niin reippaasti kuin maailman
luonnollisin asia olisi kysymyksessä.
"Aioit paeta?" kertasi donna Elisa.
"Tahdoin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi."
"No, miksi istut nyt tässä?"
"En tiedä, donna Elisa, taisin nukahtaa."
Nyt näkyi, kuinka murheellinen donna Elisa oli. Hän painoi käsiään
sydäntään vasten, aivan kuin hänellä olisi kauheita tuskia, ja hän itki
tyrskien.
"Mutta nyt minä jään tänne, donna Elisa", sanoi Gaetano.
"Mitä, jäätkö!" huudahti donna Elisa. "Saat kernaasti lähteä. Katso
tuota, Pacifica, tuonnäköinen on kiittämätön! Hän ei ole mikään
Alagona. Hän on seikkailija."
Veri kohosi Gaetanon kasvoihin, hän nousi seisomaan ja viittasi
kädellään, niin että donna Elisa hämmästyi. Noin olivat kaikki miehet
hänen suvussaan käyttäytyneet. Noin donna Elisan isä ja isoisä; hän
tunsi taas kaikki Alagonan heimon kopeat herrat.
"Te puhutte näin senvuoksi, ettette mitään tiedä, donna Elisa", sanoi
poika. "Ei, ei, te ette tiedä mitään, ette tiedä, miksi minun täytyy
palvella Jumalaa. Mutta nyt saatte sen tietää. Katsokaas, siitä on
jo kauan. Isä ja äiti olivat niin köyhiä, eikä meillä ollut mitään
syötävää, ja sitten isä lähti hakemaan työtä eikä tullut koskaan
takaisin, ja äiti ja me lapset olimme kuolla nälkään. Silloin äiti
sanoi: 'Lähtekäämme etsimään isää!' Ja me läksimme. Sitten tuli ilta ja
satoi kovasti ja siinä virtasi kokonainen joki poikki tien. Äiti kysyi
muutamasta talosta, saisimmeko olla siellä yötä. Ei, meidät ajettiin
ulos. Äiti ja me lapset seisoimme tiellä ja itkimme. Silloin äiti
kääri vaatteensa kokoon ja astui virtaan, joka syöksyi tien poikki.
Hänellä oli pikku sisko käsivarrellaan ja suuri mytty pään päällä ja
isoa siskoa hän talutti kädestä. Minä kuljin perästä niin läheltä kuin
voin. Minä näin, että äiti astui harhaan. Se, mikä oli hänen päänsä
päällä, putosi virtaan, ja hän yritti ottaa sitä kiinni ja silloin
putosi pikku sisko. Hän koetti tarttua pikku siskoon, ja silloin virta
vei ison siskon. Äiti syöksyi heidän jälkeensä, ja virta vei hänetkin.
Minä säikähdin ja juoksin maihin. Pater Josef on sanonut, että minä
pelastuin senvuoksi, että palvelisin Jumalaa kuolleitten puolesta ja
rukoilisin heidän edestään. Ja senvuoksi ensin päätettiin, että minusta
tulisi munkki ja senvuoksi minä nyt aioin lähteä Etnalle ja ruveta
erakoksi. Minun täytyy palvella Jumalaa, donna Elisa."
Donna Elisa oli kokonaan masennuksissa. "Niin, niin, Gaetano", sanoi
hän, "mutta se koskee niin minuun. Minä en tahtoisi päästää sinua
luotani."
"En minä lähdekään", sanoi Gaetano. Hän oli niin hyvällä tuulella, että
häntä halutti nauraa. "En minä lähde."
"Puhunko kirkkoherralle, jotta sinut lähetettäisiin seminaariin", kysyi
donna Elisa nöyrästi.
"No mutta kun te ette ollenkaan ymmärrä, donna Elisa, ette ollenkaan!
Minähän sanon, että en lähde täältä. Olen keksinyt jotain muuta."
"Mitä sinä olet keksinyt?" kysyi donna Elisa alakuloisena.
"Mitä luulette minun tehneen, kun istuin tuossa portaalla? Minä näin
unta, donna Elisa. Näin unta, että aioin paeta. Niin, donna Elisa, näin
unta, että seisoin puodissa ja koetin avata ovea, mutta en osannut,
sillä siinä oli niin monta lukkoa. Seisoin pimeässä ja avasin lukon
toisensa jälkeen, ja aina niitä oli uusia. Minä pidin kauheata melua ja
ajattelin: 'Nyt tulee donna Elisa'. Viimein ovi aukeni ja minun piti
hyökätä ulos, mutta juuri silloin tunsin teidän kätenne niskassani,
ja te veditte minut sisään, ja minä potkin ja potkin, ja minä löin
teitä, kun en päässyt menemään. Mutta, donna Elisa, teillä oli kynttilä
kädessä, ja silloin minä näin, että siinä ette ollutkaan te, vaan äiti.
Silloin minä en uskaltanut rimpuilla vastaan, vaan säikähdin, sillä
äitihän on kuollut. Mutta äiti otti nyytin, joka hänellä oli mukanaan,
ja alkoi vetää esille kaikkea, mitä siinä oli. Äiti nauroi ja oli
iloisen näköinen ja minä tulin iloiseksi, kun hän ei ollut minulle
vihainen. Se oli niin kummallista. Hän veti esiin nyytistä kaikki
ne pienet pyhimyksenkuvat, jotka minä muka olin leikannut puodissa
teidän luonanne, ja ne olivat niin kauniita. 'Osaatko nyt leikellä
näin kauniita kuvia, Gaetano?' sanoi äiti. 'Osaan', vastasin minä.
'No, voithan palvella Jumalaa siten', sanoi äiti. 'Eikö minun tarvitse
lähteä pois donna Elisan luota?' 'Ei', sanoi äiti. Ja juuri kun äiti
sanoi sen, herätitte te minut."
Gaetano katsoi riemuiten donna Elisaan.
"Mitä äiti sitten sillä tarkoitti?"
Donna Elisa vain ihmetteli.
Gaetano heitti päätään taaksepäin ja nauroi.
"Äiti tarkoitti, että teidän pitäisi panna minut oppiin, jotta voisin
palvella Jumalaa leikkaamalla kauniita enkelien ja pyhimysten kuvia,
donna Elisa."
Kolmas luku.