IX.

Kantajien askeleet ja paarien narina olivat jo kauan sitten hävinneet

lumeen; ei enää kuulunut yhtään laukausta, oli aivan hiljaista.

Pöydälle kaatunut viini vain tippui pisaroina lattialle, hitaasti mutta

säännöllisin väliajoin: ti ta, ti ta.

Pisaroissa oli kaksi eri ääntä, toinen hienompi, toinen karkeampi.

Onni Kalpa seisoi ja kuunteli, kuinka pisarat tippuivat pimeässä. Hän

ajatteli:

-- Joka pisaralta kuolee joku yössä. En voi nähdä mitään, sillä on niin

pimeä, mutta minä tiedän kyllä miten se tapahtuu. Pisara valuu reunaan

ja riippuu siinä hetkisen. Se ei vielä ole valmis, mutta se tulee yhä

kypsemmäksi ja raskaammaksi, kunnes se menettää otteen ja putoaa. Kun

se on valmis, se putoaa... Täytyyköhän kaikkien ihmistenkin, jotka

putoavat, olla jollain tavalla valmiita? Kapteeni oli kyllä. Mutta

kaikki muut -- niin, kukapa tietäisi, kun ei kukaan ole heiltä kysynyt.

Ja jos tarkalleen tuntee, että itse jo kuuluu valmiisiin, saako silloin

heti pudota?

Hän meni ikkunaan ja jatkoi ajatustaan:

-- Tässä seisoo nyt Onni Kalpa ja sanoo olevansa niin valmis, kuin

miksi hän koskaan voi tulla. Samaa sanoi kapteenikin ja sai panoksensa.

Saanko minäkin omani, jos vähän odotan?

Hän pullisti rintaansa ikkunaa ja mustaa yötä vastaan, ummisti silmänsä

ja kuunteli. Mutta mitään ei tapahtunut. Pisarat tippuivat pöydältä

hitaasti ja yksitoikkoisesti kuten ennenkin, ja ruudun pyöreästä

luodinreijästä puhalsi ohuesti häntä kohti. Siinä kaikki.

Nyt kuului kulkua kovettuneessa lumessa. Muutamia miehiä marssi aivan

tuvannurkan ohi; oli vahdinvaihto. Ei näkynyt mitään muuta kuin palavan

savukkeen hehku, joka kulki juovana puiden väliin ja hävisi töminän

mukana. Mutta tuntui kuin olisivat miehet herättäneet metsän. Heidän

jälessään alkoi ulkona puhaltaa ja suhista, ja ruudun reikä rupesi

viheltämään, nostaen ja laskien ääntään tuulenpuuskia myöten.

Onnia värisytti ja hän vetäytyi taas sisemmälle tupaan. Hän huomasi

samalla, että pimein osa yötä jo mahtoi olla ohi, pöydällä olevien

pullojen mustat kaulat alkoivat häämöttää. Tuolla tyhjällä tuolilla oli

istunut kapteeni, joka nyt makasi kuolleena kellarissa. Noin hän oli

puhuessaan nojannut kyynärvarttansa pöytään, ja surullisen näköinen

hän oli ollut. Onni oli jatkuvasti näkevinään hänet siinä istumassa,

vaikkakin hänen iso ruumiinsa ikäänkuin oli muuttunut ilmaksi ja

harmaaksi pimeydeksi. Ja hän sanoi kapteenille: hyvä ihminen sinä kai

kyllä olit, mutta Iisakki-enolta otit hengen.

Se juuri oli niin omituista: kapteeni oli tappanut Iisakki-enon, ja

kumminkin hän oli hyvä ihminen. Minkätähden hän siis teki sen?

Onni Kalvan aivoissa kiersi puoliselviä ajatusjaksoja sodasta ja sen

välttämättömyydestä, mutta ne päätyivät kaikki hänen omaantuntoonsa

ja kuohuttivat sen sairaaksi. Sillä hän sanoi itselleen: jos kerran

kapteeni oli hyvä ihminen, ja jos minä olisin puhunut hänen kanssaan,

ennenkuin se tapahtui... Niin, _jos_ minä olisin puhunut...

Joku ääni hänen sisässään ajoi häntä pari kertaa ympäri tupaa; se

huusi: liian myöhään! Sitten hän hoiperteli peräkamariin ja heittäytyi

oljille. Hän vajosi sellaiseen horrokseen, joka tulee silloin, kun ei

yksikään ajatus enää jaksa ajatella.

Portailta tömähti askeleita, ovi avautui. Luutnantti palasi

vartiopaikalta. Hän astui sisään, hapuroi liedelle ja pani kätensä

tuhkaan, joka vielä henki vanhaa haurasta lämpöä, mikä ehkä kuitenkin

oli vain mielikuvitusta. Katseensa hän piti ikkunaan päin käännettynä,

jonka äärestä hyljätyn pöydän hävitys yhä enemmän alkoi näkyä aamun

harmaassa sarastuksessa. Pisarat olivat jo lakanneet tippumasta.

