Erään tuulisen päivän hämärtäessä hiihtäjä Lehtinen tuli kapteeni
Karrin puheille ja teki kunniaa.
-- Herra kapteeni, sanoi hän, tuuli yltyy pyryksi tänä iltana, ja
minä aion lähteä retkeilemään. Mutta minä tarvitsen mukaani apurin,
joka kantaa pommejani, jonkun nokkelan poikasen. Kuten kapteeni ehkä
on kuullut, joutui minun entinen apulaiseni tyhmyydessään vangiksi ja
kidutettiin kuoliaaksi, mokoma hölmöläinen...
-- Lehtinen tarvitsee siis uhrilampaan, ehtiäkseen itse pakoon vai --
mitä?
Lehtinen sävähti ja tuntui suuttuvan.
-- Mitäs se tarkoittaa! sanoi hän ja muljahti kiukkuisesti kapteeniin.
-- Lehtinen rauhoittuu, minähän vain kysyin. Jatkakaa!
Mutta Lehtinen vaihtoi perusasentonsa pöyhkeän hajasääriseksi, suoristi
tanakkaa vartaloaan ja nosti kätensä lanteille.
-- Kapteenin ei tarvitse sanoa tuollaista hiihtäjä Lehtisestä, joka
kyllä tunnetaan kautta Hämeen!
-- Eipä vähän. Mutta jatkakaa.
-- Niin, jatkoi hiihtäjä ja siirsi taas kantapäitänsä vähän lähemmäksi
toisiaan, -- kapteeni saa uskoa mitä kapteeni tahtoo, mutta kyllä asia
on niinkuin minä sanoin. Kun olin hiihdolla tässä keskellä viikkoa,
sain tehdyksi vain puolet työstä, vain senvuoksi että olin yksin. Sillä
juuri kun minun oikein piti ruveta syytämään, loppuivat pommit. Olen
sentähden katsellut tuota Onni Kalpaa. Hän lienee oikeata puuta.
-- Tehtävä on vapaaehtoinen, sanoi kapteeni.
-- Olen jo puhunut pojalle ja hän on suostuvainen.
-- Mutta minäkään en mielelläni tahtoisi häntä menettää.
-- Siitä ei ole pelkoa, herra kapteeni, tämänöisessä lumipyryssä pääsee
kyllä helposti pakoon. Ja sitäpaitsi minä arvelen, ettei punikkeja
huomenna naurata, jos onnistumaan sattuu. Olen kyllä ottanut selvän
asemasta...
Lehtinen astui askeleen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin.
Kapteeni ilostui ja ojensi hänelle kätensä.
-- Hyvästi sitten, Lehtinen, ja onneksi olkoon!
Onni Kalpaa harjoitettiin kotvanen käsigranaatin heittämiseen ja
Lehtinen antoi hänelle isällisin sanoin viimeisen voitelun. Sitten hän
sai valkoisen kaavun yllensä, pistoolin taskuunsa, pitkän tuppipuukon
kupeelleen, ja kuusi granaattia roikkui vyössä. Hän oli harvoin
tuntenut itsensä niin asestetuksi kuin tänään.
Ilta pimeni kohisevan tuulen pyöritellessä sakeata lumituprua. Mutta
Lehtinen odotti vielä hetkisen.
-- Annetaan niiden ensin rauhassa mennä makuulle, sanoi hän. Vahdit
eivät vielä ole jäykistyneet lumeen. Tätä pyryä kestää kyllä.
Vasta keskiyön korvissa he astuivat suksille ja hiihtivät matkaan.
Lumi vyöryi raskaina aaltoina yli kentän. Heillä oli myötätuuli, ja
niskaan ja hartioille ajautui kostea kinos. Sukset eivät luistaneet;
kulku oli kuin kahlaamista rannattomassa valkoisessa järvessä, joka
aaltoili jaloissa. Onni tunsi, miten suolainen hiki valui suuhun.
He kyntivät hiljaa liukuen alas mäkeä ja pysähtyivät rantaan.
Siellä äärimmäiset valkoiset vahdit kävelivät edestakaisin pimeässä
kuin elävät lumiukot, selkä kyyryssä, kivääri kainalossa ja kädet
hihansuihin työnnettyinä.
-- Lehtinenkö se on? huusi eräs heistä. Ja heidän tultuaan vahdin
kohdalle hän jatkoi:
-- On ilmoitettu, että kaksi meikäläistä tänä yönä menee linjan poikki,
ja että tunnuksena on "Lehtinen".
-- Tiedämme sen. Mutta miten on punikkivartioiden laita?
-- Niinkuin itse näette, vastasi vahtisotilas ja viittasi järvelle.
Kaukaa läpi paksun, myllertävän pimeyden tunki heikko tulen valo,
himmeänä kuin säkistä. Se painui nopeasti, kävi pieneksi kuin lumilyhty
ja hävisi. Mutta äkkiä valo taas nousi, suurena ja selkeänä, niin että
tuiskun juovat näyttivät mustilta sitä vastaan. Se tuli vastapäiseltä
rannalta.
