_Se tapahtui siihen aikaan_, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja
Herodes kuninkaana Jerusalemissa.
Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli
maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan vielä oli nähnyt; olisi voinut
luulla, että koko maa oli joutunut kellariholviin. Oli mahdotonta
eroittaa vettä maasta, eikä tutuintakaan tietä voinut kulkea. Toisin ei
saattanut ollakaan, sillä taivaalta ei tullut ainoatakaan valonsädettä.
Kaikki tähdet olivat jääneet omiin koteihinsa, ja lempeä kuu oli
kääntänyt kasvonsa poispäin.
Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myöskin äänettömyys ja hiljaisuus. Virrat
olivat pysähdyttäneet juoksunsa, tuuli ei liikahtanut, olivatpa
haavankin lehdet lakanneet väräjämästä! Ken meren äärellä olisi
astellut, hän olisi huomannut, ettei laine enää lyönyt rantaan, ja ken
erämaassa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut.
Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta ei pyhä yö häiriytyisi.
Ruoho ei rohjennut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua, eivätkä kukkaset
uskaltaneet levittää tuoksuaan.
Tänä yönä pedot eivät saalistaan ajaneet, käärmeet eivät pistäneet,
koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa. Mitkään elottomat
esineet eivät olisi tahtoneet loukata yön pyhyyttä suostumalla
suorittamaan mitään pahaa tekoa. Ei yksikään tiirikka olisi voinut
avata lukkoa, eikä yksikään veitsi olisi kyennyt verta vuodattamaan.
Juuri tänä yönä lähti Roomassa pieni ihmisparvi keisarin asunnosta
Palatinukselta ja suuntasi kulkunsa Forumin poikki kohti Kapitoliumia.
Äsken päättyneenä päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet
keisarilta, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakentaisivat
hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei ollut
heti antanut suostumustaan. Hän ei tiennyt, hyväksyisivätkö jumalat
sen, että hänen temppelinsä seisoisi aivan heidän omansa vieressä,
ja hän oli vastannut, että hän tahtoi ensin toimittaa yöllisen uhrin
haltijalleen ja siinä tutkia heidän tahtoaan. Hän nyt juuri, muutamien
uskottujen seuraamana, oli menossa uhriansa toimittamaan.
Augustus istui kantotuolissa, sillä hän oli vanha, ja Kapitoliumin
korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jonka
kyyhkyset hän aikoi uhrata. Ei yhtään pappia eikä sotamiestä eikä
neuvosherraa häntä seurannut, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä.
Soihdunkantajat kulkivat hänen edellään, ikäänkuin aukaisemassa tietä
yön pimeydessä, ja hänen jäljessään seurasivat orjat, jotka kantoivat
kolmijalkaista alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta,
mitä tarvittiin uhraamiseen.
Matkalla keisari keskusteli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen
vuoksi ei kukaan huomannut yön ääretöntä hiljaisuutta ja äänettömyyttä.
Vasta kun he olivat tulleet Kapitoliumin laelle sen aution paikan
ääreen, joka oli varattu uudelle temppelille, heille selvisi, että
jotain erikoista oli tapahtumassa.
Tämä yö ei voinut olla samallainen kuin kaikki muut, sillä korkealla
kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat
ensin, että se oli vanha, murtunut olivipuun runko, he luulivat sitten,
että ikivanha kivikuva Jupiterin temppelistä oli vaeltanut kalliolle.
Viimein heistä näytti, ettei siinä voinut olla kukaan muu kuin vanha
sibylla.
Mitään niin vanhaa, niin säittensyömää ja niin jättiläissuurta he eivät
koskaan olleet nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhistava. Ellei keisari
olisi ollut mukana, he kaikki olisivat paenneet kotiinsa vuoteeseen.
"Se on hän", kuiskasivat he toisilleen, "jolla on ikävuosia niin monta
kuin hietajyvää hänen kotimaansa rannoilla. Miksi hän juuri tänä yönä
on lähtenyt luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle,
hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puitten lehdille ja tietää, että
tuuli vie orakelinsanoman sille, jolle se on aiottu?"
He olivat niin kauhistuneita, että he olisivat heittäytyneet polvilleen
ja painaneet otsansa maahan, jos sibylla olisi liikahtanutkaan. Mutta
hän istui hiljaa aivan kuin hengetönnä. Hän istui kumarassa kallion
äärimäisellä reunalla, ja varjostaen kädellä silmiään tähysti yöhön.
