VI.

Kapteeni Karr oli raivoissaan:

-- Se vielä puuttui, että meidän yöksi piti saada tämä ylimääräinen

työ! Olemme jo kaksi tuntia reistanneet tuon saakelin laatikon kanssa.

Ja nyt alkaa pimetä.

Hän hyppi palelevilla jaloillaan ja potki niitä toisiansa vastaan,

niin että saappaanvarret läiskivät. Sitten hän taas otti kiikarin

ja tähysteli puiden runkojen välitse. Mutta talo seisoi yhä

muuttumattomana. Mustista rikkonaisista ikkunoista laukaukset

pamahtivat säännöllisinä kuten ennen; alkoi jo nähdä niiden

leimahdukset tihenevässä hämärässä. Muuten oli kaikki yhtä teljettyä

ja salaperäistä, ei liikahdustakaan koko talossa. Pihalla vain pari

haavoittunutta kääntelihe ja ojenteli ilmaan käsivarsiaan, ja yksi

säikähtynyt lehmä oli karannut navetasta ja juoksi mylvien edestakaisin

portaiden ja kaivon väliä, edestakaisin. Asemassa ei voinut huomata

mitään parannusta. Metsänlaidasta kartanon ympärillä paukkui unisesti

ja umpimähkään kuten ennenkin, ja miehet, jotka olivat päässeet

navetalle asti, makasivat väsyneinä ja neuvottomina, painautuen

suojaan sen korkean kivijalan taakse. Heti kun he vain ojensivat esiin

kiväärinpiipun, soi lyijyä nurkan takaa.

-- Iske rikki tuo lantaluukku, huusi kapteeni Karr eräälle

aliupseerille. Käske niiden ryömiä läävään, niin pääsevät lähemmäksi.

Ei siellä mitään punikkeja ole. Ja ampukaa minkä kerkiätte, tästä

täytyy vähitellen jo tulla selvä!

-- Tämä on koko helvettiä, jatkoi hän vieressään seisovalle vänrikille.

Miehet ja hevoset ovat väsyneitä kuin rievut, ja nyt meidän pitäisi

saada nukkua, jos mieli perille huomenna. Mutta sen sijaan olemme

takerruttaneet tykistön erämaahan -- ja tässä me nyt seisomme. Kaikki

tuon saakelin laatikon vuoksi! Ja vaikka saisimmekin pari kanuunaa

asentoihin tällaisessa maaperässä, niin mitä se auttaisi? Jos sytytämme

roskan tuleen ja savuutamme sen ilmaan, niin jäämme itse ilman yösijaa.

Perhanan uunit...

Paksut vanhanaikaiset uunit aiheuttivat kapteeni Karrille tämän

vastoinkäymisen. Hän oli saanut käskyn oikotietä melkein asumattoman

seudun läpi kuljettaa tykistönsä tärkeisiin asemiin kaakossa.

Herkeämättä hän oli jo yli vuorokauden kiskonut kurjassa maaperässä,

jossa raskaat tykit vajosivat aivan lähtemättömiin ja hevoset piestiin

verille. Nyt hän oli enää vain puolen päivänmarssin päässä päämäärästä,

kun voimat loppuivat. Juuri silloin piti hänen kohdata odottamaton

vastus keskellä tätä rintamatonta erämaata, jota pikemminkin oli

pidetty valkoisena kuin punaisena, mikäli siellä ollenkaan voitiin

puhua ihmisistä. Oli tavattu kolme ampuvaa kartanoa, juuri ne,

joihin oli aiottu yöpyä. Niissä oli harvalukuinen, mutta sitkeä

punikkimiehistö. Oli kuitenkin ollut verrattain helppo vallata

kaksi ensimmäistä kartanoa, mutta tämä kolmas teki tenän. Se oli

pitkulainen, kokonaisen kansakoulun mittainen talonpoikaistalo ja vahva

kuin mikäkin hirsilinnoitus. Mutta sen vastustusvoiman salaisuutena

olivat nuo vanhat kirotut jättiläisuunit, jollainen, paitsi tuvassa,

näytti komeilevan joka ainoassa huoneessakin vähän matkan päässä

ikkunasta. Punikit olivat kiivenneet niiden päälle ja ampuivat

pimeistä piiloistaan rikkonaisten ikkunoitten läpi, näkymättöminä

ja kuulien saavuttamattomissa. Pari yritystä räjäyttää teljetty ovi

käsigranaateilla oli päättynyt huonosti: heittäjät eivät ehtineet astua

montakaan askelta pihaa pitkin, kun jo kaatuivat.

