Himmeä lamppu seisoi mustuneella metallijalustallaan lattialla, sillä
huoneessa ei ollut mitään pöytää. Tomuisen lasinsa läpi se siivilöi
epäselvää valoa yli leveiden, puolilahojen palkkien, kunnes valo
jonkun metrin päässä kohtasi seinät, harhaili yhä heikontuen ylöspäin
poikki hirsien ja haihtui hämärään katon rajassa. Usein lamppu hiljaa
tupsahti, ikäänkuin koi olisi lentänyt liekkiin, sillä lattianraoista
veti. Liekki painui alas ja uhkasi sammua, läähätti edestakaisin
moniaita kertoja ja asettui sitten taas valoisammaksi kuin ennen.
Silloin näkyivät selvästi makaavat vangit, jotka tummana kasana
peittivät suurimman osan lattiaa.
He nukkuivat kaikki uupunutta ja sielutonta unta, jollaista vain se
nukkuu, jolle kaikki jo on yhdentekevää, paitsi se, ettei enää tarvitse
nähdä, ei kuulla, ei tuntea eikä tietää mitään -- ainoastaan heittäytyä
pitkälleen jonnekin, minne tahansa, ja pysyä poissa. Koko huone oli
täynnä raskasta hengitystä. Myös joitakuita lievästi haavoittuneita oli
paneutunut lattialle muiden sekaan nukkumaan; joskus he käännähtivät,
voihkasivat kuin kuumeessa ja kopeloivat likaisia siteitään, sitten ne
taas nukkuivat edelleen.
Ulkona vanhan hökkelin ympärillä oli aivan hiljaista. Vain kiihtyvä
pakkanen paukkui nurkissa silloin tällöin. Ja joku suuri tähti tirkisti
sisään hökkelin kahdesta matalasta ruudusta, joiden lasit näyttivät
sinisenvihreiltä kylmää yötä vastaan.
Yksi ainoa vangeista ei nukkunut. Hän istui lattialla huoneen
taimmaisessa nurkassa ja nojasi selkäänsä seinään. Hänen toisessa
kädessään oli pahasti verettynyt side; kaikki liha hänen riutuneilta
kasvoiltaan oli vajonnut uurteisiin, ja hänen silmänsä tuijottivat
kuumeisen suurina tästä hävityksestä. Hän piti niitä jäykästi ja
järkähtämättömästi oveen suunnattuina.
Tuolilla oven suussa istui Onni Kalpa. Kivääri hänellä oli poikkipäin
polvillaan, pistin huoneeseen käännettynä, ja molemmilla kyynärpäillään
hän nojasi pyssyn raskaaseen perään. Luhistunut hän oli ja hyvin
kalpea; hän tuijotti toivottomasti lamppuun, ikäänkuin olisi etsinyt
pelastusta jostakin, vaikka tiesikin, ettei sitä mistään löytäisi.
Pimeydestä katsovat silmät polttivat häntä kuin sulatettu lyijy.
Hän olisi tahtonut paeta niitä maailman loppuun saakka, mutta ei
uskaltanut hievahtaakaan, ei kääntää päätään eikä siirtää katsettaan
pois lampusta. Hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän
ei nähnyt mitään, paitsi lampun keltaisen valopiirin ja sen keskellä
pienen levottoman liekin, joka imeytyi lampun sydämeen ja lepatteli
välistä ja uhkasi sammua. Mutta hän tunsi, kuinka ne silmät herkeämättä
lankesivat häneen ja polttivat hänen kasvojaan. Tuolta nurkan
pimeydestä ne tulivat: ne nousivat kuin kaksi kiehuvaa pikilähdettä
mustista reijistään ja valoivat kumpainenkin kuuman juovansa lattian
poikki aivan häntä kohti. Nyt ne liukuivat hänen poskensa yli ja
pyrkivät otsalle, nyt ne syrjästä tunkeutuivat hänen silmiinsä... Hän
paleli ja hikoili tuskasta. Mutta hän istui liikahtamatta ja antoi
kaiken tapahtua. Hän ei voinut muuta.
Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut puhua, selittää, puolustautua!
Sillä ei äiti mitään ollut sanonut, sen hän kyllä tiesi. Muuten eivät
nuo silmät olisi katsoneet häneen, niinkuin ne katsoivat; ne eivät
ollenkaan olisi täällä nyt, eikä tätä kauheutta olisi tullut. Ja
oliko hän tehnyt mitään pahaa? Hän kärsi niin hirveästi, että olisi
ollut valmis tunnustamaan kuinka mahdottoman syyn tahansa, ainoastaan
saadakseen jotain järkeä tähän kaikkeen, voidakseen kädellään tarttua
johonkin juureen ja sanoa: tässä se nyt on, tästä on koko kurjuus
johtunut. Se olisi helpottanut paljon. Mutta hän ei saattanut riistää
itseltään kaikkea kalleintaan. Eikö hän kulkenut isän teitä, vaikkei
ollutkaan aavistanut, että ne tiet johtaisivat tänne? Ei, hän ei voinut
havaita mitään syytä itsessään. Hän ei ymmärtänyt mitään, ainoastaan
että oli kauheaa niinkuin oli.
Kaiken tämän hän olisi tahtonut sanoa. Ja hän olisi tahtonut heittäytyä
Iisakki-enon jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi jotakin, mitä hän ei
ollut tehnyt, sanoa hänelle jotain armeliaasta Jumalasta, johon hän
ei uskonut. Mutta hän tunsi, ettei hän voinut liikahtaa eikä puhua
sanaakaan, ja sitä paitsi hän tiesi, että kaikki sellainen jo oli
myöhäistä. Iisakki-eno olisi vain kääntänyt päänsä pois, sen sanoivat
hänen silmänsä.
Lampun valo heikkeni yhä. Liekki kutistui sydämeen ja rupesi riutumaan
nopein keltaisin räpäyksin. Öljy oli loppumaisillaan.
Onni ajatteli:
-- Kotona oli vain yksi ainoa ihminen, josta pidin. Ja nyt me taas
istumme samassa tuvassa, mutta meillä ei juuri ole hauska yhdessä...
Yhden ainoan kanssa saatoin siellä puhua, mutta nyt en saata puhua
hänenkään kanssaan...
Hän istui ja katsoi lampun liekin sammumista, ja hänestä tuntui, että
kaikki järki maailmasta sammui sen mukana.
Nyt liekki leimahti viimeisen kerran eikä enää palannut. Mutta hän ei
liikahtanutkaan kaataakseen lamppuun uutta öljyä sangosta, joka seisoi
lattialla hänen vieressään. Hän oli odottanut pimeyttä vapauttajaksi,
oli toivonut, etteivät silmät nurkasta asti jaksaisi tunkeutua sen
lävitse eivätkä polttaa häntä kuten ennen.
Hetkisen hän istui hiljaa. Hän huomasi epätoivokseen, että ulkoa tuleva
tähtien loiste oli paljon voimakkaampi kuin hän oli luullut, nyt kun
kaikki muu valo oli poissa.