X.

Verinen marssi etelään oli jo täydessä käynnissä. Yötä päivää kaikui

töminä sulavilla mailla. Raskaita sotilasjunia vyöryi puhkuen

jälessä; miehet lauloivat tupruavan savun alla, joka lensi valkoisena

tervehdyksenä yli ohivilahtavien kylien. He lauloivat ja heistä tuntui,

että korskuva savupiippukin huusi iloaan aurinkoiselle taivaalle; myös

höyrypilli vihelsi alinomaa samaa kimakkaa säveltä: etelään, etelään!

Lakkaamatta kulku kasvoi vahvuudessa ja laajuudessa; harvat joukot

imivät itseensä uusia voimia vapautetuista kylistä, paisuivat ja

tihenivät, ja lumivyöryn tavoin harmaa väki laskeutui alas pohjoisesta.

Ahdistava paikoillaanpysyminen ja sala-ammunta olivat lopussa; nyt

vihdoinkin alkoi täysi tosi, sanottiin. Tunnettiin taas joka hetki,

että oli sydän rinnassa, vasemmalla puolella. Miehet katsoivat

toisiansa lämpimästi silmiin, heittivät kiväärin olalleen ja lähtivät

matkaan.

Ulommaisilla linjoilla tapeltiin yhtämittaa. Länsi-Suomen halki työntyi

töytäyksittäin palava vyöhyke, joka jätti savuavaa hävitystä jälkeensä.

Melu ja räjähdykset kaikuivat sieltä kuulakkoina maaliskuunöinä

peninkulmien päähän hiljaisille seuduille, jotka vielä olivat synkkiä

ja sairaita, hautoen mielessään, mitä heille itselleen eilen oli

tapahtunut. Silloin tällöin leimahti taivaalle kirkas liekki, valaisten

reuhtovien olentojen sekamelskaa. Ja perästä tulevia joukkoja vastaan

kärysi kirpeä palaneen haju ja tuijotti nokisia tiilirunkoja.

Mahtavaa kansantulvaa pohjoisesta puhkoi alinomainen virta

päinvastaiseen suuntaan, vaikkakin äänetön ja piilotettu. Se juoksi

kymmenissä uomissa tulilinjoilta sitomatupiin ja sairashuoneisiin

ja täytti ne haavoittuneilla ja kuolevilla. Yhtämittaa kitisi

lepattavilla vaatteilla peitettyjä rekiä piloilleajetuilla teillä,

lakkaamatta höyrysi pieniä kiireellisiä junanpätkiä, kuljettaen pois

kuormittain loppuunkäytettyjä ihmisruumiita. Kylissä tytöt sitoivat

katajaseppeleitä, nikkarit höyläsivät päivät päästään honkakirstuja,

maalarit piirsivät nimen toisensa jälkeen kapeisiin valkoisiin

puuristeihin. Joka sunnuntai seisoi mustia pappeja virsikirjoineen ja

lapioineen avointen hautojen ääressä; hartaasti putosivat lapiolliset,

vaimot itkivät hiljaa ja niistivät kasvonsa punaisiksi kevättuulessa.

Nukkavieru kansakoulunopettaja astui laihana luodulle kummulle ja antoi

valonsa loistaa lohtua ylevin sanoin. Mitä haudoilla sanottiinkin, aina

oli sama sisältö puheissa, jotka milloin olivat koruttoman kauniita,

milloin hieman kömpelöitä:

Koskaan tyynemmin et lepää,

synnyinmaa,

kuin sun poikais uhrikuolon jälkeen

puolestasi, synnyinmaa!

Mutta kaiken tuskan ja ahdistuksen yllä lepäsi kirkas kevättaivas,

katsoen hämmästyneen sinisilmäisenä alas ennen niin hiljaiseen Suomeen.

--

Tässä suurien asioiden järjestetyssä kulussa marssi mukana pieni Onni

Kalpakin. Milloin hän ajoi jonkun matkan junassa, milloin tallusti

muutamia peninkulmia joukkojen keskessä, mutta aina hän teki niinkuin

Luutnanttikin. He pitivät yhtä, he kaksi. Onni ei ylimalkaan voinut

ajatella, että he milloinkaan eroaisivat.

