VIII.

Myöskin kapteeni Karr oli huomannut niin sanotussa saapaspojassaan

tapahtuneen muutoksen. Luutnantti, jolta hän pojan otti, vakuutti hänet

siivoksi ja harvinaisen urhoolliseksi, mikä ensimmäisinä päivinä olikin

osoittautunut todeksi. Mutta nyt viime aikoina oli kaikki ollut aivan

päinvastoin, Hän ei ainoastaan ollut epämiellyttävä katsoa -- omituisen

kuihtuneeksi ja likaiseksi hän oli tullut, eikä hän koskaan peseytynyt

käskemättä -- mutta sitäpaitsi hän osoitti selviä pelkuruuden

merkkejä. Hän oli ilmeisesti joutunut sotakauhun valtaan, niinkuin

sitä nimitetään. Oli vain ihmeellistä, että se tauti tuli häneen vasta

nyt, kun toiset heikkohermoiset sen onnellisesti jo olivat voittaneet.

Ja ihmeellinen hän oli muutenkin. Kun hänellä vain oli hetkinenkään

vapaata aikaa, hän pujahti metsään yksinäisille harharetkilleen, ei

sanaakaan saanut hänen suustaan, ja usein välähti hänen silmissään

jotain, joka arveluttavasti muistutti vihaa.

Ja kumminkin täytyi kapteeni Karrin myöntää, että hän tunsi

vaistomaista myötätuntoa tätä pohjattoman surullista lasta kohtaan,

joka niin monessa suhteessa oli hänen itsensä kaltainen. Tuossa pojassa

oli jotain puoleensavetävää.

Kaiken rehkimisen lomassa hän oli ehtinyt ajatella tätäkin asiaa ja

tullut siihen johtopäätökseen, että poika liiallisesta rasituksesta oli

saanut hermohäiriön. Eikä se mikään ihme ollut tässä helvetillisessä

reuhtomisessa näillä huonoilla teillä, jos sellaisiakaan edes oli.

Isompiakin miehiä oli murtunut; kapteenin oli tunnustettava, että hän

itsekin vain töin tuskin kesti.

Jumalan kiitos näytti nyt vihdoinkin tulevan parin päivän pysähdys! Hän

oli sanomattoman väsynyt; huominen lepo tuli yhdennellätoista hetkellä

sekä saapaspojille että muille.

Mutta huomisesta tuli juuri se päivä, jolloin kapteeni Karr sai

tiedon, että hänen ainoa ja rakastettu veljensä oli joutunut vangiksi

eräällä tiedusteluretkellä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: kaikissa

tapauksissa kuolemaa, mutta ehkä ruumiillista kidutustakin. Ja tämä

onnettomuudensanoma tuli melkein samanaikaisesti tiedon kanssa eräästä

toisesta mieskohtaisesta vastoinkäymisestä, jota kukaan ei tuntenut

täällä rintamalla, ja jota kapteeni ei milloinkaan ilmaissut, vaikka

sillä olikin melkoinen osuus siinä katkeruudessa, joka painoi hänen

olemustaan. Nyt puhkesi sekin salainen kurjuus toivottomuutensa täyteen

kukoistukseen. Toinen onnettomuus pahensi toistaan, ja molemmat

valaisivat toisiaan ammottavan tyhjyyden jääkylmällä valolla.

On näennäisesti arkoja luonteita, jotka kuitenkin voivat kestää

paljon. Ne horjahtavat tosin heti, kun onnettomuus tulee, mutta heidän

sydämensä on niin pehmeä, että se antaa perään loppumattomiin, kunnes

armelias aika ehtii apuun. Yhtä varmasti on myös kovia luonteita, jotka

taipumattomina voivat kantaa raskaita koettelemuksia -- määrättyyn

rajaan asti. Mutta jos onnettomuus kasvaa yli tämän rajan, silloin käy

tällaisten luonteiden kuin teräksen, jota on liiaksi karaistu.

Kapteeni Karr kuului tähän jälkimmäiseen lajiin, ja niinpä hän

murtuikin. Kun häneen vain katsoikin, huomasi jo välttämättömäksi, että

hän heti luovuttaisi päällikkyyden lähimmälle miehelleen.

* * * * *

Edellisenä päivänä oli kuljettu poltetun herraskartanon ohi. Savuavista

raunioista joku löysi kuopan, joka osoittautui syvän kellarikäytävän

suuksi ja joka sentähden puhdistettiin. Muun muassa kaivettiin esiin

suuri määrä pulloja, ja pian saatiin täysi työ tukahduttaa juopottelun

oireet miehistön keskuudessa.

Mutta eräässä hyljätyssä metsätorpassa istui kapteeni Karr ja joi.