Näytti siltä kuin hän olisi noussut kalliolle nähdäkseen paremmin
jotain, joka tapahtui hyvin kaukana. Hän saattoi siis nähdä jotain,
hän, tällaisena yönä!
Samassa keisari ja kaikki hänen seuralaisensa huomasivat, kuinka syvä
pimeys oli. Ei kukaan heistä voinut nähdä kämmenen leveyttä eteensä.
Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumea kohina
kuulunut. Mutta ilma oli tukahduttava, kylmänhiki kihosi otsalle, ja
kädet olivat kankeat ja voimattomat, Heistä tuntui, että jotain kauheaa
täytyi olla tapahtumaisillaan.
Mutta ei kukaan tahtonut näyttää pelkurilta, vaan kaikki sanoivat
keisarille, että nämä olivat hyviä enteitä: koko luonto pidätti
henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.
He kehoittivat Augustusta kiireesti ryhtymään uhritoimitukseen
ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut luolastaan
tervehtimään hänen haltijaansa.
Mutta seikka olikin se, että vanha sibylla oli niin kiintynyt
katselemaan erästä näkyä, ettei hän edes tiennyt, että Augustus oli
tullut Kapitoliumille. Hän oli hengessään siirtynyt kaukaiseen maahan
ja siellä hän oli kulkevinaan suuren aukean poikki. Pimeässä hänen
jalkansa sattui yhtä mittaa johonkin, jota hän luuli mättäiksi. Hän
kumartui koettelemaan kädellään. Eipä siinä ollutkaan mättäitä, vaan
lampaita. Hän vaelsi suurten, nukkuvain lammaslaumojen keskellä.
Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä aukeaa, ja hän lähti
kulkemaan sen luo. Paimenet nukkuivat tulen ääressä, ja heillä oli
vieressään pitkät teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaansa
petoja vastaan. Mutta eivätkö nuo kiiluvasilmäiset ja pörheähäntäiset
pienet eläimet, jotka hiipivät tulta kohti, olleet shakaleja? Eivätkä
paimenet kuitenkaan heittäneet niitä sauvoillaan, koirat nukkuivat
edelleen, lampaat eivät paenneet, ja pedot laskeutuivat levolle
ihmisten viereen.
Tämän näki sibylla, mutta ei tiennyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen
takanaan vuorenkukkulalla. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin
alttari, sytytettiin hiilet, suitsutettiin pyhää savua ja että keisari
otti häkistä toisen kyyhkysistä uhratakseen sen. Mutta hänen kätensä
olivat niin puutuneet, ettei hän osannut pidellä lintua. Yhdellä
ainoalla siiveniskulla kyyhkynen pääsi irti ja katosi yön pimeyteen.
Kun tämä sattui, katsahtivat hovimiehet epäluuloisina vanhaan
sibyllaan. He luulivat, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden.
Mistäpä he saattoivat tietää, että sibylla aina vain oli seisovinaan
paimenten hiilitulen ääressä ja että hän nyt kuunteli heikkoa säveltä,
joka kaikui läpi kuolonhiljaisen yön? Hän kuuli sen kauan, ennenkuin
huomasi, ettei se tullut maasta, vaan korkeudesta. Viimein hän kohotti
katseensa ja silloin hän näki häikäisevän valkoisten olentojen
leijailevan korkealla pimeydessä.'' Siellä oli pieniä enkeliparvia,
jotka suloisesti lauloivat ja aivan kuin etsien lentelivät edestakaisin
avaran aukean yläpuolella.
Juuri silloin kun sibylla kuunteli enkelien laulua, valmistautui
keisari yrittämään uutta uhria. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin
ja otti toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän nyt jännitti voimansa
äärimmilleen pitääkseen siitä kiinni, solui kyyhkysen liukas ruumis
hänen kädestään, ja lintu suhahti läpinäkymättömään yöhön.
Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin ääreen ja
rukoili haltijaansa. Hän huusi häneltä apua voidakseen torjua ne
onnettomuudet, joita tämä yö tuntui ennustavan.
Tästäkään sibylla ei ollut kuullut mitään. Hän kuunteli koko sielullaan
enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Viimein se kaikui
niin kovana, että paimenet heräsivät. He kohousivat kyynärpäilleen ja
näkivät, kuinka hopeanvalkoisten enkelien loistavat parvet liikkuivat
korkealla pimeydessä pitkin, leijailevin rivein kuin muuttolinnut.
Muutamilla oli kädessään kannel tai viulu, muutamilla sitra tai harppu,
ja heidän laulunsa helisi iloisena kuin lasten nauru ja huolettomana
kuin leivon liverrys. Kun paimenet kuulivat tämän, nousivat he
lähteäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan
ihmeestä.