Nyt navetta kuitenkin alkoi syytää lyijyä suoraan pihamaan yli. Läävään

oli saatu kuularuisku ja muutamia miehiä lantaluukun kautta.

Vihdoin työntyi seiväs ja sen nenässä valkoinen riepu ulos eräästä

ikkunasta; ammunta harveni ja lakkasi vähitellen kokonaan. Tuli

yht'äkkiä niin hiljaista, että saattoi kuulla lukon vingahtavan, kun

oven takana väännettiin avainta. Hullaantunut lehmä vain silloin

tällöin mylvähti kaivolla, missä se silmät valkeina tuijotti ilmaan, ja

pihamaalta nousi heikkoa valitusta.

Ovi aukeni raolleen, mutta epäröiden ja ilman että ketään näkyi.

Kapteeni Karr lähetti neuvottelijan.

Mies läheni jo portaita. Silloin pamahti laukaus porstuasta, ja hän

kaatui suulleen lumeen. Heti paikalla alkoi pauke uudestaan, ovi

nykäistiin kiinni ja riepuseiväs vedettiin sisään ikkunasta.

Kapteeni Karr pui nyrkkiä. -- Naapuritalon vangit tänne, komensi hän.

Emme enää voi tuhlata väkeä. --

* * * * *

Onni Kalvalle se ei ollut mikään onnellinen päivä. Keltaisissa

pieksusaappaissa ei ollut mitään vauhtia; vastoin tapojaan ja

pohjimmaista luonnettaan hän ei edes ollut mennyt navetalle kuten

kaikki muut rohkeimmat. Hän makasi vain piilossa metsänreunassa vähän

matkan päässä kapteenista. Joskus hän umpimähkään lähetti luodin

johonkuhun noista mustista ikkunanreijistä, jotka tuijottivat kuin

pahat silmät valkeanharmaaseen lumihämärään. Paras oli ampua silloin,

kun pimeydestäkin leimahti, ja pitää punavalkoinen juova varmana

maalina. Mutta hän huomasi aina myöhästyvänsä; leimahdus oli jo

sammunut ja vain pettävä musta aukko oli enää ammottamassa. Sitäpaitsi

matka oli aivan liian pitkä, sen hän kyllä tiesi.

Nyt kun heidän neuvottelijansa oli ammuttu, kiihtyi valkoisten tuli

äärimmilleen, ja läävästä alkoi toinenkin kuularuisku äkäisesti

rätistä. Myöskin Onni taajensi vähän laukauksiaan, mutta ainoastaan

näön vuoksi, kun kaikki muutkin tekivät niin. Hän tunsi itsekin, ettei

hänellä tänään ollut mitään vakavaa halua pitää puoliaan. Väsyksiin

asti raastettu hän oli kuten kaikki muutkin, mutta se ei ollut ainoa

syy -- syitä oli syvemmälläkin. Tuntui kuin se varjo, jonka hän

muutamia päiviä sitten oli nähnyt ikkunassa, se joka lamautti hänen

kätensä, jälleen olisi näyttäytynyt. Hän ei tosin nähnyt sitä missään,

mutta se ikäänkuin oli kaikkialla; se piileskeli pihan hämärässä ja

täytti niin tuskallisesti ilman hänen ympärillään. Se leijaili kuin

hirveä synkkä lintu metsän yllä, se lankesi aivan hänen päänsä päälle

ja katsoi häneen. Laskeutuiko se alas nyt, asettuiko hänen selkäänsä

ja iskikö kyntensä hänen niskaansa? Mitä se tahtoi, mistä se tuli,

tämä hirviö? Hän tunsi selkäänsä palelevan, mutta otsa valui hikeä

lakkaamatta, ja yhä rajumpi tuska rutisti hänet kokoon ja painoi maata

vasten. Hän pelkäsi tänään, toisen kerran kivääriin tartuttuaan. Vai

oliko hän sairas? Vaivoin hän sai ammutuksi muutamia kurjia, epävarmoja

laukauksia.