Hän oli taas tullut puhtaammaksi kasvoiltaan ja suoremmaksi selästään.

Hän ei milloinkaan hymyillyt, ja harvoin hän puhui muuta kuin

jonkun välttämättömän sanan, mutta Luutnantti huomasi, että hänen

mielensä päivä päivältä yhä parani. Tuotti hänelle omalaatuista iloa

tänä suurena, mutta kiihkeänä aikana tuhlata koko epäajanmukainen,

oikeudentuntoinen hellyytensä tälle pienistä pienimmälle. Sitäpaitsi

se ei ollutkaan niin yksipuolista ottamista ja antamista, kuin

olisi voinut luulla. Onni kai tiesi, että voimakkaasta miehestä

hänen rinnallaan oli lähtöisin koko se salainen terveys, jonka hän

hitaasti tunsi virtaavan kiusattuun ruumiiseensa; mutta tuskin hän

aavisti, että hän itsekin kaikessa heikkoudessaan oli voimanlähde

tälle miehelle. Niinä päivinä täytti Luutnantin, niinkuin kaikki

muutkin, yksi ainoa ajatus: murtaa ja tappaa. Hän tiesi sen olevan

vain keino, eikä hän koskaan epäröinyt. Mutta juuri senvuoksi oli

hyvä vaalia lähellään pientä suljettua maailmaa, joka äsken vielä

oli niin sortunut ja hävitetty, mutta jossa nyt jokainen uusi päivä

rakensi ja paransi. Pieninkin ystävyyden osoitus, jokainen hyvä

sana, jonka sille taholle kiireessä heitti -- kaikki otettiin siellä

talteen ja koottiin kulmakiviksi uuteen perustaan. Oli hyvä seurata

sellaista silmiensä alla, se vahvisti uskoa tulevaisuuteen paljon

enemmän kuin hän itse huomasikaan. Sillä kun Luutnantti katsoi Onniin,

ajatteli hän: kaiken tuhotun voi korjata tässä maailmassa, kunhan

vain joku rakastaa tuhottuja. Se ajatus kulki hänen mukanaan pitkin

teitä, raikastui kevätilmassa ja kasvoi yli alkuperäisten mittojensa.

Siten viime kädessä juuri Onni Kalpa täytti hänen mielensä iloisella

luottamuksella: samalla tavalla kehittyy kyllä isänmaankin asia, kunhan

pahin on ohi.

Onni puolestaan ajatteli myös isänmaata rämpiessään maaliskuun

vetelissä suurine pieksusaappaineen, jotka jo olivat enemmän ruskeat

kuin keltaiset. Ei niin, että hän yht'äkkiä olisi muuttunut tietoisesti

isänmaalliseksi, se kävi yli hänen kykynsä. Yleinen innostus veti tosin

hänetkin jossain määrin mukaansa ja taajensi hänen askeliensa tahtia.

Mutta hän oli ollut mukana liian monissa vaiheissa, mielialoista enää

hurmioituakseen. Hän oli kuulunut kuolettavasti haavoittuneisiin,

vaikka koko ajan olikin ollut jalkeilla. Nyt hän asteli ajatellen

isänmaataan kuten muutkin, mutta omalla tavallaan.

Hän oli itsetiedottomasti saanut kokea Luutnantin sanojen totuuden,

että isänmaa on kokoonpantu suuresta joukosta erilaisia asioita, mutta

tuskin kenellekään kaikista näistä asioista yhteisesti. Onni Kalvalle

tuli isänmaaksi ihminen. Eikä ainoastaan niin: kaikki mitä tämä ihminen

teki tai sanoi, kaikki mitä hän tahtoi tai minkä puolesta taisteli,

kaikki sekin oli hänelle isänmaata. Onnin pyrkimykseksi tuli omaksua

kaikki tämä, ja vähitellen se valoi hänen mieleensä uutta vakavaa

levollisuutta. Sillä tiellä isänmaa tuli hänelle kaikeksi kaikessa.

Eikä hänellä muuta enää ollutkaan.