-- Oho, sanoi Lehtinen, vai sillä tavalla ne pojat hoitavat asiaansa!
Mutta kuinka hiidessä ne saavat tulen palamaan? Tässä ilmassa!
-- Taitavat kaadella öljyä rovioon, vastasi vahti.
-- Niin, niin. No, koska siellä noin lystiä pidetään, niin luulenpa,
että rauhassa voimme painaa vinosti järven poikki. Hei, pommipoika,
lähdetääs sitten!
He suuntasivat kulkunsa jään yli, tuli vinosti edessään. Nyt oli
laitatuuli ja toinen korva sulloutui täyteen lunta, joka pieksi poskea.
Vihollisen rannalla tulenliekki suli kokoon ja leimahti taas kuten
ennenkin säännöllisin väliajoin. Lehtinen sanoi:
-- On varottava tulemasta liian lähelle heidän roviotaan. Ei voi
tietää, kuinka paljon öljyä ne siihen sattuvat valamaan.
-- Ymmärräthän, lisäsi hän vähän ajan kuluttua, että kun olemme
tehneet tehtävämme ja kummankin on palattava kotiin ominpäin, niin ei
tämä järvi enää ole sopiva tie. Jäällä olet kuin pappilan hopeisella
vadilla, jos tuisku sattuisi taukoamaan ja kuu pilkahtaisi esiin.
Pujahda mieluummin metsään kylän tältä puolelta ja pysyttele lähellä
rantaa, että löydät kotiin. Äläkä luule, että on hiihdettävä, jotta
sukset katkeavat. On parempi malttaa mielensä ja katsoa ympärilleen.
Voi kyyröttää kuin metsähiiri kivenkolossa ja antaa hurjimusten ravata
ohi.
Nyt he lähenivät punaisten rantaa. Jo vilahteli pieniä utuisia
valopilkkuja edestäpäin, kaltevasti ylhäältä; sitten taas joku pyryn
paksu aalto ne peitti. Ne olivat kylän valoja vähän matkan päässä
rannasta.
Vartiotuli oli heistä nyt miltei suoraan oikealla. Kun se kerran
taas leimahti liekkiin tavallista voimakkaammin, saattoivat he sen
lepattavassa valossa nähdä mustia hahmoja liikkuvan rovion ympärillä,
aivan kuin intiaaniromaanien kuvissa. Toiset huitoivat käsillään, ne
harjoittivat luultavasti ajuripainia tai pudistivat lunta vaatteistaan.
Monta niitä oli; sinne kai oli kerääntynyt koko heidän vartioketjunsa.
Lehtinen pysähtyi ja koetteli pistooliaan. Sitten hän hyvin hitaasti
ja kaula kurossa hiihti maihin. Onni seurasi latua. Mutta mitään ei
kuulunut, ainoastaan tuulen yksitoikkoinen kohina ja myllertävien
lumivyöryjen huohotukset. Tuota pikaa he tulivat rantapuiden suhinan
ulottuville ja liukuivat ulvovan vihurin mukana kivien väliin.
Sukset kainalossa he kömpivät ylös jyrkännettä ja hävisivät metsään.
Hetken perästä he taas sukelsivat ilmoille, hiihtivät kyyryssä
kappaleen aidanviertä, kääntyivät ja pujahtivat läpi harvan petäjikön.
He olivat kylän laidassa.
Olisi ollut aivan pilkkosen pimeä, ellei heikko harmaa valo olisi
ilmaissut, että kuu paistoi taivaalla lumipilvien takana. Kaikki näytti
kuitenkin niin hämärältä ja epämääräiseltä kuin syvän, samean virran
pohjassa. Tuuli vyöryi raskaana yli mäntyjen latvain, lumi lankesi
silmien ohi paksuna, harmaana ja loppumattomana. Valo, jota siellä
täällä tuli talojen ikkunoista, pääsi vain muutaman metrin päähän, kun
jo tukahtui.
Kivenheiton päässä heistä häämötti ryhmä rakennuksia; jotkut ruudut
olivat valaistuja, ja parista piipusta tuprusi nopeasti sammuvia
kipinöitä ja paksua savua, joka ajautui alas petäjikköön ja kärysi
heidän nenäänsä. Raakoja huutoja tuli silloin tällöin kuuluviin savun
mukana; siinä talossa ei selvästikään nukuttu. Mutta huutojen ja
naurunrähähdysten lomista nousi joskus joku virrenkatkelma.
-- Ovatko punikitkin ruvenneet laulamaan virsiä? kysyi Onni.
-- Vielä mitä, vangitut talonpojat siellä veisaavat.
-- Emmekö vapauta heitä?
-- Turha vaiva, vahdit heidät kuitenkin ampuisivat! Meillä on
tärkeämpää tehtävää.