Mutta peräkamarissa liikahti joku, oljissa rapisi kuin olisi nukkuva

kääntynyt.

-- Kuka siellä? kysyi Luutnantti.

Kukaan ei vastannut. Hän meni kynnykselle ja huusi kamarin pimeään:

-- Kuka siellä?

Oljissa rapisi kovemmin. Pieni hämärä olento nousi pystyyn ja astui

ovea kohti.

-- Minä täällä vain olen, sanoi ääni, joka tuskin kuului ihmisen

ääneltä. Mutta Luutnantti tunsi sen.

-- Sinäkö se olet! Miksi makaat täällä yksinäsi?

Onni ei vastannut. Hän tarttui molemmilla käsillään ovenpieleen ja

seisoi hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän luhistui nyyhkytyksiin, jotka

tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Joka nyyhkytyksestä hän vajosi yhä

alemmaksi pitkin ovenpieltä, kunnes hän makasi kynnyksellä Luutnantin

jalkain juuressa.

Silloin Luutnantti otti hänet syliinsä kuin lapsen, kantoi hänet tupaan

ja istuutui hänen kanssaan uuninvieruspenkille. Poika itki niin rajusti

hänen takinhihaansa vastaan, että hän tunsi käsivarren kostuvan sen

sisässä. Hän istui hetkisen ääneti antaen pahimman mennä ohi. Sitten

hän sanoi:

-- Kyllä sinusta taas mies tulee, pikku Kalpa. Mutta kerro nyt minulle

kaikki.

Ja Onni tunnusti kaiken. Töytäyksittäin ja sekavasti hän sai sen

sanotuksi, mutta monista murto-osista tuli lopuksi kuitenkin

käsitettävä kokonaisuus. Hän kertoi kodistaan ja isästään, jonka

tattarisilmäinen ryssä oli tappanut, vihasta, jota hän yksikseen kantoi

kotonansa, kunnes se ajoi hänet sotaan. Hän tunnusti kostonajatuksensa

ja salaiset laskelmansa eikä vaiennut edes etsinnästään suurissa

metsissä. -- Sen vuoksi minä silloinkin juoksin erilleni komppaniasta,

sanoi hän. Viimeiseksi hän tuli Iisakki-enon kuolemaan, ja silloin

hänen taas oli vaikea puhua. -- Sillä tietäkää, Luutnantti, etten minä

sen jälkeen enää ymmärrä mitään, en enää käsitä, mikä on oikein ja mikä

väärin, enkä tiedä sitäkään, oliko oikein, että läksin sotaan isän

vuoksi, niin että kyllä kai Luutnantti ymmärtää, ettei minun laitani

ole hyvä.

Jos Onni oli takertunut toivomaan ihmeitten tekijää, joka parantaisi

parantumattoman, ei hän omalta kannaltaan aivan pettynyt. Luutnantti

ei pettänyt häntä. Hän uhrasi sen yön lyhyen unen istuakseen itkevä

poikaressu polvellaan. Oikeastaan hän auttoikin vertaistaan. Itse hän

oli nuori ja köyhä kirjaltaja, ja kotiseutunsa kansansankariksi hän oli

tullut vain voimakkaan sydämensä ansiosta.

-- Pikku Kalpa, sanoi hän, ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut

vaikeampaa kuin useimmilla muilla. Tässä sodassa tapahtuu hirveitä

asioita, enkä minä kehoita sinua unohtamaan Iisakki-enoa. Mutta

kehoitan sinua tulemaan mieheksi jälleen, pikku Kalpa. Ja saat nähdä,

että vielä tuletkin siksi, kunhan me molemmat vain autamme toisiamme.

-- Ei minua enää haluta tapella, sai Onni sanotuksi.

-- Ei sinun enää pidäkään tapella niinkuin ennen. Laskusi ja muut

sellaiset voit rauhassa jättää sikseen. Sinun ei ole taisteltava omaksi

hyväksesi, vaan isänmaan puolesta. Sillä katsos, kaiken tämän kurjuuden

kautta me kuitenkin kuljemme kohti suurta päämäärää. Kohti isänmaamme

vapautusta. Ja mitä luulet kaikkien meidän surujemme, kaikkien niiden

ihmishenkien, jotka nyt tuhoutuvat, merkitsevän sen asian rinnalla. Se

on suurta työtä, pikku Kalpa. Ja siinä työssä pitää sinun olla mukana.

Hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi miettivästi ikkunaan, joka ei vielä

jaksanut laskea sisään mitään valoksi nimitettävää. Sitten hän kysyi:

-- Oletko milloinkaan ollut ulapalla pimeässä ja nähnyt majakan?

-- En, vastasi Onni vähän hämmästyen, en ole matkustanut laivassa

yöllä. Mutta kyllähän minä tiedän, että majakat valaisevat väylää

laivoille, ja olen nähnyt ryssien valonheittäjänkin.

-- Hyvä, sitten tiedät myös, miten voimakkaasti se valaisee.

