_Kapitoliumin kukkulalla_ oli franciskanimunkkien luostari. Mutta ei
se oikein luostarin kaltainen ollut, pikemminkin linnoituksen. Se oli
kuin vahtitorni merenrannalla, josta tarkastellaan ja tähystellään,
lähestyykö vihollinen.
Luostarin vieressä oli Santa Maria in Aracoelin komea basilika.
Basilika oli rakennettu muistoksi siitä, että sibylla siellä oli
näyttänyt Augustukselle Kristuksen. Mutta luostari oli rakennettu sen
vuoksi, että peljättiin sibyllan ennustuksen täyttyvän ja Antikristusta
kerran palveltavan Kapitoliumilla.
Ja munkit tunsivat olevansa kuin taistelijoita. Kun he astelivat
kirkkoon laulamaan ja rukoilemaan, kuvittelivat he kulkevansa
linnoituksen muureilla ja lennättävänsä nuolisateita kohti hyökkäävää
Antikristusta.
Alati he ajattelivat Antikristusta, ja koko heidän jumalanpalveluksensa
oli yhtä kamppailua, jolla he koettivat pidättää Antikristusta kaukana
Kapitoliumilta.
He painoivat päähineen syvemmälle, niin että se varjosti silmiä
ja tähystelivät alati ulos maailmaan. Heidän katseensa kävi
tuijottamisesta kuumeiseksi, ja aina he luulivat keksivänsä
Antikristuksen. "Tuolla hän on, täällä hän on", huusivat he. Ja he
liehuttivat ruskeita kaapujansa ja varustautuivat taisteluun, kuten
kallionhuipulle keräytyneet varikset nähdessään kotkan.
Mutta toiset sanoivat: "Mitäpä auttavat rukoukset ja katumus?
Sibyllahan on sen sanonut. Antikristus tulee."
Silloin toiset sanoivat: "Jumala voi tehdä ihmeen. Ellei taistelu
mitään auttaisi, niin hän ei olisi antanut sibyllan meitä varoittaa."
Vuoden toisensa jälkeen franciskanit puolustivat Kapitoliumia,
katumusta harjoittaen ja hyviä töitä tehden ja julistaen Jumalan sanaa.
He puolustivat sitä vuosisadan toisensa jälkeen, mutta mitä enemmän
aika kului, sitä voimattomammiksi ja heikommiksi ihmiset kävivät.
Munkit sanoivat toisilleen: "Tämän ajan valtakunnat eivät enää kauan
kestä. Tarvitaan maailman uudistajaa, kuten Augustuksen aikaan."
He repivät hiuksiansa ja ruoskivat itseään, sillä he tiesivät, että
uudestisynnyttäjän täytyi olla Antikristus ja että siitä tulisi voiman
ja väkivallan uudestisyntymys.
Niinkuin sairaita ahdistaa tuska, niin heitä vainosi Antikristuksen
ajatteleminen. Ja he näkivät hänet edessään. Hän oli yhtä rikas kuin
Kristus oli ollut köyhä, yhtä paha kuin Kristus hyvä, yhä kunnioitettu
kuin Kristus oli ollut halveksittu.
Hänellä oli vahvat aseet ja hän kulki veristen pahantekijäin etupäässä.
Hän hävitti kirkot, murhasi papit, asesti ihmiset sotaan, niin että
veli taisteli veljeä vastaan ja jokainen pelkäsi toistaan, eikä ollut
mitään rauhaa.
Ja jokaiselle voiman ja väkivallan ihmiselle, joka ajan merta kulki, he
huusivat vahtitornistaan Kapitoliumilta: "Antikristus, Antikristus!"
Ja jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja
lauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: "Meidänpä rukousten tähden pahat
kukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille".
Siinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi,
etteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille
raskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen
tunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä
lavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit
näkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä.
Ja kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin
jälkeen.
Näitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä
Kristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku
munkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä
lohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun
kappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt
vahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa
oli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa,
niinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä
oli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti
koristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka
olivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään
tauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta
ja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut
kaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja
sanoi itsekseen: "Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta
Kapitoliumilla."
Munkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen
itsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen
pyhiin korkeuksiin. "Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?" sanoi hän.
"Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki.
Sinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa
rukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta.
Sinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman."
Munkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti
säteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten
suuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta
palveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt
hänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa
suojelivat. "Varmaa on, että sinä et saata kukistua", sanoi hän. "Sinun
valtakuntasi täytyy pysyä."
Ja jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja
rauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla
olisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.
Niin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi
aikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin
yksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.
Ja vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin
mielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty
munkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin
suurena kunniana Jumalan edessä.
Ja niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä
voimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä
kiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.
Siihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi
Aracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut
voivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan
hän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja
myymään sen hänelle.
Mutta vaikka hän olisi kultarahoilla peittänyt koko suuren basilikan
mosaikilattian, eivät munkit olisi suostuneet myymään hänelle tätä
kuvaa, joka oli heidän ainoa lohdutuksensa.
Mutta englantilainen nainen oli niin ylenmäärin kiintynyt kuvaan, ettei
hän tuntenut iloa eikä rauhaa ilman sitä. Ja kun hän ei millään muulla
tavalla voinut päämääräänsä saavuttaa, päätti hän varastaa kuvan. Hän
ei ajatellut, minkä synnin hän tekisi; hän tunsi vain suuren pakon ja
polttavan janon ja hän tahtoi kernaammin uskaltaa sielunsa autuuden,
kuin kieltää sydämeltään sitä iloa, minkä tuon toivotun omistaminen
tuottaisi. Ja päästäkseen tarkoituksensa perille, hän teetti ensiksikin
kuvan, joka oli aivan samallainen kuin Aracoelin.
Aracoelin kuva on olivipuuta Getsemanen yrttitarhasta, mutta
englantilaisnainen rohkeni jalavasta leikkauttaa kuvan, joka oli
aivan sen kaltainen. Aracoelin kuva ei ole ihmiskäsin maalattu. Kun
munkki, joka oli sen leikannut, oli ottanut esille pensselinsä ja
värit, nukahti hän kesken työtänsä. Ja kun hän heräsi, oli kuva saanut
värinsä. Se oli itse maalannut itsensä osoittaakseen, että Jumala sitä
rakasti. Mutta englantilaisnainen uskalsi tavallisilla maalareilla
maalauttaa jalavakuvansa sellaiseksi, että se oli aivan tuon pyhän
kuvan kaltainen.
Väärennetylle kuvalle hän hankki kruunun ja kengät, mutta ne eivät
olleet kultaa; ne olivat vain kullattua rautapeltiä. Hän tilasi
koristuksia, osti sormuksia ja kaulanauhoja ja kellonvitjoja ja
rannerenkaita ja jalokiviä -- mutta kaikki oli vain messinkiä ja lasia
-- ja hän puki kuvan samallaiseksi kuin avunhakijat olivat pukeneet sen
oikean ja alkuperäisen.
Kun kuva oli valmis, otti hän neulan ja piirsi kruunuun: "Minun
valtakuntani on vain tästä maailmasta." Hän näytti ikäänkuin pelkäävän,
ettei itsekään osaisi eroittaa kuvaa kuvasta. Ja tuntui siltä kuin
hän olisi tahtonut rauhoittaa omaatuntoaan. "Enhän ole tahtonut tehdä
väärää Kristuksenkuvaa. Minähän olen kirjoittanut hänen kruunuunsa:
'Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta'."
Senjälkeen hän heitti ylleen suuren vaipan, kätki kuvan sinne ja nousi
Aracoeliin. Ja hän pyysi saada rukoilla Kristuksenkuvaa.
Kun hän nyt seisoi pyhäkössä ja kynttilät olivat sytytetyt ja rautaovi
avattu ja hän näki kuvan, alkoi hän täristä ja vapista ja näytti
olevan pyörtymäisillään. Munkki, joka häntä seurasi, kiiruhti silloin
sakastiin hakemaan vettä ja hän jäi yksinään kappeliin. Ja kun munkki
palasi, oli pyhänryöstö tehty. Nainen oli vaihtanut itselleen pyhän,
ihmeitä tekevän kuvan ja pannut väärän ja voimattoman sen sijalle.
