Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Onni jo makasi paikallaan kolme
käsigranaattia edessään lumessa.
Tupa oli suoraan avointa mäkeä vastapäätä; pihalla ei ollut mitään
vahteja tällaisessa ilmassa. Sisässä oli jokseenkin hiljaista, vain
joku yksityinen ääni kuului silloin tällöin, ja joskus paukahti
jokin ovi. Punikit tuntuivat nukkuvan. Ainoastaan kahdessa ikkunassa
oli valoa. Valo tuli niistä kahtena lyhyenleveänä kartiona, joissa
lumihiutaleet elävästi hyppelehtivät. Onni tuijotti toiseen ikkunaan.
Siihen oli ilmestynyt varjo. --
Silloin pamahti pistoolinlaukaus -- Lehtinen ampui jonkun vahdin. Ja
heti senjälkeen huusi jylhä ääni:
-- _Tämä on taas Lehtinen!_ Sitten kuului särkyvän lasin kilinää,
sitten neljä kumeaa räjähdystä peräkkäin ja luhistuvien hirsien
romahduksia. Sitten taas kaksi pamausta ja viimeiseksi vielä yksi,
lähempää.
Onni Kalpa oli syöksynyt pystyyn granaatit käsissä. Hän astui muutamia
nopeita askelia seinää kohti. Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä, ei
sytyttänyt eikä heittänyt. Hän seisoi liikahtamatta sekunnin verran,
kääntyi sitten kiireesti ympäri, ripusti granaatit vyölleen ja riensi
suksilleen.
Lehtinen oli jo lähtenyt. Onni iski sauvat lumeen ja laski täyttä
vauhtia mäkeä alas, metsään.
Hänen takanaan kylässä nousi helvetillinen melu. Oli kuin kaikki talot
olisivat revenneet, ne vyöryttivät ulos unenhorroksisen väkensä, joka
huusi ja ampui. Koko tienoo oli äkkiä syttynyt tuleen, rätisi joka
taholta. Ja tuiskutuuli ulvoi yli kaiken.
Onni pysähtyi hetkiseksi ja katseli läähättäen ympärilleen puiden
välissä. Eikö hänen nyt pitäisi olla lähellä petäjikköä ja sitä
taloa, jossa vangitut talonpojat olivat?... Aivan oikein, nyt pamahti
yhteislaukaus, mutta kaukaa ja heikosti, jostakin sisästä. Hän ymmärsi,
mitä se merkitsi. Vangit ammuttiin.
-- Olisi kai minun pitänyt heittää! sanoi hän ääneensä. Mutta käteni ei
tahtonut...
Hän kiipesi edelleen kinoksiin, hien valuessa suolaisena suuhun.
* * * * *
Oli jo täysi päivä ja aurinko oli kohoamassa tuulettomalle taivaalle,
kun hiihtäjä Lehtinen astui alas kapteenin portaita. Hän oli käynyt
sisässä ilmoittamassa yön tuloksista, hän näytti ylpeältä ja
tyytyväiseltä.
Samassa Onni Kalpakin hoiperteli pihaan. Toisessa kädessään hän kantoi
katkennutta suksea ja oli sen näköinen kuin olisi maannut sairaana
kymmenen vuotta.
-- Vai elät sinä vielä, huusi Lehtinen. Mutta mikset heittänyt,
pirulainen?
-- En uskaltanut, sanoi Onni.
-- Et uskaltanut? -- oho! Sinä uskallat mitä tahansa.
-- En minä uskaltanut, olin unohtanut taidon.
Hän hoiperteli eteenpäin, astui erääseen makuusuojaan ja heittäytyi
oljille. Sama näky oli koko ajan hänen silmissään: ikkuna
valokartioineen ja keskellä utuista valoa varjo. Ei, ei hän tiennyt
mitään siitä varjosta, ei kenen se oli, eikä mitä se hänestä tahtoi.
Mutta se oli kuitenkin sellainen, että käsi kieltäytyi tottelemasta.