Vartijakseen hän oli saanut erään ystävänsä jääkärivuosiltaan Saksassa.

Hän istui siellä jo toista vuorokautta.

Jo varhain aamupäivällä oli hänen hyvin humaltuneessa tilassa nähty

kuljeksivan ympäri itseksensä naureskellen. Mutta nyt iltamyöhäksi

oli ystävän kuitenkin onnistunut saada hänet pysymään paikoillaan ja

melkoisesti selvenemäänkin. Ystävä oli kokenut mies ja tiesi tepsivän

keinon palon sammuttamiseksi kuumiksi juoduissa hermoissa: niihin oli

kaadettava samppanjaa, paljon mutta hitaasti. Hän siis erotti pois

kaikki muut lajit pöydälle ja tuvannurkkaan ladotuista pullopattereista

ja ryhtyi sovelluttamaan koetettua järjestelmäänsä muutamin kauniin

sanoin siitä, kuinka sodan oikullisissa vaiheissa ennen kaikkea oli

katsottava, että ehti juoda parhaat kulloinkin tarjoutuvat tavarat.

Kapteeni vastusteli ensin, mutta mukautui kumminkin, ja koe hänen

jättiläisruumiinsa suhteen onnistui täydellisesti. Hän joi ja joi,

mutta ystävä ja vähitellen hän itsekin huomasivat hämmästyksekseen,

että hän tunti tunnilta tuli yhä selvemmäksi.

Onni Kalpakaan ei saattanut olla huomaamatta tätä noituutta, maatessaan

olkisylyksellä pienessä pimeässä peräkamarissa, jonka ovi tupaan oli

auki. Hän ei vain ymmärtänyt, mistä se johtui. Pari tuntia sitten hän

oli tullut torppaan katsoakseen, tarvitsiko hänen herransa palvelusta

yöksi. Silloin kapteeni oli parkuen ja naama turvoksissa tulla

hoiperrellut porstuaan, kietonut kätensä hänen kaulaansa, suudellut

häntä ja haissut kuin olisi tuli käynyt keuhkoista. -- Ainoa ystäväni!

huusi hän, -- minun ainoa ystäväni, miksi vihaat minua? -- olen kyllä

huomannut, että vihaat minua... Ja hän suuteli häntä taas. -- Eikö

ole parasta antaa pojan jo mennä, oli toinen upseeri sanonut. Mutta

silloin kapteeni suuttui. -- Poika jää tänne! huusi hän. -- Hän on

minun ainoa ystäväni, mutta hän vihaa minua, ja tänä yönä me juomme

yhdessä!... Sitten hän oli vienyt Onnin tupaan ja omakätisesti kaatanut

hänen kurkkuunsa lasillisen jotain hirveän väkevää ja höystettyä, mikä

saattoi hänet horjahtamaan huomioasennossaan. -- Istu ja juo ja sano

setä, oli hän käskenyt. Mutta kun Onni jatkuvasti seisoi asennossaan

ja se toinen upseeri taas tuli väliin, sanoi kapteeni viimein: -- Vai

niin, no, niin no, mene sitten vain nukkumaan, lapseni, -- mutta tästä

torpasta hän ei saa poistua -- sillä minä tunnen, että -- on parempi

olla -- jos poika pysyy täällä... Ja kapteeni otti häntä taas kaulasta

ja luovi hänen kanssaan viereiseen kamariin, jonne hän oli käskenyt

tuomaan olkia yösijaksi. -- Nuku, nuku, lapsosein, hyräili hän. --

Sinun on suojeltava minua tänä yönä -- oven pitää olla auki...

Tämä oli tapahtunut vain pari tuntia sitten. Silloin oli kapteeni niin

juovuksissa, että kun Onni paneutui oljille, hänen huumaantuneessa

päässään välähti ajatus poliiseista, joita ennen aikaan oli olemassa.

Mutta nyt tuntui kuin olisivat viinanhöyryt jo haihtuneet koko talosta.

Onnin oma pää oli selvennyt, ja tuvan pöydän ääressä istui kapteeni

yhä suorempana ja hiljaisempana. Pikemminkin oli nyt hänen toverinsa

äänekkäämpi heistä.

Pöydällä herrojen välissä paloi pullon suuhun pistetty kynttilä. Kun

kapteeni ojensi suutaan liekkiä kohti sytyttääkseen savukkeensa,

saattoi Onni nähdä, että hänen kasvonsakin olivat muuttuneet. Pahin

turvotus oli painunut pois, mutta hän ei milloinkaan ollut näyttänyt

niin sekä surullisen että ilkeän näköiseltä kuin nyt. Näytti kuin hän

koko ajan olisi pureskellut jotakin, jota hän turhaan koetti niellä.