Vanhat laskunsa hän oli hyljännyt. Taistelutkin olivat kehittyneet niin

verisiksi ja melskeisiksi, että olisi ollut mahdotonta pitää selvää

niistä, Sensijaan hän Luutnantin kehoituksesta oli ruvennut laskemaan

kaikki valloitetut kylät, joiden läpi he kulkivat. Hän teki sen

aluksi puolittain kuin käskystä, puolittain jonkinlaiseksi huvikseen.

Muutamassa päivässä se kuitenkin jo muuttui tavaksi, ja vihdoin tuli

jotain sielusta ja sydämestäkin mukaan näihin laskuihin. Varsinkin

senjälkeen kuin hän oli huomannut, että Luutnanttikin tuntui laskevan.

Eräänä aamuna komppania kulki sohjoisen jään yli. Heti heidän tultuaan

toiselle rannalle Luutnantti nyökkäsi hänelle päätään ja katsoi

järvelle:

-- Ensi kesänä tuolla selällä soutelee vapaita ihmisiä.

Ja päivemmällä, kun he jo olivat saavuttaneet etujoukot ja lyhyen

kahakan jälkeen nousseet eräälle harjanteelle, hän jälleen katsoi

taakseen ja sanoi:

-- Taas otimme takaisin palasen.

Tämän jälkeen tuli heidän salaiseksi tavakseen näyttää jokaisella

ajateltavalla rajakohdalla jotain ilonmerkkiä, tarkoittaen sanoa:

isänmaa kasvaa. Tavallisesti he vain nyökäyttivät toisilleen: taas yksi

mäki.

Pian tuli päiviä, jolloin todella sai olla iloinen jokaisesta mäestä,

josta päästiin nousemaan. Vastustus kasvoi kasvamistaan, saattoi jo

sattua, että valloitettiin ja menetettiin ja valloitettiin taas. Kesti

kokonaisen vuorokauden pyrkiä erään harvan metsikön läpi. Komppanian

vahingot olivat suuremmat kuin koskaan ennen, mutta kesken kaiken

Luutnantin piti nauraa. Hänestä nimittäin näytti, että Onni Kalpa laski

puita. Niin perinpohjaisesti hän jo oli ehtinyt omaksua isänmaansa.

Seuraavana aamuna Luutnantti näki hänen ensimmäistä kertaa hymyilevän.

Se tapahtui, kun he ketjussa kulkivat erääseen metsänlaitaan ja

kiipesivät aidan yli. Varis istui aidalla; se lähti lentoon, mutta

tuskin he olivat menneet ohi, kun se jo palasi ja asettui entiselle

paikalleen. Onni sattui huomaamaan tämän, osoitti aidalle ja sanoi:

-- Nyt siinä istuu vapaa varis.

Silloin hän ensimmäistä kertaa hymyili.

Taistelut kävivät yhä verisemmiksi, toinen toveri toisensa jälkeen

kaatui. Armeija oli asetettu jättiläisnyrkiksi, joka hitaasti puristui

kokoon ja rutisti sisäänsä suuren pesän maan sydämestä. Pian petoeläin

kuristuisi. Mutta ote ei vielä ollut valmis, jänteistä rengasta ei

vielä oltu suljettu.

Rivimiehet eivät siitä kuitenkaan paljon tienneet. He tiesivät

ainoastaan, että ryske ja palot yltyivät, kuta lähemmäksi kaupunkia he

tunkeutuivat. He tiesivät ainoastaan, että hyökkäys ja suuri kuolema

olivat tulossa. Kumminkin joka mies rohkeasti pyrki eteenpäin, mutta

kuin pahojen aavistusten pilvessä.

Onni pyrki eteenpäin Luutnantin rinnalla. Kuta sekasortoisemmaksi

kaikki kävi muille, kuta vaikeampi heidän oli hengittää raskasta mustaa

ilmaa, sitä kirkkaammaksi tuli hänen maaliskuinen taivaansa ja sitä

yksinkertaisemmaksi hänen nelitoistavuotias katsantokantansa elämään ja

kuolemaan.

Siten hän tuli valmiiksi toisen kerran, hiljaa ja hartaasti.