Sellaista valoa tarvitsee merenkulkija ollessaan aaltoisella ulapalla

näkymättömien karien keskessä. Silloin hän tietää väylän eikä välitä

mistään muusta kuin valosta, jonka mukaan hän ohjaa kulkunsa. Luulen

sinun nyt tuntevan jotakuinkin samoin kuin purjehtija, joka kyntää

pimeää merta eikä löydä sitä valoa, jota hän etsii. Mutta minä vakuutan

sinulle, että se valo kuitenkin on olemassa. Suomen on päästävä

vapaaksi! -- se päämäärä loistaa, pikku Kalpa. Siinä kaikki mitä

tarvitsemme tietää, jotta kurssi olisi meille selvä.

Luutnantti pysähtyi taas ja kuunteli. Poika itki yhä lyhyin väliajoin,

mutta nyyhkytyksiin oli tullut lohdullisempi ääni, ne eivät enää

kuuluneet niin epätoivoisilta kuin äsken. Nyt itku oli kuin sadetta,

joka lankeaa kylvön jälkeen. Ja hän jatkoi kylvöään:

-- Ei pidä vihata niin paljon, ei ryssiä eikä muita, mutta pitää

sensijaan rakastaa isänmaata sitä enemmän. Oletko milloinkaan ollut

maalla kesällä, täällä metsien ja järvien keskessä?

-- Olen kyllä, kun olin pieni, kahdeksan vuotta vanha.

-- Mitä teit sinä kesänä?

-- Muistan joskus veistäneeni pillejä. Pajunoksista.

-- Sittenpä sanon sinulle erään asian. Eivät edes ne pillin pahaset

olleet oikein sinun omiasi. Sillä oksat, joista ne veistit, kasvoivat

maasta, joka oli riistetty meiltä. Mikään ei ollut meidän omaamme

siihen aikaan. Ei maa, jolla kuljimme, eivät järvet, joilla sousimme,

eivät puut eivätkä pellot meidän ympärillämme, eivät ihmiset, joiden

kanssa puhelimme, eikä leipä, jota söimme. Sillä kaikki ne yhteisesti

muodostavat isänmaan, eikä isänmaa ollut meidän. Mutta nyt juuri me

otamme sen takaisin.

-- Mutta, keskeytti Onni arvelevasti, jos kaikki tuo taas tulee

omaksemme, niin en kuitenkaan oikein usko, että se missään tapauksessa

voi tulla minun omakseni. Muistan, että kerran kävin metsässä kirves

mukanani ja kaasin yhden koivun. Silloin tuli eräs lihava herra ja

huusi, että puut olivat hänen, ja usutti koiran kimppuuni. Minusta

ikäänkuin tuntuu, ettei olisi toisin sittenkään. Vai mitä Luutnantti?

-- Sitä asiaa en tarkoin tiedä. Mutta sen vain tiedän, että kun Suomi

on vapaa, voi täällä taas asua onnellisia ihmisiä, ja onnelliset

ihmiset ovat hyviä. Heidän ei tarvitse kiusata toisiansa kuten me

teemme. Ei paljon merkitse, mitä kukin omistaa, sillä itse isänmaan

he kaikki omistavat yhteisesti. Sen minä vain tiedän, että kun tämä

on ohi, niin missäpäin maata kulkenetkin, joka paikassa voit iloisena

katsella kaikkea hyvää ja kaunista sekä sanoa: se on osaltansa

minunkin ansiotani. Ja jos ei sinua silloin enää ole olemassa, ei

sinua unohdeta. Kun ihmiset muistelevat meitä, sanovat he: Suomella

oli poikia, ja yksi heistä oli Onni Kalpa. Vielä sadan vuoden perästä

astuu talonpoika kesäisenä aamuna tupansa portaille, ja kun hän

auringonpaisteessa katselee peltojaan, niin muistaa hän itselleen

kerrotun, etteivät ne pellot isoisän aikana yhtä riemuisasti kasvaneet,

kun ryssä maassa raivosi. Silloin hän paljastaa päänsä ja sanoo:

Suomella oli poikia... Ja vaikkei hän muistakaan meidän nimiämme, niin

kiittää hän sinuakin, pikku Kalpa.

Luutnantti vaikeni. Onni Kalpa oli nukahtanut, puoleksi hänen

polvellaan, puoleksi penkillä. Luodin reikä ikkunassa vihelsi hiljaa.

Kalpea päivä lankesi jo tupaan ja valaisi pojan laihat ja likaiset

kasvot, joissa oli juovia kyynelten jäliltä. Luutnantti istui ja katsoi

riutuneisiin piirteisiin, ja hänen silmiinsä tuli kaunis hohde.

Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä, sen hän ymmärsi, ja

nelitoistavuotias sielukin tarvitsi aikansa. Mutta pojan kiusatun

pyöreän pään ympärillä säteili kuitenkin kuin palautuvaa rohkeutta.

Luutnantti tiesi, että isänmaa oli saamaisillaan takaisin kadotetun

lapsen.