Hän löi lasin kiivaasti pöytään.

-- Terve! sanoi hän. Itse sinä et juo mitään, senkin kettu. Luuletko,

etten ole huomannut sinun kaatavan kaikki pöydän alle -- katso nyt,

tuolla se juoksee -- petoksesi. Jos tätä menoa jatkuu, pääsemme

kohta uimaan. Ja minut sinä olet noitunut selväksi jollakin helvetin

tempulla. Luuletko minulla nyt olevan paremman olon selvänä kuin

humalassa, mitäs?

-- Emmekö jo pian käy makuulle? ehdotti ystävä. Jos näin jatkamme...

-- Valkoinen Suomi tahtoo juoda, keskeytti kapteeni. Ja se juo, kuten

tunnettua.

Sitten hän istui hetkisen äänettömänä ja tarkasteli ystävänsä kasvoja

pöydän yli. Hänen silmiinsä tuli tutkiva ja tungettelevainen ilme, joka

saattoi toverin taajentamaan juontitahtiaan tästä vastenmielisyydestä

päästäksensä. Kapteeni sanoi äkkiä:

-- Eikös sinulla ollutkin morsian, ennenkuin me lähdettiin Saksaan?

-- Oli kyllä.

-- Ja hän rauhoittui pian? Muutamassa kuukaudessa, vai mitä? Minä

tarkoitan, että kuinka pian lähtösi jälkeen sinä sait häneltä viimeisen

tuoksuvan kirjeen?

-- Viimeksi sain häneltä kirjeen vain muutamia päiviä sitten Ruotsin

kautta. Hän odottaa minua toisella puolella.

-- Sehän on pirua. Silloin hän kuuluu poikkeuksiin.

-- Ei suinkaan. Sääntöön hän kuuluu, ehdottomasti sääntöön.

-- Mutta minun kuulemani mukaan oli sääntönä se, että ne kanaset

surivat ja kirjoittelivat illoin salamerkkikirjeitään parin kuukauden

ajan. Ja joka aamu seisoi jääkärin morsian peilin edessä ja ajatteli:

tämän näköinen on isänmaan vapauttajan valittu; pian hän palaa ja

silloin minä saan tanssia masurkkaa oikein kannusniekka miehen kanssa,

se vasta komeaa on! Mutta sitten kaikki tämä rupesi tuntumaan hiukan

yksitoikkoiselta vähitellen, ja he alkoivat huomata, että elämä

olikin rikkaampaa kuin he olivat luulleet, ja täynnä sotilaita, sillä

sotilaiden makuun he olivat päässeet. Ja lopulta he joivat samppanjaa

pikkuhuoneissa venäläisten meriupseerien kanssa. Sillä aikaa kuin me

ravasimme kuin koirat jonkun hirttämättömän vääpelin komennossa...

-- Mistä sinä tuollaisia ryövärijuttuja olet kuullut? Luultavasti

teet säännön parista yksityistapauksesta, tai sitten sinä hourailet.

Useimmat ovat kyllä odottaneet kolme vuotta täyteen, ja se on naiselta

tanakasti tehty.

Kapteeni näytti yhä surullisemmalta, mutta hänen äänessään oli

omituisen hempeä sävy, kun hän ojensi kätensä pöydän yli ja sanoi:

-- Myönnä nyt, että sinun morsiamesi oli poikkeus!

-- Olkoon menneeksi, jos välttämättä tahdot, vastasi ystävä. Ja hän

puristi kapteenin kättä aavistuksen vilahdus silmässään.

Oli taas äänetöntä kotvanen, vain lasit napsahtivat pöytään

yksitoikkoisesti kuten ennenkin. Ja kapteeni alkoi hyräillä erästä

laulunpätkää:

Yks silmä sininen ja toinen harmaa,

on kolmas musta, se mun on varmaan!

Hän sanoi:

-- Saattaa olla, että katson liian synkästi asiaan. Mutta myönnä

kuitenkin, hyvä veli, ettemme aivan näin uneksineet käyvän.

-- Minkä? Puhu selvemmin, sillä nyt _minä_ alan sameta.