He haparoivat pitkin kapeaa, kiemurtelevaa polkua, ja vanha sibylla
seurasi heitä. Äkkiä kävi vuori valoisaksi. Suuri, kirkas tähti syttyi
sen yllä, ja kaupunki sen huipulla kimalteli tähtiloisteessa kuin
hopea. Kaikki harhailevat enkeliparvet riensivät sinne riemuhuudoin ja
paimenet kiirehtivät askeleitaan, niin että he melkein juoksivat. Kun
he olivat saapuneet kaupunkiin, niin he huomasivat, että enkelit olivat
keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupungin porttia. Se
oli viheliäinen olkikattoinen rakennus, paljas kallio takaseinänä.
Tämän yläpuolella loisti tähti ja sinne keräytyi yhä enemmän ja enemmän
enkeleitä. Muutamat laskeutuivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle
vuorenseinälle rakennuksen taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin
sen yläpuolella. Korkealle, hyvin korkealle oli ilma kirkkaana säpien
säteilystä.
Siinä silmänräpäyksessä kun tähti syttyi kaupungin yläpuolella, heräsi
koko luonto, eivätkä miehet, jotka seisoivat kapitoliumin kukkulalla,
voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raikkaitten, mutta
hyväilevien tuulten kulkevan avaruudessa, suloiset tuoksut tulvailivat
heidän ympärillään, puut suhisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet
tuikkivat ja äkkiä näkyi kuu korkealla taivaalla valaisten maailmaa.
Ja pilvistä laskeutuivat ne molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin
olkapäille.
Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus pystyyn ylvään iloisena, mutta
hänen ystävänsä ja orjansa lankesivat polvilleen. "Ave Caesar!" he
huusivat. "Sinun haltijasi on vastannut sinulle. Sinä olet se Jumala,
jota pitää palveltaman Kapitoliumin kukkulalla."
Ja se kunnioitus, jota hurmaantuneet miehet riemuissaan osoittivat
keisarille, oli niin kovaäänistä, että vanha sibylla kuuli sen. Se
herätti hänet hänen näyistään. Hän nousi paikaltaan kallion reunalta ja
kulki ihmisten joukkoon. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut
syvänteestä ja äkkiä peittänyt vuorenhuipun. Hän oli hirvittävä
vanhuudessaan. Karkea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä
ympärillä, jäsenten nivelet olivat turvonneet, ja tummunut iho peitti
ruumista kovana kuin kaarna, ja ryppy oli rypyn vieressä.
Valtaavana ja kunnioitusta herättävänä hän liukui kohti keisaria.
Toisella kädellään hän tarttui keisaria ranteeseen, toisella hän
osoitti kauas itään.
"Katso!" käski hän, ja keisari nosti silmänsä ja katsoi. Avaruus aukeni
hänen katseittensa edessä, ja ne kulkivat kaukaiseen itämaahan. Ja
hän näki viheliäisen tallin jyrkän kallion juurella ja sen avoimessa
ovessa muutamia polvistuneita paimenia Tallin sisässä näkyi nuori äiti
polvillaan pienen lapsen edessä, joka lepäsi lattialla olkilyhteellä.
Ja sibyllan suuret, luiset sormet osoittivat tuota köyhää lasta.
"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Siinä on se jumala,
jota pitää Kapitoliumin kukkulalla palveltaman!"
Silloin Augustus peräytyi hänen luotaan kuin mielipuolen.
Mutta sibyllan valtasi mahtava ennustajahenki. Hänen himmeät silmänsä
alkoivat palaa, hänen kätensä kohosivat taivasta kohti, hänen äänensä
muuttui, niin ettei se tuntunut hänen omaltaan, vaan siinä oli
sellainen voima ja kaiku, että se olisi voinut kuulua kautta koko
maailman. Ja hän lausui sanoja, jotka hän tuntui lukevan tähdistä:
"Maailman uudistajaa
Kapitoliumill' jumaloidaan,
Kristusta, Antikristusta,
vaan ei ihmistä kurjaa."
Kun hän oli sanonut tämän, liukui hän pois kauhunlyömäin miesten
keskeltä ja kulki hitaasti alas vuorenkukkulalta ja katosi.
Mutta seuraavana päivänä Augustus kielsi jyrkästi kansaa rakentamasta
hänelle mitään temppeliä Kapitoliumille. Sensijaan hän rakensi sinne
pyhäkön vastasyntyneelle jumal'lapselle ja antoi sille nimen _taivaan
alttari_, Ara coeli.
Toinen luku.