Päivä toisensa jälkeen kului taisteluissa ja seikkailuissa. Hän oli jo
kauan käynyt sotaa Luutnantin rinnalla, ja usein hän seisoi hajasäärin
jossakin miesjoukossa, jossa häneen katsottiin kuin vanhaan soturiin ja
tiedusteltiin häneltä sotataidon monia salaisuuksia.
Hänen hiljaiset laskelmansa olivat jatkuvasti sekaisin. Ainoastaan se
oli varmaa, että luku kymmenen ei suinkaan ollut saavuttamattomissa,
vaan että tämä summa pikemminkin jo alkoi olla täysi. Mutta kuta
lähemmäksi hän tuli kostolleen asettamaansa päämäärää, sitä vähemmän
tyydyttävältä se hänestä tuntui. Yhä oli hänessä kuin tyhjä imureikä,
joka janosi hyvitystä, ja hän tunsi, että kaadettujen vihollisten
ruumiit varsin vähän olivat voineet sitä täyttää. Siellä se reikä oli
entisellään, monet tärisyttävät tapahtumat olivat vain jonkun verran
sen reunoja hämmentäneet.
Joskus hän ajatteli korottaa summan kaksinkertaiseksi, joskus taas --
ja se tapahtui useammin -- hän päätti olla ottamatta lukuun mitään
"puolikkaita" ja laskea ainoastaan täysiarvoisessa tavarassa. Tappaa
tavallisia punikkeja oli jo kauan ollut vain halpaa käsityötä, joka
tuotti mainetta ja jonkinlaista tyydytystä, mutta ei ollut missään
tekemisissä hänen varsinaisen himonsa kanssa.
Hän ei vielä ollut ilmaissut mitään Luutnantille, mutta usein hän kysyi:
-- Kuinka täälläpäin on niin vähän ryssiä? Ovatko ne säikähtäneet ja
pötkineet tiehensä vai joko ne ovat lopussa?
-- Venäläisiä joukkoja ei yleensä ole tällä rintamalla, vastasi
Luutnantti. Ne on keskitetty idemmäksi.
-- Miksi emme siis mekin siirry idemmäksi?
Luutnantti hymyili, mutta kun Onni eräänä päivänä taas kysyi:
-- Sanokaas, Luutnantti, emmekö jo ala siirtyä itäänpäin? -- niin
vastasi hän:
-- Kuules nyt, pikku herra adjutantti, luuletko sinä, että sitä noin
vain saa siirtyä minne tahtoo. On taisteltava siellä missä käsketään.
Mutta jos olet niin helvetin ahne ryssille, niin rauhoitu. Pääset kyllä
niihin käsiksi, jahka ehdimme kaupunkeihin etelässä.
Tämä vastaus sekä hänen alati kasvava sotilasmaineensa rauhoittivatkin
Onnia paljon. Hän päätti toistaiseksi tyytyä epäselviin laskelmiinsa
ja levollisesti odottaa sitä suurta, jonka tuleman piti. Että se vielä
tavalla tai toisella todellakin tulisi, sen hän kyllä aavisti ja
tunsi. Kaikki oli vasta alussaan, tie vasta puolivälissä tuntematonta
päämäärää kohti.
Sillä sisimmässä mielessään hän hautoi rohkeaa toivomusta. Hän uskalsi
tuskin myöntää sitä itselleenkään, mutta hän tiesi, että se toivomus
koko ajan oli ollut hänen käsivartensa syvimpänä voimana, salaisimpana
kannustimena hänen juoksumarssissaan vihollista vastaan. Hän ei ehkä
olisi ymmärtänytkään, mitä hän oikeastaan toivoi, jollei tuon tuostakin
olisi huomannut etsivänsä jotakin. Esimerkiksi silloin, kun hän jätti
Luutnantin ja koko komppanian ja juoksi viereiseen pihaan. Hänellä oli
kai sama salainen ajatuksensa silloinkin; olisihan _voinut_ sattua...
Ja kuinka usein hän kulkikaan kaatuneita vihollisia tarkastamassa,
käännellen kaikkia harmaatakkisia! Eikä hän koskaan jättänyt näkemättä
ainoatakaan ryssävankia.
Hän etsi eräitä kasvoja. Hän hautoi sitä rohkeaa toivomusta, että hän
tosiaankin näiden penikulmaisten metsien ja tuhansien taistelevien
keskeltä löytäisi mitä etsi. Vai tapahtuisiko se jossain raunioksi
ammutussa, savuavassa kylässä vai ehkä jossakin ryöstetyssä kirkossa,
joka juuri aiotaan sytyttää tuleen ristiinnaulitun papin nähden?
Vaiko vasta jossakin etelän kaupungeista? Syöksyisikö hän siellä
johonkin kellariin, räjäyttäisikö jonkun oven ja jostakin pimeästä
nurkasta löytäisi hänet -- sen oikean -- vapisevaksi mytyksi maan alle
kyyristyneenä?
* * * * *
Näihin aikoihin Luutnantti äkkiä kutsuttiin pois rintamalta muutamaksi
viikoksi. Kahdelle uudelle komppanialle reipasta rannikkoväkeään oli
hänen annettava viimeinen voitelu ja tuotava ne tuleen.
Onni Kalpa jäi rintamalle. Hän sai entisenlaisen aseman
jättiläiskasvuisen ja harvasanaisen jääkärikapteeni Karrin
palveluksessa. Uuden paikan suhteen ei ollut mitään valittamista,
päinvastoin kutkutti hänen ylpeyttään, että täten vähän ikäänkuin oli
kohonnutkin asteissa. Mutta saappaiden puhdistus ynnä muut senkaltaiset
askareet lisääntyivät ikävä kyllä, ja sitä paitsi kiusasi häntä
kapteenin synkkyys, mikä saattoi hänet laskemaan päiviä. Ei käynyt enää
päinsä kysellä päälliköltään kaikkea, mikä mieltä painoi. Ei, kukaan ei
ollut sellainen kuin Luutnantti.
Kaikesta kunniasta huolimatta ei siis ollut kuten ennen, ja Onni Kalpa
perusti toivonsa siihen, mitä kapteeni oli sanonut:
-- Minä otan hänet _siksi aikaa_ -- --