Kapteeni ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tuijotti savupilviin katossa

ja jatkoi yhtä hennolla äänellä:

-- Emme, emme aivan näin... Muistatko, mikä meitä kannusti kestämään

orjuutemme siellä Saksassa, vaikka ihmisarvomme aleni kuukausi

kuukaudelta? Ja kun me sitten vihdoinkin saimme maistaa sitä viimeistä

korviketta, joka sentään todella _maistui_ joltakin, -- tarkoitan,

että kun viimeinkin pääsimme itäiselle rintamalle ja siellä kohtasimme

vihollisemme, vaikkakin väärällä maaperällä ... muistatko, mikä meitä

kannusti? Unelmamme meitä kannusti, suuri unelma parkamme! Meillä

oli kansa takanamme, ja me olimme sen kansan keskitetty ajatus, sen

aseisiin ruumiillistettu tahto -- -- ainakin luulimme olevamme. Mutta

sitten tuli Venäjän vallankumous, ja meitä oksennutti lukea ensimmäiset

kotoiset sanomalehtitiedot siitä. Helsinki kumartaa Pietaria, kiittää

vapauttajia, suutelee heidän käsiään ja pitää heille päivällisiä --

hyi saatana. Huomaamme yht'äkkiä, ettei meillä olekaan mitään kansaa

takanamme. Emme enää olleet mikään ajatus, nolo päähänpisto ainoastaan.

Ja hankalia me sitä paitsi olimme, kuten kaikki vanhat synnit -- äiti

Suomi ei oikein tiennyt, millä perkeleen tavalla keinotella meidät

takaisin hameisiinsa... No niin no, tuli sitten vähitellen parempia

aikoja niin sanotulle isänmaalle ja parempia meille. Saimme puolet

kansasta taaksemme, ja hyvä oli sekin. Mutta se puolikas oli hädässä,

ja silloin kyllä kelpaa pelastajaksi. Rannalla huudettiin eläköötä

ja itkettiin meidän tullessamme, mutta kyllä minä tunnen sen asian.

Voi itkeä mitä pyhimpiä isänmaallisia ilonkyyneleitä, niin että rinta

kohoilee, ja kuitenkin saattaa sen itkun varsinaisena aiheena olla

esim. ilo siitä, että pankkitalletusten asema lupaa parantua. Jos vain

pitää korvansa auki, oppii hyvin pian tietämään, minkä arvoisia kaiken

maailman eläköönhuudot itse asiassa ovat. Tässä maailmassa huudetaan

niin helvetin paljon...

No, me siis vihdoinkin seisoimme ase kädessä omalla rannikollamme

kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Niin paljon unelmastamme oli

toteutunut. Mutta entäs loput... Uneksimmeko me todellakin tätä kurjaa

teurastusta? Omia kansalaisiamme ammuskelemme täällä kuin koiria. Ja

kun minun veli raukkani sattuu joutumaan vangiksi, kidutetaan hänet

kuoliaaksi -- omien kansalaistensa käsissä. Luuletko hänen uneksineen

sellaista uhrikuolemaa pitkinä Saksan-vuosinaan?

-- Sinä olet sairas, totesi ystävä päättäväisesti, äläkä itsekään

kiinnitä mitään huomiota sairaan ihmisen puheisiin. Mutta sinä paranet

kyllä, niin että pian taas voit ryhtyä tappelemaan.

-- Älä ole niin varma.

-- Mitä hittoa! huusi ystävä. Jos punikkiroistot kiduttavat kuoliaaksi

veljesi, aiotko sinä silloin panna kätesi ristiin ja määkiä kuin pappi:

tapahtukoon minkä tapahtuman pitää, amen! -- Viha, viha!

Kapteeni vastasi omituisen hiljaa ja levollisesti:

-- Siinäpä se juuri on, hyvä veli, etten enää vihaa ketään. Ihminen

kantaa vihaansa ja muita ajatuksiaan ... kantaa, kunnes kaatuu. Tiedän

olleeni vahva ja kova ihminen. Silmää räpäyttämättä olen tunkeutunut

yhä syvemmälle olemassaolooni. Mutta jokaisen elämän sisimmässä on

jossain jokin salainen kohta, jossa kaikki hajoaa. On vaarallista

tallata siihen kohtaan. Silloin kaikki rupeaa tuntumaan niin

sanomattoman yhdentekevältä, eikä vihasta enää voi olla puhettakaan.

Silloin on oppinut tuntemaan tämän elämän koko tympeyden. Ja kielessä

on jälellä vain yksi ainoa sana kaikelle mitä tapahtuu: erehdys!

Ihminen on yht'äkkiä saanut voimakkaamman katseen kaikkiin asioihin

ja tullut viisaaksi. Mutta se viisaus ei kelpaa mihinkään, koska

elämä kerta kaikkiaan on sellaista kuin se on. Se on niin sanoin

kuvaamattoman väsynyttä, että se kuuluu yhteen kuoleman kanssa ... ja

että mieluimmin pakenee sitä, jos vielä sattuu elämään... Sellainen

kohta on jok'ikisessä elämässä. Useimmat pääsevät kai lepoon heti,

kun sinne asti joutuvat, mutta jotkut sattuvat astumaan siihen liian

varhain ja ovat pakotetut vielä jonkun matkaa jatkamaan tätä maallista

vaellustaan. Heitä juuri sanotaan "valmiiksi"...

