MONGIBELLO.

_Palermossa_ eli seitsemänkymmentäluvun lopulla köyhä poika. Hänen

nimensä oli Gaetano Alagona. Siinä oli hänen onnensa. Ellei hän olisi

ollut vanhaa Alagonan sukua, olisi hän kaiketi saanut nääntyä nälkään.

Hänhän oli vain lapsi eikä hänellä ollut rahaa eikä vanhempia. Mutta

nyt olivat Santa Maria in Gesun jesuitat armeliaisuudesta ottaneet

hänet luostarikouluunsa.

Kerran kun hän juuri oli läksyänsä lukemassa, tuli muuan munkki ja

kutsui hänet pois kouluhuoneesta, sillä joku sukulainen tahtoi tavata

häntä. Mitä, sukulainen! Hän oli aina kuullut, että kaikki hänen

sukulaisensa olivat kuolleet. Mutta pater Josef väitti, että tämä

oli ilmielävä signora, joka oli hänelle sukua ja tahtoi viedä hänet

pois luostarista. Siitä tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Tahtoiko se

nainen ottaa hänet pois luostarista? Siihen hän kaiketi ei kykenisi!

Hänestähän piti tulla munkki.

Hän ei tahtonut nähdä koko signoraa. Eikö pater Josef voisi sanoa

hänelle, ettei Gaetano koskaan jätä luostaria ja ettei maksanut vaivaa

pyytääkään häntä. Ei, pater Josef sanoi, ettei käynyt päinsä antaa

signoran lähteä takaisin, ellei hän ollut saanut nähdä sukulaistaan, ja

hän melkein veti Gaetanon vastaanottohuoneeseen. Sillä seisoi nainen

ikkunan luona. Hän oli harmaatukkainen, iho oli ruskea, silmät olivat

mustat ja niin pyöreät kuin helmet. Hänellä oli päässään pitsihuntu,

ja hänen musta leninkinsä oli kiiltäväksi kulunut ja hieman vihertävä

niinkuin pater Josefin kaikkein vanhin kaapu.

Nähdessään Gaetanon, teki nainen ristinmerkin. "Jumalan olkoon kiitos,

siinä on oikea Alagona!" sanoi hän ja suuteli pojan kättä.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että Gaetano oli ehtinyt

kahdennelletoista vuodelle eikä kukaan hänen omaisistaan ollut häntä

kysellyt. Mutta hän ei ollut tiennyt, että suvun toisesta haarasta oli

ketään elossa. Mistäkö hän sitten oli nyt sen kuullut? Kas, Luca oli

lukenut nimen sanomalehdistä. Se oli mainittu niitten joukossa, jotka

olivat saaneet palkinnon. Siitä oli nyt puoli vuotta, mutta Palermoon

oli niin pitkä matka. Hänen oli täytynyt säästää ja säästää saadakseen

matkarahoja. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin. Mutta hänen oli

täytynyt päästä katsomaan sukulaistaan. Santissma madre, kuinka

iloinen hän nyt oli! Ja tässä hän nyt seisoi, donna Elisa, Alagonan

sukua hänkin. Hänen miehensä, joka oli kuollut, oli ollut Antonelli.

Vielä oli olemassa yksi Alagona, donna Elisan veli. Hän asui myöskin

Diamantessa. Mutta Gaetano ei tainnut tietää, missä Diamante oli. Poika

veti päätään taaksepäin. Niin, sen hän arvasi, ja donna Elisa nauroi.

"Diamante on Monte Chiarolla. Tiedätkö, missä on Monte Chiaro?"

"En."

Donna Elisa kohotti kulmakarvojaan ja näytti veitikalta.

"Monte Chiaro on Etnalla, jos tiennet, missä Etna on."

Hän sanoi sen niin epäillen, kuin olisi aivan liikaa vaatia Gaetanoa

tietämään mitään Etnasta. Ja he nauroivat kaikki kolme, sekä hän että

pater Josef ja Gaetano.

Donna Elisasta tuli kuin toinen ihminen, kun hän oli saanut heidät

nauramaan. "Tahdotko lähteä katsomaan Diamantea ja Etnaa ja Monte

Chiaroa?" kysyi hän reippaasti. "Etna sinun täytyy nähdä. Se on

maailman korkein vuori. Etna on kuningas, ja vuoret sen ympärillä ovat

polvillaan eivätkä uskalla nostaa silmiänsä sen kasvoja kohti."

