Ei, silmät olivat jälellä. Ne hehkuivat yhä hirveämmin tässä
valkoisessa valaistuksessa, kuopat niiden ympärillä olivat yhä
mustemmat. Kuin kaksi harmaaksi palanutta kekälettä ne hehkuivat
nurkastaan, täynnä surua ja kirousta. Ne olivat aivan kuin sammuneet,
mutta hehkuivat kuitenkin.
Hän käänsi päänsä nopeasti takaisin, kuin olisi saanut iskun poskeensa.
Mutta oli kuin olisi tämä ainoa liike saattanut hänet ymmärtämään,
ettei hän ollut halvautunut. Hän nousi seisomaan, otti kiväärin
käteensä ja kompuroi porstuaan. Hän avasi hiljaa oven ja astui ulos
portaille.
Kirkas yö uhkui pakkasta ja tähtien loistetta, ja hän henkäisi syvään.
Hän tunsi, kuinka kylmä ilma hiveli rauhoittavasti hänen ruumistaan,
joka oli kuuma ja märkä tuskanhiestä. Hän olisi tahtonut paeta kauas
valkeuksiin ja piilottautua jonnekin lumeen tai tähtiin eikä enää
koskaan tietää mitään.
Silloin hän huomasi toisen vahtisotilaan jalkojensa juuressa. Hän
istui alimmalla portaalla ja nukkui. Hänen päänsä oli vajonnut syvälle
lampaannahkaturkkiin, ja huomasi kyllä, ettei hän hetimiten aikonut
herätä.
-- Nukutko sinä? sanoi Onni hiljaa. Ja kun hän ei saanut mitään
vastausta, hän kysyi toisen ja kolmannen kerran yhä kovemmin:
-- Nukutko sinä?
Hän ei edelleenkään saanut mitään vastausta. Mutta heti kun hän oli
sanonut tämän, hän kysyi itseltään: Miksi minä näin teen? Minunhan
tietysti pitäisi herättää hänet. Mitä minä oikeastaan tahdon?
Hän meni hitaasti takaisin tupaan, mutta jätti oven raolleen. Hän
istuutui tuolilleen kuten ennenkin, mutta hänen silmänsä harhailivat
pimeyden läpi porstuaan katsoakseen oven raon valkoista juovaa. Hänen
päässään sihisi ja myllersi. Joukko puoliselviä ajatuksia tunkeili
siellä: ne syntyivät ja löivät toisensa kuoliaiksi, ennenkuin ainoakaan
oli ehtinyt kehittyä päätökseksi. Yhden asian hän vain tiesi: hän olisi
mielellään antanut henkensä, jos Iisakki-eno vain saisi pitää omansa.
Oliko hän sanonut jotain, oliko hän huutanut? Hän istui kuin houreissa,
hän ei tiennyt mitään, mutta hänestä tuntui kuin olisi hänen oman
äänensä kaiku soinut korvissa. Vai oliko hän vain _ajatellut_ sitä?
Hän säpsähti. Kaukaa nurkasta nousi hitaasti ääni, kuului kuin olisi se
tullut haudasta:
-- Jos aiot pyytää minua pakenemaan, niin voit säästää vaivasi. Vai
tuli sinusta, Onni, tuollainen. Ja isäsi kun oli niin kunnon mies...
Sen enempää ei tapahtunut. Joku vangeista käänsi kylkeään, kolahutti
saappaankannallaan lattiaan ja voihkaisi unissaan. Joku toinen mutisi
jotakin, sylkäisi ja kirosi; sitten oli taas hiljaista kuten ennen.
Onni ymmärsi, että nyt oli ainoa mahdollinen hetki puhua ja
puolustautua. Mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Nurkasta
tuijottavat silmät polttivat poroksi jokaisen sanaparan, jota hän
tavoitteli; oli kuin olisivat ne edeltäpäin tunteneet ne kaikki ja
sanoneet: Tuon voit pitää itsessäsi, ei se minua auta. Minä kiroan
sinut.
Pitkä tuokio kului. Hän huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään,
ainoastaan antaa kaiken tapahtua. Hän nousi vaivaloisesti, meni ulos ja
herätti vahdin. Sitten hän taas tuli sisään, sulki oven jälestään ja
istuutui entiselle paikalleen.
Tunti tunnin perästä kului.
Onni Kalpa istui liikahtamatta tuolillaan ovensuussa, kivääri
poikkipäin polvillaan ja kyynärpäät nojassa pyssyn raskasta perää
vastaan. Hän tunsi, kuinka silmät herkeämättä tuijottivat häneen ja
kiusasivat hikeä hänen ruumiistaan, mutta kasvonsa hän piti seinään
päin käännettyinä.
Vihdoin tähdet alkoivat kalveta, pimeys harmaantui vähitellen
sarastukseksi. Pihalta alkoi kuulua ääniä ja askeleita, lyhyitä käskyjä
huudettiin ja juostiin portaissa, ja yksi tykki lisää ajoi kolisten
naapuritalosta.
Kului vielä hetkinen, sitten vänrikki avasi oven. Kohta senjälkeen tuli
kapteeni itse nopein askelin. Hän näytti synkältä ja kiusaantuneelta
kuten tavallista.
Osa vangeista nukkui vielä. Toiset nousivat istualleen ja katsoivat
tylsästi ja synkästi jääkäripukuihin.
-- Ylös kaikki! komensi kapteeni ja polki jalkaa.
Vangit nousivat hitaasti. Jotkut heistä haukottelivat, venyttelivät ja
raapivat päätään.
Kapteeni toimitti lyhyen kuulustelun, jonka tulokset supistuivat
muutamiin arvottomiin tietoihin ja vastaajien keskinäisiin syytöksiin.
Sitten hän julisti kuolemantuomion.
Joukosta nousi tyytymätön murina. Suuremman mielenliikutuksen merkkejä
tuskin huomasi; useimmat seisoivat kuten ennenkin päät riipuksissa
ja tuijottivat tylsästi pörröisen tukan takaa. Ainoastaan yksi mies
jossain keskellä joukkoa rupesi itkien valittamaan.
-- Yksi haavoittuneista pääsee vapaaksi, jatkoi kapteeni ja etsi
katseellaan jotakuta joukosta.
Onni Kalpa oli vähällä kiljaista, sillä kapteeni osoitti eno Iisakkia.
-- Tuo vanha lurjus sopii, sanoi hän. Näen, että käsivartenne on
aika lailla haavoittunut. Saatte palata punaisten puolelle, minä
annan paperit. Sanokaa niille terveisiä, että joka ainoa kerta, kun
joku neuvottelijamme ammutaan, otetaan heti koko sakki hengiltä. On
vastattava toisistaan.
Iisakki-eno rykäsi.
-- En minä taida lähteä mihinkään, sanoi hän.
-- Kuten tahdotte, vastasi kapteeni.