-- Hyi helvetti, keskeytti hän äkkiä ja kaatoi samppanjalasinsa

lattiaan, -- tämä limonaati tekee minut tunteelliseksi. Palaan

konjakkiin, sillä minun on päästävä humalaan taas. -- -- --

Kiihtyvästi kummastellen oli Onni Kalpa kuunnellut, mitä kapteeni

puhui, hän, joka tavallisesti oli sanonut vain muutaman sanan päivässä.

Tosin Onni ymmärsi vain osan hänen sotkuisesta puheestaan, mutta siinä

oli sentään paljon käsitettävää kieltä hänenkin korvilleen. Ja itse

ääni -- se oli niin auttamattoman surullinen, sanat kaikuivat ainoilta

aidoilta, mitä hän pitkiin aikoihin oli kuullut. Puheen sävy oli

täydellisesti sopusoinnussa hänen oman mielentilansa kanssa, mutta se

ei tehnyt hänelle hyvää -- päinvastoin.

Eilen aamulla hän oli kuullut puhuttavan, että kapteeni oli saanut

tiedon jostakin onnettomuudesta ja luettuaan erään kirjeen tullut

niin omituiseksi, ettei häneen enää ollut luottamista päällikkönä.

Silloin hän oli tullut iloiseksi tai ainakin tuntenut mielensä

jollain lailla juhlalliseksi. Hän luuli taas näkevänsä vilahduksen

tarkoituksenmukaisuudesta ja oikeudesta, mikä häntä hiukan vahvisti.

Neljätoistavuotias poikanen tarvitsee niinkuin muutkin kiinteän pisteen

olemassaoloonsa, jos mieli voida elää. Onni Kalvassa oli kaikki vanha

ja vakaantunut luhistunut kokoon kuin maanvieremässä sinä päivänä,

jolloin Iisakki-enon kävi niin hirveästi. Ei enää millään hänen

entisellä vakaumuksellaan ollut kiinteää pohjaa jalkojensa alla -- ei

missään. Mutta jos jotain sellaista tapahtuu, ja ihmisen kuitenkin on

elettävä, niin hän enemmin tai myöhemmin luo itselleen tarvittavan

kiinteän pisteen. Usein hän luo sen tyhjästä, kuten isä Jumala loi

maailman. Itsesäilytysvaisto työskentelee hiljaa ja määrätietoisesti

hurjimmassakin sekasorrossa, eikä niin suuri hävitys liene mahdollinen,

ettei se aikaa myöten saisi palautetuksi siihen edes jotain

järjestystä. -- Onni Kalpa oli nopeasti löytänyt kiinteän pisteensä

tai ainakin alun sellaiseksi. Siksi tuli hänelle kapteeni Karriin

kohdistuva viha. Se ei kyllä ollut mikään riittävä elämän perusta, ja

kaikki muodostuikin sen mukaan. Mutta kaikissa tapauksissa tämä viha

oli viime päivinä ollut se selkäranka, joka piti häntä pystyssä.

Kun siis onnettomuus kohtasi kapteenia, näki Onni sen lieväksi

rangaistukseksi, jolle hän toivoi jatkoa. Ja maatessaan nyt peräkamarin

lattialla hän kuuli, kuinka tämä jatko kehittyi. Mutta kehitys ei

kulkenutkaan hänen ajattelemaansa suuntaan. Hän ymmärsi kyllä, että

kapteenilla oli vaikea olla, mutta se ei häntä ollenkaan ilahduttanut,

vaan suretti päinvastoin. Hän ei tosin muistanut, mitä kärsimyksiä

hän oikeastaan oli toivonut kapteenille, ainoastaan, että hän oli

ajatellut aivan toisenlaisia. Nyt Onni tunsi kapteenin tulleen häntä

itseään niin omituisen lähelle. Hän tunsi, että hän itse olisi puhunut

jotakuinkin samaan tapaan, jos olisi ollut vanhempi ja osannut käyttää

noin mutkikkaita sanoja. Hän aivan rupesi epäilemään, tokko se olikaan

ollut niin iljettävän humalaista kuin ensin tuntui, että kapteeni

oli kietonut kätensä hänen kaulaansa ja kutsunut häntä ainoaksi

ystäväkseen...

Kiinteä piste väisti häntä taas. Hän ei taaskaan tiennyt eikä

ymmärtänyt mitään. Paha tuli hyväksi ja hyvä pahaksi; kaikki pyöri

sekaisin kuin noitien tanssi hänen päässään. Olivatko viinahöyryt

palanneet ja sotkeneet hänen ajatuksensa?... Hän taivutti niskaansa

taaksepäin ja sulki silmänsä. Tuntui kuin olisi häntä keinutettu ympäri

suuressa mustassa tyhjyydessä, jonka keskessä oli pieni pakottava pää.