Sitten hän alkoi kertoa kaikellaista Etnasta. Hän luuli, että se voisi

houkutella pojan.

Ja totta oli, ettei Gaetano ennen ollut ajatellut, minkälainen vuori

Etna oli. Hän ei ollut käsittänyt, että sillä oli lunta päälaella,

tammimetsää parrassa, viininlehtiä vyötäreillä ja että se seisoi polvia

myöten oransimetsissä. Ja juuri sitä pitkin syöksyivät suuret, leveät,

mustat virrat. Ne virrat olivat merkillisiä: ne virtasivat solinatta,

aaltosivat tuuletta, huonoinkin uimari saattoi päästä niitten yli,

vaikkei ollut siltaa. Gaetano arvasi, että hän tarkoitti laavaa. Ja

donna Elisa iloitsi, kun poika arvasi. Hänellä oli siis päätä. Hän oli

oikea Alagona.

Ja miten suuri olikaan Etna! Kun meni kolme päivää sen ympäri ajaessa

ja kolme päivää, jos ratsasti sen huipulle ja takaisin! Ja kun siellä

oli viisikymmentä kaupunkia, paitsi Diamantea ja neljätoista suurta

metsää ja kaksisataa pikku vuorta, eivätkä ne niinkään pieniä olleet,

vaikka Etna oli niin suuri, ettei niitä sen enempää huomannut kuin

kärpäsparvea kirkon katolta! Ja siellä oli sellaisia luolia, että

niihin mahtui kokonainen sotajoukko, ja vanhoja, onttoja puita, joissa

suuri lammaslauma voi saada suojaa rajusäällä!

Kaikkea, mikä oli merkillistä, tuntui löytyvän Etnalla. Siellä oli

jokia, joita täytyi varoa. Vesi oli niissä niin kylmää, että kuolisi,

jos sitä joisi. Toiset joet virtasivat ainoastaan päivällä, toiset

ainoastaan talvella, ja toiset virtasivat melkein koko matkan syvällä

maan sisässä. Ja siellä oli lämpimiä lähteitä ja rikkilähteitä ja savea

syökseviä vuoria.

Olisi ehkä vahinko, ellei Gaetano saisi nähdä tätä vuorta, sillä se oli

niin kaunis. Se näytti taivasta vasten loistoteltalta. Se oli kirjava

kuin karuselli. Varmaan hän tahtoisi nähdä sen aamulla ja illalla,

kun se oli punainen; varmaan hän tahtoisi nähdä sen yöllä, kun se oli

valkoinen. Tietysti hän tahtoisi myös tietää, oliko totta, että se voi

olla kaikenvärinen, että se voi käydä siniseksi, mustaksi, ruskeaksi ja

punasinerväksi? Tai käyttikö se harsoa, kuten signora? Oliko se kuin

pöytä, jota peittivät plyyshiliinat? Oliko sillä kultasäikeinen tuunika

ja vaippa riikinkukon höyhenistä?

Gaetano tahtoisi kai kernaasti tietää, kuinka lienee sen seikan laita,

että vanha Arturo-kuningas istuisi siellä jossain luolassa. Donna

Elisa sanoi, että hän aivan varmaan vielä asui Etnalla, sillä kerran

kun Catanian piispa ratsasti yli vuoren, karkasi häneltä kolme muulia,

ja renki, joka niitä etsi, löysi ne luolasta Arturo-kuninkaan luota.

Silloin pyysi kuningas renkiä sanomaan piispalle, että kun hänen

haavansa paranevat, tulee hän pyöreän pöydän ritareineen panemaan

oikealle tolalleen kaiken, mikä Sisiliassa oli epäkunnossa. Ja se, joka

kykeni silmillään näkemään, tiesi kyllä, ettei Arturo-kuningas ollut

vielä päässyt luolastaan.

Gaetano ei tahtonut antaa donna Elisan houkutella itseään, mutta hän

arveli, että piti olla hieman kohtelias donna Elisalle. Tämä seisoi yhä

vielä, mutta nyt Gaetano haki hänelle tuolin. Kunhan hän nyt vain ei

luulisi tämän olevan senvuoksi, että Gaetano tahtoisi seurata häntä.

Hänestä oli tosiaankin hauskaa kuulla donna Elisan kertovan vuorestaan.