Munkki ei lainkaan huomannut vaihdosta. Hän sulki väärennetyn kuvan
rautaoven ja kaksinkertaisten lukkojen taakse, ja englantilaisnainen
kulki kotiansa mukanaan Aracoelin aarre. Hän asetti sen palatsiinsa
marmorijalustalle ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen.
Ylhäällä Aracoelissa, missä ei lainkaan tiedetty, miten paljon
oli menetetty, rukoiltiin väärää Kristuksenkuvaa, samoinkuin oli
rukoiltu oikeaa, ja kun joulu tuli, järjestettiin hänelle, kuten
tavallista, kirkkoon mitä kaunein luola. Siellä hän makasi Marian
sylissä kimallellen kuin jalokivi, ja hänen ympärilleen oli asetettu
paimenia ja enkeleitä ja viisaat miehet. Ja koko sen ajan, kun luola
oli paikoillaan, tuli Roomasta ja Campagnasta lapsia, ja Aracoelin
basilikaan pystytettiin pieni saarnastuoli, ja he saarnasivat pienoisen
Kristuslapsen suloisuudesta, herttaisuudesta, korkeudesta ja voimasta.
Mutta englantilaisnainen pelkäsi kovin jonkun huomaavan, että hän
oli varastanut Aracoelin Kristuksenkuvan. Senvuoksi hän ei kellekään
tunnustanut, että hänellä oli oikea kuva. "Se on jäljennös", sanoi
hän, "se on tavattomasti todellisen kuvan kaltainen, mutta se on vain
jäljennös."
Hänellä sattui olemaan pieni italialainen palvelustyttö. Kerran kun
tyttönen kulki huoneen läpi, pysähtyi hän kuvan eteen ja puhui sille:
"Sinä Kristuslapsiparka, joka et ole mikään Kristuslapsi, kunpa vain
tietäisit, kuinka oikea lapsi lepää loistossaan Aracoelin luolassa ja
kuinka Maria ja pyhä Joosef ja paimenet ovat polvillaan hänen edessään!
Ja jospa tietäisit, kuinka lapset nousevat pieneen saarnastuoliin
juuri häntä vastapäätä ja kuinka ne niiaavat ja lähettävät hänelle
sormisuukkoja ja saarnaavat hänelle mitä kauneinta osaavat!"
Muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli uudelleen ja puhui
kuvalle: "Sinä Kristuslapsi-parka, joka et ole mikään Kristuslapsi,
tiedätkö, minä olen tänään käynyt ylhäällä Aracoelissa ja nähnyt,
kuinka oikeata lasta kannettiin kulkueessa. Sen yläpuolella pidettiin
kunniataivasta, ja kaikki ihmiset lankesivat polvilleen, ja ne
lauloivat ja soittivat hänelle. Et koskaan sinä saa olla mukana missään
niin ihanassa."
Ja vieläkin, muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli taas ja
puhui kuvalle: "Tiedätkö sinä, Kristuslapsi, että sinun on parempi
seista siinä, missä seisot. Sillä oikeata lasta haetaan sairaitten luo,
ja hän ajaa heidän luokseen kultakoristeisissa vaunuissaan, mutta ei
voi auttaa heitä, vaan he kuolevat epätoivoonsa. Ja aletaan sanoa, että
Aracoelin pyhä lapsi on kadottanut ihmeitätekevän voimansa ja etteivät
rukoukset ja kyyneleet sitä liikuta. Parempi on sinun seista siinä,
missä seisot, kuin että sinua avuksi huudettaisiin etkä voisi auttaa."
Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Puolenyön aikaan soi Aracoelin
luostarin porttikello hyvin kovasti. Ja kun ei portinvartija kyllin
nopeasti kiirehtinyt avaamaan, alettiin kolkuttaa. Kolkutettiin
terävästi kuin kilahtavalla metallilla, ja se kuului kautta koko
luostarin. Kaikki munkit hyppäsivät yhtaikaa vuoteiltaan. Kaikki,
joita kauheat unet olivat vaivanneet, hyppäsivät yhtaikaa pystyyn ja
luulivat, että Antikristus oli tullut.