Hän kavahti istualleen... _Yksi_ lohdutus oli kumminkin. Luutnantti

oli tullut takaisin. Onni oli tänään nähnyt hänet kaukaa, vaikkei

uskaltanutkaan mennä puhuttelemaan. Nythän kaikki oli niin toisin.

Mutta Luutnantti oli kuitenkin jossain siellä pimeydessä, sen hän

tiesi, ja hänen läheisyytensä ikäänkuin uhkui heikkoa lämpöä, joka

tuntui tänne asti. Luutnantti, jonka hän tämän hirveän viikon aikana

melkein jo oli unohtanut, hän oli kai ainoa hyvä ihminen, joka enää oli

jälellä maailmassa! Ehkäpä hän voi auttaa. Luutnanttihan voi kaikkea.

-- -- --

Tuvassa syntyi entistä hurjempi meteli. Kapteenin ystävä oli nyt

vuorostaan tullut hillittömäksi. Hän nousi seisomaan ja heristi

molempia nyrkkejään pöydän yli, niin että kynttilän liekki

säikähdyksissään kaatuili sinne tänne putelin suussa, ja kaikki esineet

huoneessa tuntuivat horjuvan.

-- Onko sinusta tullut punikki! huusi hän. Puhut semmoisia, että sinut

pitäisi ampua tuohon paikkaan!

Niin juuri ... ampua...

-- Pysy penkilläsi ja juo ja rauhoitu, sanoi kapteeni.

Mutta hänen ystävänsä melusi edelleen:

-- Vapauden kevät!... Kosto!... Venäläisviha! kiljui hän. Sitten hän

taas lysähti istumaan, niin että tuoli ratisi.

-- Niin, niin puhui kapteeni, -- kaikkea tuota. Kun kuulen sinun

tässä rähisevän venäläisvihastasi, niin muistanpa, mitä näin ukko

Loofeldtin tekevän Vaasassa. Hän antoi kättä kokonaiselle liudalle

ryssäläisiä vankeja. Kiitos, kiitos, sanoi hän, huonosti te tappelette,

mutta pelastatte kumminkin meille kunnian. Kiitoksia teille, hyvät

ystävät, että tulitte mukaan. Vähät ryssät siellä ja täällä eivät

vastuksena paljon paina, mutta meille on ylen tärkeätä saada täydellä

todella sanoa näin: hei pojat, nyt Suomi sotii Venäjää vastaan!... Ja

ukko Loofeldt oli oikeassa. Venäläiset ovat meidän vahvin puolemme

ainakin talonpoikain pankkitalletusten jälkeen. Mutta jos pysyt hiljaa

hetkisen, niin kerron sinulle, milloin ensimmäisen kerran eläissäni en

vihannut venäläistä.

Oli syksy, kai sodan ensimmäinen. Muistathan, että saksalaiset

torpedoivat Helsingin edustalla erään venäläisen risteilijän, Pallada

sen nimi taisi olla, joka upposi miehineen päivineen. Huhu siitä levisi

pian ympäri kaupunkia, ja me iloitsimme sydämestämme kaikki tyynni.

Neljäsataa ryssää mereen -- eläköön! Minun nyttemmin ... minun veljeni

ja minä päätimme juhlia tapahtumaa juopottelemalla. Kutsuimme muutamia

ystäviämme punssille. Syksy oli keltaisimmillaan, ja me olimme jo kauan

sitten muuttaneet kaupunkiin huvilastamme saaristossa. Mutta silloin

juuri tuli pari peilikirkasta intiaanikesän päivää, ja me päätimme

viettää juhlan siellä meren partaalla. Olisimmehan siellä lähempänä

itse juhlan aiheen tapahtumapaikkaa, joten myös arvelimme siellä

parhaiten pääsevämme oikeaan vireeseen. Me otimme siis huvilan avaimet,

lastasimme tavarat ja ystävät veneeseen ja porhalsimme merelle.

Asetuimme verannalle ja kävimme iloisesti käsiksi punsseihimme. Oli

korea ilta läpikuultavine syksyilmoineen meren yllä, keltaisine

koivuineen rannoilla j.n.e. Kirotun kylmä oli myöskin, mutta sen

huomasimme vasta jälestäpäin. Me tyhjensimme lukemattomia laseja

Palladalle ja saksalaisille ja pidimme monta isänmaallista puhetta.