Oli niin somaa, kun se osasi niin monta konstia. Se ei ollut lainkaan

samallainen kuin Palermon luona Monte Pellegrino, joka vain seisoi

siinä, missä seisoi. Etna osasi savuta kuin uuninpiippu ja puhaltaa

tulta kuin kaasulyhty. Se osasi jymistä, täristä, syöstä laavaa,

heittää kiviä, kylvää tuhkaa, ennustaa ilmoja ja koota sadetta. Kun

Mongibello vain liikahti, silloin sortui kaupunki toisensa jälkeen,

aivan kuin talot olisivat olleet pystyyn asetettuja korttiliuskoja.

Mongibello, siinä oli myös yksi Etnan nimi. Sitä kutsuttiin

Mongibelloksi, koska tuo sana merkitsee vuorten vuorta. Sen nimen se

kyllä ansaitsikin.

Gaetano huomasi donna Elisan varmasti luulevan, ettei hän jaksaisi

vastustaa kiusausta. Donna Elisalla oli niin paljon ryppyjä

kasvoissaan, ja kun hän nauroi, syntyi niistä kuin verkko. Sitä hän

katseli. Se näytti niin merkilliseltä. Mutta ei hän vielä ollut sen

verkon vanki.

Mutta donna Elisa sanoi nyt epäilevänsä, uskaltaisiko Gaetano

todellakin tulla Etnalle. Sillä vuoren sisässä oli monta jättiläistä

kahleissa ja musta linna, jota vartioi monipäinen koira. Siellä oli

myöskin suuri paja ja ontuva seppä, jolla oli vain yksi silmä keskellä

otsaa. Ja kaikkein hirveintä oli, että juuri syvimmällä vuoren sisässä

oli rikkijärvi, joka kiehui kuin öljykattila, ja siinä oli Lucifero ja

kaikki kadotetut. Ei, Gaetano ei uskaltaisi tulla sinne, sanoi donna

Elisa.

Muutoin ei ollut lainkaan vaarallista asua siellä, sillä vuori pelkäsi

pyhimyksiä. Donna Elisa sanoi, että se pelkäsi monia pyhimyksiä, mutta

enimmän Catanian Santa Agataa. Jos catanialaiset aina kohtelisivat

pyhimystään niinkuin niitten tulisi, eivät maanjäristykset eikä laava

voisi tehdä heille mitään pahaa.

Gaetano seisoi aivan donna Elisan vieressä ja nauroi kaikelle, mitä

tämä sanoi. Kuinkas hän oli siihen joutunut, ja miksei hän saattanut

olla nauramatta? Donna Elisa oli niin merkillinen signora.

Mutta äkkiä sanoi Gaetano, jotta ei pettäisi Signoraa: "Donna Elisa,

minusta tulee munkki." -- "Niinkö, tuleeko?" sanoi hän. Ja sitten hän

alkoi ilman muuta taas kertoa vuoresta.

Hän sanoi, että Gaetanon pitäisi nyt kuunnella oikein tarkkaan; nyt

tulisi kaikkein tärkein. Hänen pitäisi seurata donna Elisaa vuoren

eteläpuolelle niin kauas, että oltaisiin lähellä Catanian suurta

tasankoa, ja siellä hän näkisi notkon, hyvin suuren ja avaran,

puolipyöreän notkon. Mutta se oli aivan musta, laavavirrat vuosivat

siihen joka puolelta. Siellä oli vain kiviä, ei ruohonkortta.

Mutta minkälaiseksi oli Gaetano sitten kuvitellut laavaa? Donna Elisa

arveli hänen luulevan, että se Etnalla oli yhtä sileää ja tasaista

kuin kadulla. Mutta Etnassa oli suunnaton joukko kaiken maailman

kamaluuksia. Voiko hän uskoa, että kaikki käärmeet ja lohikäärmeet ja

noidat, jotka laavassa kiehuivat, olivat vuotaneet sen mukana esiin,

silloinkuin siellä oli ollut purkaus. Siinä ne olivat madelleet ja

kierineet ja kiemurrelleet toistensa ympärillä ja koettaneet ryömiä

kylmälle maalle ja vetäneet taas toisensa takaisin tuohon kurjuuteen,

kunnes laava hyytyi heidän ympärillään. Ja nyt ne eivät enää voineet

päästä irti. Ei toki!