-- Minne me sitten oikeastaan pyrimme?
-- Esikuntaan tietysti. Näetkö nuo suuret ruudut oikealla kädellä,
ylempänä? Tule!
He hiihtivät läheltä erään ulkorakennuksen taitse. Mustien hirsiseinäin
läpi tunkeutuivat laulavien äänet heikkoina ja laahaavina, mutta
rauhallisina kuin kirkossa:
Sun haltuus, rakas Isäni,
mä aina annan itseni.
Mun sielun, ruumiin, tavaran,
ne ota, Herra vastahan!
Siis omas ota huomahas,
en pelkää Sinun suojassas. --
Nyt he luovivat erään pellon ympäri, ryömivät ylös erästä mäkeä ja
hiipivät pitkään, kapeaan solaan kahden ulkorakennusrivin välissä.
Siellä oli aivan pimeä, vain pihanpuoleinen suu oli kuin valoisa
ikkuna, josta lunta silloin tällöin tuiskahti sisään.
-- Tänne jätämme sukset, kuiskasi Lehtinen. Olemme nyt esikunnan
pihassa.
Samassa hän tarttui Onnia lujasti käsivarteen. Mustan solan päässä
liikkui jotakin. Eräs kinos oli siellä yht'äkkiä ruvennut elämään;
siitä pisti esiin käsiä ja jalkoja ja kivääri. Senjälkeen kuului
humalaista lallatusta, joka pian sammui tuuleen. Joku oli jäänyt
istumaan kivelle ja lumettunut siihen.
-- Ryssä, kuiskasi Lehtinen, ja tukkijuovuksissa. Se on pistettävä.
Lehtinen veti puukkonsa tupesta ja alkoi ryömiä. Mutta hän satutti
nenänsä Onni Kalvan pieksusaappaan pohjaan -- poika ryömi edellä.
Lehtinen koetti siepata häntä säärestä, pidättääkseen, mutta turhaan;
pieksuilla oli hyvä vauhti. Lehtinen nielaisi huolestuneen kirouksen ja
jäi odottamaan.
Mutta Onni konttasi eteenpäin pimeässä käytävässä, puukko hampaissa.
-- Miten kaikki tänään muistuttikaan intiaanikertomusta! ajatteli
hän siinä ryömiessään. Mikäs sen nimi nyt olikaan? -- ei hän enää
muistanut. Sen hän vain muisti, että roisto siinä kirjassa sai ansaitun
palkkansa. Kautta koko villin lännen etsi kostaja häntä, tapasikin
hänet viimein ja syöksi syvyyteen. Ja ovathan Amerikan metsät sentään
paljon suuremmat kuin Suomen!
Niin hän ajatteli hiipiessään kuin kissa juopunutta ryssää kohti.
Taempana solassa Lehtinen makasi maassa ja odotti. Hoitaakohan poika
asian? Ehtiiköhän ryssä kiljaista? -- Nyt hänen jo pitäisi olla
perillä...
Nyt jotakin vierähti kumoon solan suussa; ja sieltä kuului kuin
hiljainen kuorsaus. Siinä kaikki, sitten taas vain pyry ulvoi.
Onni Kalpa palasi varovaisesti ruumista hinaten. Lehtinen sanoi:
-- Sinä olet perso puurolle, senkin kukonpoika. Mutta taitavasti
menettelit ja viisaasti teit, kun toit sen tänne pimentoon. Onko se nyt
aivan kuollut?
Onni ei pysähtynyt. Hän laahasi hengettömän ryssän solan toiseen päähän
saakka, jonne harmaata valoa lankesi mäeltä. Siellä hän kumartui
kuollutta tarkastamaan.
Lehtinen hiipi kiireesti jälestä.
-- Hittojako siinä ilveilet! Mitä hänestä enää kääntelet?
Onni ei vastannut. Mutta Lehtinen kuuli, kuinka hän huokasi syvään ja
surullisesti.
-- On jo aika ryhtyä työhön, kuiskasi hiihtäjä. Sinä saat pitää kolme
pommia, minä otan loput. Luuletko olevasi mies heittämään ne kaikki
sisään peräkkäin ja mieluimmin eri ikkunoista?
-- Luulen, sanoi Onni.
-- Vain niistä, missä on valoa, muista se.
-- Kyllä.
-- Puiki ulos tätä tietä sitten ja hiivi heti vasemmalla kädellä olevan
tuvan luo. Siellä ei ole mitään vahteja, ja tupa on täynnä punikkeja.
Mutta jumal'auta jos heität ennen minua. Vasta sitten, kun olen
huutanut. Tiedäthän, mitä minulla on tapana huutaa?
-- Tiedän, vastasi Onni.
-- Hyvä on. Suuresta esikuntarakennuksesta pidän itse huolen. Ja sitten
heti suksille. Ool räit, sanoi enkelsmanni.