Se riippui jollakin tavalla ympäröivästä hämärästä ja noista

ammottavista, mustista ikkunoista, jotka kaikki tyynni ikäänkuin

tuijottivat juuri häneen, vaatien häneltä jotakin. Hän pelkäsi niitä.

Ja niistä ammutut laukaukset kuuluivat niin omituisen kolkoilta ja

tarkoittavilta, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle jotakin.

Hän pelkäsi niitäkin, ne eivät olleet kuin tavalliset laukaukset.

Nyt tuotiin vangit naapuripihasta. Ne asetettiin riviin metsänreunaan,

ja kapteeni meni pistooli kädessä heidän luokseen.

-- Joka ei tottele, ammutaan, selitti hän heti.

Senjälkeen hän kääntyi ensimmäisen puoleen rivissä. Se oli pitkä,

rääsyinen työmies, surullista, kuihtunutta tyyppiä, jonka kasvot eivät

ilmaisseet muuta kuin keltaisenkalvasta, harminsekaista uupumusta. --

Omituista, kuinka hän sentään muistutti jotakin, tuntui Onnista.

-- Teidän on särjettävä tuon talon ovi käsigranaateilla, käski

kapteeni. -- Menettekö?

Työmies ei vastannut mitään. Ikäänkuin ei olisi kuullutkaan. Hän katsoi

maahan ja huokasi.

-- Menettekö? huusi kapteeni.

Mutta hän ei saanut vastausta. Vasta kun laukaus pamahti, kuului käheä

ääni, joka tuntui kuiskaavan: "Jeesus."

Kapteeni astui ruumiin yli seuraavaa vankia kohti.

-- No, menettekö te? kysyi hän painokkaasti ja heristi pistooliaan.

-- Minä en auta lahtareita, vastasi vanki. Kapteeni Karr ampui hänetkin.

Vasta kolmas oli suostuvainen. Hän oli lyhyenläntä mies, hyvästi

syötetty ja ehyesti puettu, johtaja-asemassa oleva; hänen kasvonsa

olivat kalmankalpeat kauhusta.

-- Minä menen, minä menen ... sanoi hän.

-- Mutta tietäkää, että teillä on kymmenen kiväärinpiippua selässänne,

ja jos vähänkään käännähdätte, olette kuoleman oma. Ei maksa vaivaa

koettaa heittää pommeja meitä kohti. -- Kersantti pitää huolen hänestä!

Mutta joutukaa.

Mies vietiin juoksumarssissa navetan taakse, siellä kersantti neuvoi

häntä ja antoi hänelle kaksi voimakasta käsigranaattia. Vapisevin

polvin hän juoksi nurkan ympäri. Mutta hän pääsi vain muutamia askelia

pihaa myöten, kun kaatui omiensa luodin lävistämänä.

Neljäs piti taas ampua. Viides oli leveäleukainen sakilaispoika, hyvin

röyhkeän näköinen. Omituista miten hänkin muistutti jotakin, tuntui

Onnista.

-- Eläköön vallankumous! huusi hän ja sylkäisi kapteenia kasvoihin. Hän

pullisti rintansa lävistettäväksi.

Rivi alkoi lyhetä. Mutta kuudes vanki totteli ja onnistui jossain

määrin murskaamaan oven. Hän heitti liian pitkän matkan päästä, pommi

räjähti portaiden edessä. Sitten hänetkin omat miehet ampuivat. Ja

vastustus jatkui.

Kaksi peräkkäin oli kapteenin taas tapettava, hän pani jo kolmannen

makasiinin pistooliinsa. Mutta seuraava, eräs vanha mies sanoi:

-- En osaa tuota pomminheittoa, mutta jos herra tahtoo, niin voin kyllä

mennä puhumaan heidän kanssansa.

-- Hyvä on, vastasi kapteeni, menkää sanomaan niille, että jolleivät

he kymmenen minuutin kuluessa antaudu, niin ammumme heidät murskaksi

tykistöllä. Tai kysykää, tahtovatko ne pari sytytyspommia katon kautta

ja palaa sisään kuin luteet. Kymmenen minuuttia!

Mies meni. Nostetuin käsin ilmassa huitoen hän astui askeleen

kerrallaan pihan yli.

-- Minä olen punainen, minä olen punainen! kiljui hän.

Ilman että häneen ammuttiin, hän pääsi erään ikkunan alle ja esitti

asiansa. Hän seisoi kotvasen ja odotti; pihassa oli taas aivan

hiljaista. Senjälkeen huudettiin hänelle jotain sisästä ja hän palasi.