Eikä laava ollut niinkään kuollutta kuin Gaetano luuli. Vaikkei siinä

kasvanutkaan ruohoa, voi siinä olla muuta nähtävää. Mutta Gaetano ei

ikinä osaisi arvata, mitä se oli. Se haparoitsi ja kompastui, se ryömi

ja tupertui, se kulki polvillaan ja päällään ja käsivarsillaan. Kiipesi

ylös pitkin laakson seinää ja laskeutui taas alas laakson seinää, siinä

oli vain piikkejä ja muhkuroita, sillä oli hämähäkinverkosta vaippa

ja pölyä perukissaan ja jalkoja niin paljon kuin madolla. Mikäpä se

muu voisi olla kuin kaktus? Tiesikö Gaetano, että kaktus kulki laavaa

pitkin ja kaivoi maata kuin talonpoika? Tiesikö hän, etteivät mitkään

muut kuin kaktukset mahtaneet mitään laavalle?

Nyt donna Elisa katsoi pater Josefiin ja iski silmää veitikkamaisesti.

Kaktus oli Etnan paras taikuri; mutta noita oli noita. Kaktus oli

saraseni, sillä se käytti orjattaria. Niinpian kuin se oli kiinnittänyt

johonkin juurensa, tarvitsi se avukseen mantelipuun. Niin se kävi.

Mantelipuut ovat hienoja, loistavia signorinoja. Ne eivät tahdo oikein

uskaltaa mennä tuolle mustalle, mutta se ei auta. Sinne niitten täytyy

mennä ja siellä ne saavat olla. Oi, Gaetano saisi nähdä sen, jos hän

tulisi sinne! Kun mantelipuut keväällä hohtavat valkeissa kukissaan,

ovat ne niin puhtaita ja kauniita, että tekisi mieli itkeä niitten

kohtaloa kuin ryöstettyjen prinsessojen.

Nyt pitäisi Gaetanon viimein saada kuulla, missä Monte Chiaro oli.

Se kohosi sen mustan laakson pohjasta. Donna Elisa koetti saada

sateenvarjoaan seisomaan lattialla. Noin se seisoi. Se seisoi aivan

pystyssä. Se ei ollut koskaan arvellutkaan ruveta istumaan tai

makaamaan. Ja yhtä musta kuin laakso oli, yhtä vihreä oli Monte Chiaro.

Siinä oli palmu palmun vieressä, köynnös köynnöksessä kiinni. Se oli

kuin herra suurikukkaisessa yönutussaan. Se oli kuin kuningas kruunu

päässä. Se kannatti koko Diamantea kulmillaan.

Jo hetki sitten oli Gaetanon tehnyt kovasti mieli tarttua donna Elisan

käteen. Kunpa se vain kävisi päinsä? No, kävihän se. Hän veti sitä

luokseen kuin ryöstettyä aarretta ikään. Mutta mitäs hän sillä tekisi?

Silittelisikö? Jos koettelisi aivan hiljaa yhdellä sormella, ehkei

donna Elisa sitä huomaisi? Ehkei hän huomaisi, vaikka panisi kaksi

sormea? Ehkäpä hän ei huomaisi silloinkaan, vaikka suutelisi hänen

kättään. Donna Elisa puhui yhtämittaa. Hän ei sitä lainkaan huomannut.

Hänellä oli vielä niin paljon kerrottavana. Ja sellaista hauskaa kuin

Diamanten historia!

Hän kertoi, että kaupunki kerran oli ollut alhaalla laakson pohjassa.

Sitten tuli laava ja katseli tulipunaisena alas jyrkänteenreunalta.

Mitä, oliko viimeinen päivä tullut? Kaupunki otti sukkelaan kaikki

talonsa hartioilleen, päälaelleen, kainaloonsa ja juoksi ylös pitkin

Monte Chiaroa, joka oli aivan siinä lähettyvillä.

Ylös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi

korkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten

se juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän

väen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei

ollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta

ja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu

kulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja

vierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta

senverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi.

Kun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin

ja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo

Geracin.

Mutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa

Diamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja

näyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat

omistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat

rakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta

näkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.

Gaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef

taisi käydä kärsimättömäksi. "Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan

kotiinne, donna Elisa", sanoi hän hyvin lempeästi.

Mutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan

ollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää

Gaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi.

Ei se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja

kun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne

ollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut

mitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät

molemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu

sinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan

vaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?

Gaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut

siihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei

huomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa

oli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.

Hän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa

vanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri

sali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla

pöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä.

Juhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen

kanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei,

siellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen

puotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen

mitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin

se oli.

Gaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä.

Kummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä

muuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään

munkkituumat.

Mutta donna Elisa näytti nyt juuri olevan kaikkein innokkaimmillaan.

Hänen poskilleen kohosi sinne ruskean keskelle hieman punaa, ja pari

kertaa kohotti hän niin ihmeen lystikkäästi kulmakarvojaan. Sitten hän

alkoi kertoa, minkälaista hänen omassa kodissaan oli.

Donna Elisalla tuntui olevan kaikkein pienin talo koko kaupungissa.

Se oli aivan kesäpalatsia vastapäätä, mutta siinä olikin sen ainoa

etu. Hänellä oli pieni puoti, jossa hän möi muistokoteloita ja

vahakynttilöitä ja kaikkea, mitä tarvittiin jumalanpalvelukseen.

Mutta, antakoon pater Josef anteeksi, ei nykyään sellaisesta kaupasta

saanut suurtakaan voittoa, miten sitten lieneekin ollut entiseen

aikaan. Puodin takana oli pieni työhuone. Siellä hänen miehensä oli

seisonut leikellen pyhimyksenkuvia ja rukousnauhan helmiä, sillä hän

oli ollut taiteilija, tuo signor Antonelli. Ja työhuoneen vieressä

oli pari pientä rotankoloa, niissä ei päässyt kääntymäänkään, niissä

piti istua kyykyllään kuin vanhojen kuninkaitten vankiloissa. Ja

toisessa kerroksessa oli pari pientä kanakoppia. Toiseen niistä hän oli

laittanut oljista pienen kananpesän ja lyönyt muutamia orsia. Siellä

saisi Gaetano asua, jos hän lähtisi mukaan.

Gaetanon teki mieli silittää hänen poskeaan. Donna Elisa tulisi

kumminkin pahoilleen, kun ei Gaetano voisikaan lähteä mukaan.

Uskaltaisikohan häntä hyväillä. Hän vilkaisi salavihkaa pater

Josefiin. Pater Josef istui katsellen lattiaan ja huokaili, niinkuin

tavallisestikin. Hän ei ajatellut Gaetanoa, ja donna Elisa ei sitä

ainakaan huomaisi.

Donna Elisa kertoi, että hänellä oli palvelijatar, jonka nimi oli

Pacifica ja renki nimeltä Luca. Mutta ei niistä kumminkaan ollut suurta

apua, sillä Pacifica oli vanha ja kun hän oli käynyt kuuroksi, oli

hänestä tullut niin ärtyinen, ettei donna Elisa voinut antaa hänen

olla auttamassa puodissa. Ja Lucan olisi oikeastaan pitänyt olla

puunleikkaaja ja valmistaa pyhimystenkuvia, joita donna Elisa sitten

möisi, muttei hänellä koskaan ollut aikaa pysyä työpajassa. Hän oli

aina puutarhassa hoitamassa kukkia. Oli heillä puutarhakin Monte

Chiaron kiviraunioissa. Mutta ei tarvinnut luullakaan, että siinä oli

mitään erikoista. Tietysti Gaetano ymmärsi, ettei hänen kotonaan ollut

läheskään sellaista kuin luostarissa. Mutta donna Elisa olisi kuitenkin

niin kernaasti vienyt hänet sinne, koska hän oli vanhaa Alagonan sukua.

Ja kotona olivat hän ja Luca ja Pacifica sanoneet toisilleen: "Mitä

siitä, jos tuleekin hieman enemmän huolta, kunhan vain saisimme hänet

tänne!" Ei, madonna nähköön, sitä he eivät ajatelleet. Mutta kaikki

riippui vain siitä, tahtoiko Gaetano uhrautua vähän saadakseen olla

heidän kanssaan.

Ja nyt oli donna Elisa lopettanut, ja nyt kysyi pater Josef, mitä

Gaetano aikoi vastata. Esimies tahtoi, sanoi pater Josef, että Gaetano

itse päättäisi. Eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hän lähtisi

maailmaan, koska hän oli viimeinen sukuansa.

Gaetano liukui hiljaa lattialle donna Elisan sylistä. Mutta vastaus!

Ei ollut niinkään helppoa vastata. Oli kovin vaikeaa sanoa tälle

Signoralle: en lähde.

Pater Josef tuli hänen avukseen: "Pyydä Signoralta, että saat vastata

parin tunnin kuluttua, Gaetano! Poika ei ole koskaan ajatellut, että

hänestä tulisi mitään muuta kuin munkki", selitti hän donna Elisalle.