Mutta kun avattiin -- kun avattiin! Siellä seisoi kynnyksellä pieni
Kristuksenkuva. Hänen pikku kätensä oli kellon nuorasta vetänyt, hänen
kultakenkäinen jalkansa oli ojentunut ovea potkimaan!
Portinvartija otti heti käsivarsilleen pyhän lapsen. Silloin hän näki,
että sillä oli kyyneleet silmissä. Oi, pyhä lapsi-raukka oli vaeltanut
yöllä läpi kaupungin. Mitä se olikaan saanut nähdä! Niin paljon
köyhyyttä ja niin paljon hätää ja niin paljon paheita ja niin monta
rikosta! Tuntui kauhealta ajatella, mitä se oli saanut kestää.
Portinvartija vei kuvan heti esimiehelle. Ja he ihmettelivät, kuinka
hän oli joutunut yöhön.
Mutta esimies soitatti kirkonkelloa ja kutsui munkit
jumalanpalvelukseen. Ja kaikki Aracoelin munkit kulkivat suureen
hämärään basilikaan, pannakseen kuvan juhlallisesti paikoilleen.
Riutuneina ja kärsivinä he kulkivat ja värisivät raskaissa
sarkakaapuissaan. Useat heistä itkivät, ikäänkuin olisivat pelastuneet
hengenvaarasta. "Kuinkapa olisi meidän käynyt", sanoivat he, "jos ainoa
lohdutuksemme olisi meiltä otettu? Antikristus se houkutteli Rooman
pyhän lapsen pois suojelevasta pyhäköstä!"
Mutta kun heidän piti panna Kristuksenkuva kappelin pyhimyskaappiin,
löysivät he sieltä väärän lapsen, sen, jonka kruunussa oli kirjoitus:
"Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."
Ja kun he nyt lähemmin tarkastelivat kuvaa, löysivät he kirjoituksen.
Silloin esimies kääntyi munkkien puoleen ja puhui heille:
"Veljet, laulakaamme Te Deumia ja verhotkaamme kirkon pilarit silkkiin
ja sytyttäkäämme kaikki vahakynttilät ja lamput ja viettäkäämme suurta
juhlaa.
"Niinkauan kuin luostari on pystyssä seisonut, on se ollut kauhun koti
ja kirouksen asunto, mutta kaikkien täällä eläneitten kärsimyksiä
muistaen on Jumala antanut armonsa tapahtua. Ja nyt on kaikki vaara
ohitse.
"Jumala on kruunannut taistelun voitoksi, ja se, minkä tässä näette, on
merkkinä siitä, ettei Antikristusta koskaan Kapitoliumilla palvella.
"Sillä jotta ei sibyllan sana jäisi täyttymättä, on Jumala lähettänyt
tämän väärän kuvan, jolla on Antikristuksen sanat kruunussaan, ja hän
on antanut meidän palvella ja rukoilla tätä, aivan kuin tämä olisi
ollut tuo suuri ihmeittentekijä.
"Mutta nyt voimme levätä iloiten ja rauhassa, sillä sibyllan hämärä puhe
on täyttynyt, ja Antikristusta on täällä palveltu.
"Suuri on Jumala, kaikkivaltias, joka on antanut kauhean pelkomme
tyhjiin raueta ja joka on täyttänyt tahtonsa, maailman tarvitsematta
nähdä ihmisenpojan irvikuvaa.
"Onnellinen on Aracoelin luostari, joka lepää Jumalan turvissa ja
täyttää hänen tahtonsa ja on hänen ylitsevuotavan armonsa siunaama."
Kun esimies oli sanonut nämä sanat, otti hän käsiinsä väärän kuvan,
astui läpi kirkon ja aukaisi suuret pääovet. Hänen alapuolellaan olivat
korkeat, leveät portaat ja niitten satayhdeksäntoista marmoriastinta,
jotka johtivat alas Kapitoliumilta kuin syvyyteen. Ja hän kohotti kuvan
päänsä yläpuolelle ja huusi korkealla äänellä: "Anatema Antikristo", ja
heitti sen Kapitoliumin korkeudesta alas maailmaan.
Kolmas luku.