Emme vielä olleet sytyttäneet värillisiä lyhtyjä emmekä ehtineet

sikamaisuuksiin asti, kun huomasimme erään moottoriveneen, joka tulla

potpotti pitkin rantavettä ja laski laituriin. Venäjän merilippu liehui

perässä, ja me valmistauduimme esiintymään sankareina.

Mutta asia ei ollutkaan vaarallinen. Yksinäinen laivasotilas hyppää

maihin ja nostaa veneestä varovaisesti harmaan mytyn, joka sittemmin

osoittautui virkaheitoksi venäläiseksi amiraaliksi. Se oli siihen

aikaan, hän kohteli tosiaankin ukkoa hyvin ystävällisesti. He

seisoivat hetkisen neuvottomina laiturilla amiraalin viittoillessa

vapisevin käsin merelle, milloin sinne, milloin tänne. Sitten hän

sotamiehen käsipuolessa lähtee lynkyttämään ylös pitkin hiekkakäytävää,

hitaasti, hyvin hitaasti. Hän pysähtyy verannan juureen ja tekee

kunniaa. Kahdeksankymmenen vuotias hän varmasti oli, enkä koskaan ole

nähnyt mitään niin harmaata ja avutonta, mutta samalla kunnioitusta

herättävää. -- Ovatko herrat nähneet minun poikaani? kysyi hän hiljaa

ranskaksi ja saksaksi, -- herrojen on suotava minulle anteeksi, minä

tarkoitan hänen ruumistaan... Ja hän osoitti rantaa. Sotilas tulee

meidän luoksemme, naputtaa huolissaan otsaansa ja viittaa peukalollaan

taaksensa ukkoon. -- Admiraalin pää ei juva, kuiskaa hän mongerrellen,

-- kohta viikko ympäri merta, ei mitään syö, vain etsii poikaansa...

Sitten hän taas yhtä varovaisesti ottaa ukkoa käsipuolesta, taluttaa

hänet veneeseen ja lähtee ajamaan.

Silloin minä ensimmäisen kerran en vihannut venäläistä, en ukkoa enkä

sotamiestä. Olisin muitta mutkitta antanut ukolle hänen poikansa,

jos olisin voinut. Ja näin nyttemmin ... minä näin veljestäni sekä

niistä muista, että he kaikki olisivat tehneet samoin. Myönnän, että

juopottelumme oli saanut kolahduksen. Emme senjälkeen enää päässeet

oikeaan isänmaalliseen mielialaan. Olet ehkä huomannut, että ihminen

joskus isänmaan ystävänäkin vaipuu ajatuksiin...

Kapteenin ystävä oli todellakin vaipunut ajatuksiin. Hän roikkui

sammuneena tuolillaan. -- Mistäs sinä saarnasitkaan? kysyi hän ja

siristi silmiään.

-- Kerroin vain jutun punssista ja venäläisvihasta, vastasi kapteeni ja

katsoi hajamielisenä ilmaan. -- Oli äänetöntä hetkinen. Kapteeni vain

alinomaa täytti lasiansa.

Nyt kuului askeleita portailta. Onni Kalpa kuuli, että ovi avattiin,

joku astui sisään ja kantapäät iskivät vastakkain. -- Hyvää iltaa,

sanoi joku ääni.

Hän säpsähti ja kavahti istumaan. Hän ei saattanut nähdä miestä, mutta

äänen hän kyllä tunsi: Luutnantti!

-- Teerve, ulvahti humalainen ystävä. Ja kapteeni sanoi:

-- Istu pöytään, juo ja sinuttele.

-- Jos siis veli sallii, vastasi Luutnantti, niin kieltäydyn sekä

istumasta että juomasta. Minun täytyy heti taas lähteä vahteja

tarkastamaan. Olemme tänä yönä vainunneet punikkien hiihtäjiä.

-- Nyt voisit loikata heidän puolelleen, Karr! Kuules, (juopunut ystävä

kääntyi Luutnanttiin) -- tuosta miehestä on tullut bolsheviki.

Nyt kapteenin konjakki vihdoinkin mahtoi vaikuttaa. Hän löi nyrkkinsä

pöytään kuin kiven.

-- Se on vale, että minä olen bolsheviki! Minä en ole mikään. Kaikki

sellaiset kysymykset ovat minulle vastenmielisiä, ehdottomasti

vastenmielisiä. Taivaat ja maat käännetään nurin, huudetaan sinne

ja huudetaan tänne ja tapetaan toisiansa -- vain tyhjän vuoksi.