Donna Elisa nousi, otti sateenvarjonsa ja koetti näyttää iloiselta,

mutta hänen silmänsä olivat kyyneleissä.

Niin, tietysti hänen täytyy tuumia, sanoi hän. Mutta jos hän olisi

tuntenut Diamantea, ei olisi tarvinnut. Nyt siellä asui vain

talonpoikia, mutta kerran siellä oli ollut piispa, ja monta pappia

ja suuri joukko munkkeja. Nyt ne olivat poissa, mutta ei niitä oltu

unhoitettu. Siitä ajasta saakka oli Diamante ollut pyhä kaupunki.

Siellä vietettiin useampia juhlia kuin muualla, ja siellä oli

suunnattoman paljon pyhimyksiä, ja sinne saapui tänäkin päivänä

sellainen joukko pyhiinvaeltajia. Se, joka asui Diamantessa, ei koskaan

voinut unohtaa Jumalaa. Hän oli melkein puoleksi pappi. Niin että

senvuoksi hän kyllä voisi tulla. Mutta saisihan hän tuumia, jos häntä

halutti. Donna Elisa tulisi uudelleen huomenna.

Gaetano käyttäytyi hyvin sopimattomasti. Hän käänsi selkänsä donna

Elisalle ja hyökkäsi ovelle. Hän ei edes sanonut olevansa kiitollinen

siitä, että donna Elisa oli tullut. Hän tiesi, että pater Josef

oli sitä odottanut, mutta hän ei voinut. Kun hän ajatteli suurta

Mongibelloa, jota hän ei koskaan saisi nähdä, ja donna Elisaa, joka

ei koskaan enää tulisi, ja koulua ja suljettua luostarinpihaa ja koko

suljettua elämää! Älköön pater Josef ikinä odottakokaan häneltä niin

paljoa; hänen täytyi juosta pois.

Ja olikin jo aika. Kun Gaetano oli ehtinyt kymmenen askelta oven

ulkopuolelle, pääsi itku valloilleen. Häntä säälitti donna Elisa. Voi

sentään, että hänen täytyisi matkustaa yksinään kotiansa! Eikä Gaetano

saanut lähteä hänen mukaansa.

Hän kuuli pater Josefin tulevan ja hän käänsi kasvonsa seinään päin.

Kunpa nyt vain voisi olla nyyhkyttämättä!

Pater Josef kulki huokaillen ja mumisten itsekseen, niinkuin hänen

tapansa oli. Kun hän tuli Gaetanon kohdalle, pysähtyi hän ja huokasi

entistä syvempään.

"Mongibello, Mongibello", sanoi Pater Josef, "ei kukaan voi vastustaa

Mongibelloa".

Gaetano vastasi itkemällä vielä kiivaammin.

"Vuori houkuttelee", mutisi pater Josef. "Mongibello on kuin

koko maailma, siellä on kaiken maan kauneus ja ihanuus ja kasvit

ja ilmanalat ja ihmeet. Koko maailma tulee kerrallaan häntä

houkuttelemaan."

Gaetano tunsi, että pater Josef puhui totta. Oli kuin maa ojentaisi

vahvat käsivartensa vangitakseen hänet. Hänestä tuntui, että hänen

täytyisi lujasti painautua seinään, jottei tempautuisi irti.

"Parempi on, että hän saa nähdä maan", sanoi pater Josef. "Täällä hän

kulkisi vain ikävöiden maailmaa. Kun hän on nähnyt maailman, alkaa hän

kenties taas ikävöidä taivasta."

Gaetano ei vielä ymmärtänyt, mitä pater Josef tarkoitti, kun jo tunsi

nousevansa hänen käsivarsilleen, tunsi, kuinka hänet kannettiin

takaisin vastaanottohuoneeseen ja laskettiin donna Elisan syliin.

"Ottakaa hänet, donna Elisa, koska olette voittanut hänet puolellenne",

sanoi pater Josef.

"Näyttäkää hänelle Mongibello, ja katsokaa, voitteko pitää hänet

luonanne."

Mutta kun Gaetano uudelleen istui donna Elisan sylissä, oli hän niin

onnellinen, että hänen oli mahdotonta enää paeta. Hän oli niin lujasti

vangittu kuin hän olisi astunut Mongibellon sisään ja vuorenseinä hänen

jälkeensä sulkeutunut.

Toinen luku.