-- He lupaavat antautua, sanoi hän.

Punikkien voimat lienevät itse asiassa olleet lopussa. Rämisten lensi

kivääri toisensa jälkeen ulos ikkunasta, ja muutamia miehiä hoiperteli

kuin juopuneina portaille. Tuskin he jaksoivat pitää käsiään ylhäällä,

ja surkeita he olivat katsoa -- likaisia, tylsiä ja tuhottuja.

Onni Kalvan tuska kasvoi kasvamistaan, hänen sydämensä löi yhä

rajummin. Hän tuijotti oveen, josta vangit astuivat ulos. Sieltä

tulivat sekä Piilonen että Hellman -- tulisiko muitakin?

Nyt horjui esiin uusi ryhmä -- ei, siitä hän ei tuntenut ketään! Sitten

ei enää tuntunut muita tulevankaan; joko ne nyt loppuivat? Joko ne

todellakin loppuivat!

Hän juoksi pihan poikki ja työntäytyi muutamien sotamiesten välistä

ovelle. Porstuassa hän kompastui erääseen ruumiiseen, joka makasi pää

melkein kynnyksellä. Se oli Kalle Mäkinen. Hän makasi kasvoillaan,

suu keskellä verilätäkköä, ikäänkuin olisi juonut siitä. Hän irvisti

ilkeästi, kuin olisi se ollut paloviinaa, ja näytti aivan samanlaiselta

kuin sinä aamuna siellä riihellä. Varmasti juuri hän oli ampunut

neuvottelijan.

-- Joko ne ovat kaikki? huudettiin jostakin.

Ja toinen ääni vastasi:

-- Vielä täällä on muutamia kuolleita ja haavoittuneita uunien päällä.

Ja vinnillä on pari vanhaa kaakkia, jotka eivät tahdo jaksaa tulla

alas. Hei, joutukaapas jo sieltä ylisiltä!

Nyt Onni ymmärsi mitä tapahtuisi. Hänen tarvitsi vain nähdä ensimmäisen

miehen jalat, jotka hapuilivat alas ullakon pimeitä portaita, kun hän

jo tiesi sen: ne olivat Iisakki-enon.

Hän nojautui hetkeksi ovenpieleen, ettei kaatuisi. Sitten hän syöksyi

ulos ovesta ja kimpaisi yli pihan...

* * * * *

-- Seis, mihin sinulla on noin saakelin kiire?

Kapteeni se niin huusi, ja hän jatkoi:

-- Säästä vain voimiasi, sillä nuorimpana saat kuin saatkin vartioida

vankeja tämän yön. Emme jaksa ampua niitä enää tänä iltana; nyt on

nukuttava.

Onni tuli aivan lähelle.

-- Ei, kapteeni, ei! sanoi hän epätoivoissaan, -- en tahdo vahtia

niitä. En tällä kertaa!

-- Annettua käskyä ei milloinkaan peruuteta, vastasi kapteeni

lyhyesti. Mutta koska olet noin surkea tänä päivänä, niin saat istua

sisässä niiden kanssa, ettet tarvitse palella. Ne pannaan tuohon

vanhaan hökkeliin ja toinen mies ulkopuolelle. Äläkä unohda pitää

tulta huoneessa, jotteivät karkaa niskaasi. Vänrikki tulee myöhemmin

tarkastamaan. Eteenpäin mars ja hyvää yötä!

Oli jo pimeä. Kylmä, tähtikirkas yö levisi yli metsäisen tienoon.

Kaikkialla työskenneltiin, jotta olisi päästy levolle, rakennukset

puhdistettiin ja ambulanssi majoitettiin, asetettiin vahdit ja

johdettiin kenttäpuhelin naapuritalosta. Vihdoin ajettiin viimeinen

tykki pihaan ja riisuttiin hevoset. Tuli yhä hiljaisempaa.

Mutta kaivolla seisoi Onni Kalpa. Hän oli menossa vahtipaikkaansa,

mutta jäi hetkeksi jäisen vivun nojaan. Hän painoi päänsä

käsivarrelleen ja ajatteli:

-- Ei ole Suomessa niin suuria metsiä. Niissä kohtaa kyllä toisensa...

Onni Kalpa · 第 23 / 30 题