VII.

Himmeä lamppu seisoi mustuneella metallijalustallaan lattialla, sillä

huoneessa ei ollut mitään pöytää. Tomuisen lasinsa läpi se siivilöi

epäselvää valoa yli leveiden, puolilahojen palkkien, kunnes valo

jonkun metrin päässä kohtasi seinät, harhaili yhä heikontuen ylöspäin

poikki hirsien ja haihtui hämärään katon rajassa. Usein lamppu hiljaa

tupsahti, ikäänkuin koi olisi lentänyt liekkiin, sillä lattianraoista

veti. Liekki painui alas ja uhkasi sammua, läähätti edestakaisin

moniaita kertoja ja asettui sitten taas valoisammaksi kuin ennen.

Silloin näkyivät selvästi makaavat vangit, jotka tummana kasana

peittivät suurimman osan lattiaa.

He nukkuivat kaikki uupunutta ja sielutonta unta, jollaista vain se

nukkuu, jolle kaikki jo on yhdentekevää, paitsi se, ettei enää tarvitse

nähdä, ei kuulla, ei tuntea eikä tietää mitään -- ainoastaan heittäytyä

pitkälleen jonnekin, minne tahansa, ja pysyä poissa. Koko huone oli

täynnä raskasta hengitystä. Myös joitakuita lievästi haavoittuneita oli

paneutunut lattialle muiden sekaan nukkumaan; joskus he käännähtivät,

voihkasivat kuin kuumeessa ja kopeloivat likaisia siteitään, sitten ne

taas nukkuivat edelleen.

Ulkona vanhan hökkelin ympärillä oli aivan hiljaista. Vain kiihtyvä

pakkanen paukkui nurkissa silloin tällöin. Ja joku suuri tähti tirkisti

sisään hökkelin kahdesta matalasta ruudusta, joiden lasit näyttivät

sinisenvihreiltä kylmää yötä vastaan.

Yksi ainoa vangeista ei nukkunut. Hän istui lattialla huoneen

taimmaisessa nurkassa ja nojasi selkäänsä seinään. Hänen toisessa

kädessään oli pahasti verettynyt side; kaikki liha hänen riutuneilta

kasvoiltaan oli vajonnut uurteisiin, ja hänen silmänsä tuijottivat

kuumeisen suurina tästä hävityksestä. Hän piti niitä jäykästi ja

järkähtämättömästi oveen suunnattuina.

Tuolilla oven suussa istui Onni Kalpa. Kivääri hänellä oli poikkipäin

polvillaan, pistin huoneeseen käännettynä, ja molemmilla kyynärpäillään

hän nojasi pyssyn raskaaseen perään. Luhistunut hän oli ja hyvin

kalpea; hän tuijotti toivottomasti lamppuun, ikäänkuin olisi etsinyt

pelastusta jostakin, vaikka tiesikin, ettei sitä mistään löytäisi.

Pimeydestä katsovat silmät polttivat häntä kuin sulatettu lyijy.

Hän olisi tahtonut paeta niitä maailman loppuun saakka, mutta ei

uskaltanut hievahtaakaan, ei kääntää päätään eikä siirtää katsettaan

pois lampusta. Hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän

ei nähnyt mitään, paitsi lampun keltaisen valopiirin ja sen keskellä

pienen levottoman liekin, joka imeytyi lampun sydämeen ja lepatteli

välistä ja uhkasi sammua. Mutta hän tunsi, kuinka ne silmät herkeämättä

lankesivat häneen ja polttivat hänen kasvojaan. Tuolta nurkan

pimeydestä ne tulivat: ne nousivat kuin kaksi kiehuvaa pikilähdettä

mustista reijistään ja valoivat kumpainenkin kuuman juovansa lattian

poikki aivan häntä kohti. Nyt ne liukuivat hänen poskensa yli ja

pyrkivät otsalle, nyt ne syrjästä tunkeutuivat hänen silmiinsä... Hän

paleli ja hikoili tuskasta. Mutta hän istui liikahtamatta ja antoi

kaiken tapahtua. Hän ei voinut muuta.

Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut puhua, selittää, puolustautua!

Sillä ei äiti mitään ollut sanonut, sen hän kyllä tiesi. Muuten eivät

nuo silmät olisi katsoneet häneen, niinkuin ne katsoivat; ne eivät

ollenkaan olisi täällä nyt, eikä tätä kauheutta olisi tullut. Ja

oliko hän tehnyt mitään pahaa? Hän kärsi niin hirveästi, että olisi

ollut valmis tunnustamaan kuinka mahdottoman syyn tahansa, ainoastaan

saadakseen jotain järkeä tähän kaikkeen, voidakseen kädellään tarttua

johonkin juureen ja sanoa: tässä se nyt on, tästä on koko kurjuus

johtunut. Se olisi helpottanut paljon. Mutta hän ei saattanut riistää

itseltään kaikkea kalleintaan. Eikö hän kulkenut isän teitä, vaikkei

ollutkaan aavistanut, että ne tiet johtaisivat tänne? Ei, hän ei voinut

havaita mitään syytä itsessään. Hän ei ymmärtänyt mitään, ainoastaan

että oli kauheaa niinkuin oli.

Kaiken tämän hän olisi tahtonut sanoa. Ja hän olisi tahtonut heittäytyä

Iisakki-enon jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi jotakin, mitä hän ei

ollut tehnyt, sanoa hänelle jotain armeliaasta Jumalasta, johon hän

ei uskonut. Mutta hän tunsi, ettei hän voinut liikahtaa eikä puhua

sanaakaan, ja sitä paitsi hän tiesi, että kaikki sellainen jo oli

myöhäistä. Iisakki-eno olisi vain kääntänyt päänsä pois, sen sanoivat

hänen silmänsä.

Lampun valo heikkeni yhä. Liekki kutistui sydämeen ja rupesi riutumaan

nopein keltaisin räpäyksin. Öljy oli loppumaisillaan.

Onni ajatteli:

-- Kotona oli vain yksi ainoa ihminen, josta pidin. Ja nyt me taas

istumme samassa tuvassa, mutta meillä ei juuri ole hauska yhdessä...

Yhden ainoan kanssa saatoin siellä puhua, mutta nyt en saata puhua

hänenkään kanssaan...

Hän istui ja katsoi lampun liekin sammumista, ja hänestä tuntui, että

kaikki järki maailmasta sammui sen mukana.

Nyt liekki leimahti viimeisen kerran eikä enää palannut. Mutta hän ei

liikahtanutkaan kaataakseen lamppuun uutta öljyä sangosta, joka seisoi

lattialla hänen vieressään. Hän oli odottanut pimeyttä vapauttajaksi,

oli toivonut, etteivät silmät nurkasta asti jaksaisi tunkeutua sen

lävitse eivätkä polttaa häntä kuten ennen.

Hetkisen hän istui hiljaa. Hän huomasi epätoivokseen, että ulkoa tuleva

tähtien loiste oli paljon voimakkaampi kuin hän oli luullut, nyt kun

kaikki muu valo oli poissa.

Onni Kalpa · 第 24 / 30 题