Toisarvoisia kysymyksiä kaikki tyynni! Minä sanon, että ne ovat

toisen luokan kysymyksiä. Yhteiskunnalliset uudistukset ja kumoukset,

politiikka ja taktiikka -- luuletteko niiden meitä auttavan? Mahdetaan

tarvita sellaistakin, niinkuin vaihdetaan alushousuja. Ei vain ole

pidettävä siitä niin paljon melua. Mutta antakaa meille uusi uskonto,

pelastakaa meidän kurja ja rikkonainen niin sanottu sydämemme. Sillä se

onneton sairas raukka meissä, se saa kuitenkin aina maksaa kaikki...

Hän jatkoi rauhallisemmin:

-- Sehän se juuri on niin surullista, että me kaikki olemme vain

repaleisia kortteja vanhassa pakassa, joka on niin kavalasti

sekoitettu, ettei siitä koskaan saa selvää. Esimerkiksi tämä

saatanallinen sota. Sekä valkoiset että punaiset nimittävät sitä

vapaustaisteluksi. Ja se on tylsämielinen, joka ei huomaa, että sen

sanan takana molemmilla puolilla on sama tyhmä ja kaunis totuus. En

puhu punikkien johtajalurjuksista, vaan niistä onnettomista lampaista,

jotka uhraavat elämänsä. Eihän se ole tärkeää, minkä puolesta

taistelemme, vaan se mihin itse uskoo. Ja sentähden minä sanon:

veljiä me olemme samassa kirouksessa, sekä punikit että me. Kaikki me

taistelemme turhan vuoksi tässä maailmassa ja kaikki kutsumme sitä

vapaustaisteluksi. Mutta tahdotteko nyt kuulla, mitä vapaustaistelu

merkitsee minulle mieskohtaisesti? Se merkitsee ensiksikin, että olen

menettänyt kaiken sen vähän, mitä minulla oli tässä elämässä. Miksi?

Tahdotteko kuulla, miltä minusta tuntuu? Otaksukaamme siis, että me

voitamme sodan. Jonakuna päivänä me marssimme väsyneinä ja repaleisina

Helsinkiin, s.o. ne meistä, jotka eivät jää tielle. Silloin pannaan

tietysti toimeen suurenmoinen paraati. Ja joka parvekkeella seisoo

lihavia pörssijuutalaisia, jotka äkkiä ovat ryömineet esiin kuin rotat

reijistään. Ne syytävät kukkia meidän päällemme ja huutavat kurkkunsa

käheiksi orjuuden palauttamisen kunniaksi. Suomi, Suomi, huutavat ne,

-- talonpoikaisarmeija ja vapauden kevät. Sitten ne katsovat kelloaan

ja rientävät pörssiin. Mutta täällä metsissä ... niin no...

-- Turhaa puhetta kaikki tyynni, lisäsi hän. Aivan hyödytön näkökanta.

Ryypätkää.

Nyt puhui Luutnantti:

-- En voi ymmärtää, että olisi muuta katsantokantaa kuin yksi ainoa:

että me vapautamme Suomen.

-- Saatat olla oikeassa, sanoi kapteeni hitaasti, ja minä kadehdin

sinua. Mutta kun on hajonnut palasiksi, ei enää ole helppo koota

itseään tuohon selvyyteen. Olen väsynyt, ja koko teurastus inhottaa

minua. Kaikki haisee minusta vereltä, koko maailma haisee -- -- --

Ikkunassa räsähti. Kynttilä taittui ja putosi sähisten lattialle;

pamaus tuli luodin jälestä. Punikeillakin oli oma Lehtisensä.

Onni kuuli, kuinka ovi lyötiin auki ja upseerit syöksyivät ulos. Hän

tarttui kivääriinsä -- mutta ei, mitä se häneen enää kuului! Hän pisti

peukalot korviinsa ja piilottautui olkiin. Kuitenkin hän kuuli, kuinka

uusi luoti tunkeutui sihisten sisään seinän läpi; se ajoi hänet ylös,

hän konttasi nelinryömin porstuaan ja aukaisi oven raolleen.

Ulkona puiden välissä pamahti jonkun kerran, sitten tuli hiljaista.

Kaikki oli ohi. Joku ääni huusi läheltä: Sanitäärit hoi, tännepäin! Ja

hetken kuluttua tuli lääkäri.

Sillä portaiden edessä kapteeni Karr makasi lumessa suorana selällään.

Hän oli saanut luodin sydämeensä, eikä siinä ollut mitään tekemistä.

Pistooli oli pudonnut hänen ojennetusta oikeasta kädestään; se

tutkittiin, mutta huomattiin, että makasiini oli melkein tyhjä.

Pimeyden ja runsaan verenvuodon vuoksi ei myöskään voitu päättää,

olivatko takin reiän reunat ehkä kärventyneet. Kahdella miehellä oli

täysi työ nostaessaan jättiläisruumiin paareille, jotka notkahtivat sen

raskaasta painosta. Sitten he kantoivat pois kuolleen.