Pian kuului raskas ja hidas töminä. Se painui navetalle päin ja hävisi
lumeen. Seis! kuului komento läävän takaa.
Hän katsoi ylös. Hevosia valjastettiin paraillaan tykkien eteen, piha
oli täynnä väkeä, sälyt selässä. Mutta läävän takana korkean kivijalan
edessä vangit seisoivat ryhmässä ja odottivat. Jotkut sotilaat alkoivat
asetella heitä riviin. Rivin keskeltä häämötti Iisakki-eno.
-- Vapaaehtoisia, viistoista miestä! huusi kapteeni pihaan.
Joku ääni kaivon läheltä sanoi:
-- Hei, Kalpa, etkö mene ampumaan?
Mutta Onni Kalpa ei kuullut. Hän oli alkanut juosta metsää kohti, hän
pujahti lumisten puiden väliin ja hävisi. Hän juoksi kuin henkensä
edestä, mutta ei tiennyt minne; hän tahtoi vain pois sieltä, jottei
näkisi eikä kuulisi. Hän törmäsi runkoihin ja kompastui juuriin,
risuiset oksat repivät hänen kasvojaan. Hän ei pysähtynyt, hänen
täytyi ehtiä pakoon -- kauas, kauas hiljaiseen valkeuteen. Mutta kun
yhteislaukaus kajahti talosta päin, hän suistui suulleen lumeen.
Eräät sotilaat olivat nähneet sen. Yksi heistä seurasi jälkiä ja löysi
hänet. Hän makasi pää syvällä lumessa ja huusi.
Sotilas otti hänet hoivaansa ja sai hänet vaivoin viedyksi takaisin
lähtevien joukkojen luokse. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään. Oli nähty
paljon näinä aikoina, ja useampi kuin yksi oli äkkiä tullut omituiseksi.