Suomen metsät eivät milloinkaan ole olleet kauniimpia kuin niinä
kuukausina, jolloin pitkä harmaa tarkka-ampujaketju pohjoisesta
pujottautui niiden läpi, puusta puuhun, kivestä kiveen. Milloinkaan
eivät lumettuneet korvet ole humisseet vilppaammin ja voimistavammin
eikä pohjaton taivas kaartunut kirkkaampana yli maan. --
Oli juuri sellainen päivä. Oli pakkasaamun hetki heti myöhäisen
auringonnousun jälkeen.
Päivän punaisesti sarastaessa olivat tykistöt alkaneet jylhän
keskustelunsa korkeilta kukkuloilta. Kuului kuin olisi jymissyt
kysymyksiä ja vastauksia peninkulmaisten harjujen välillä. Ne syytivät
vihaansa toisiaan vastaan yli avaran, rauhaisan metsämaan, joka
korkeudesta katsottuna näytti ennenkuulumattoman kauniilta ja tuuhealta
jättiläisturkikselta. Vain joku yksityinen honka siellä täällä rikkoi
tasaisuutta, kohosi muita korkeammalle ja nosti punakimalteisena
ilmoille lumisen latvansa. Nyt ketju luikerteli alas toiselta harjulta.
Loppumattoman pitkä se oli, kyyristyneitä miehiä riitti niin kauas
kuin silmä kantoi. Paikoitellen ketju oli omituisen harva, joskus se
pitkiksi matkoiksi aivan katkesikin. Mutta jos aukoista oikein etsi,
liikkui niissäkin pieniä levottomia pisteitä pitkin rinnettä. Niillä
kohdilla kulkivat lumikaavut.
Lumi välkkyi edessä, kiväärinpiiput kimmelsivät, ja valkeana vyörynä
valui ampujain ketju alas jyrkännettä, häviten metsään. Joka mies
kynti sinisen vakonsa, jokainen vako johti petäjikön korean siniseen
varjostoon.
Mutta korkealla ilmassa heidän päittensä yllä surisi kuin lauma äkäisiä
jättiläisampiaisia. Joskus, kun oikein kova pamaus kaikui laaksossa,
putosi äänettömiä lumihiutaleita puiden oksilta.
Metsän sisässä kiiruhdettiin reippaassa tahdissa eteenpäin. Valoa ja
varjoa pilkahteli vuorotellen miesten jännittyneille kasvoille. Silmä
siristyi kirkkaan auringonsäteen siihen sattuessa, mutta laajeni taas
runkojen suojassa. Kaulat kurottuivat, etsittiin ja etsittiin.
Ei vielä oltu ammuttu yhtään laukausta. Mutta samaan hankkeeseen oli
ryhdytty vastapäiselläkin harjulla heti valkoisten linjan lähdettyä
liikkeelle. Kuitenkin liikuttiin siellä raskaammin ja väsyneemmin,
osittain aivan hapuillen. Miesten ryhti paljasti haluttomuutta
toisissa ja toisissa taas raivoa. Ei ollut kysymyksessä vastahyökkäys,
ainoastaan puolustus.
Valkoisten linja oli jo ehtinyt melkein keskelle laaksoa. Siellä
notkossa se joutui jäätyneeseen ja lumettuneeseen rämeikköön, joka
kasvoi vain jonkun vaivaisen räkämännyn tai oli aivan avaraa. Samassa
alkoi paukkua vastakkaisesta metsänlaidasta. Ilmassa soi, oksia taittui
räiskyen, ja lumi tuiskahti hiirenhäntänä milloin täällä, milloin
tuolla.
Valkoisten ketju sukelsi lumeen ja hävisi.
Nyt alkoi loputon ryömiminen, rätinän yhä yltyessä toisella puolella
ja yksityisten laukausten jo vastatessakin. Ei ollut helppo päästä
eteenpäin sinä päivänä. Sillä laakson avoimeen pohjaan auringon ja
tuulen luoma hankiainen ei oikein murtunut, mutta ei kestänytkään.
Vaistomainen varovaisuus ja saadut määräykset käskivät pysyttäytymään
niin syvällä kuin mahdollista, ja monelle oli jo käynyt huonosti
koettaessaan kavuta pinnalle. Piti sentähden leikkiä jäänsärkijää
kyynärpäillä, kivääri kokkapuuna hangen reunassa. Hiki alkoi valua.
Niin jatkettiin hetkinen harvassa männikössä, mutta matka metsänlaitaan
oli vielä hyvin pitkä. Eteneminen kävi yhä hitaammin väsyneeltä
miehistöltä, vihollisen kuulat rupesivat osumaan yhä useammin, ja
pettävä hanki teki avoimen hyökkäyksen mahdottomaksi. Kuinka Herran
nimessä tämä päättyykään! ajatteli moni.
Silloin tuli käsky kierien pitkin linjaa, ryhmästä ryhmään,
komppaniasta komppaniaan: Seis -- lepo -- laulua!
Ja keskellä vihollisen tulta pisti koko pitkä rintama lauluksi. Miesten
raikkaat äänet kaikuivat kautta lumisen laakson ja sekoittuivat
kirjavaksi kokonaisuudeksi tykinjyskeen ja käsiaseiden katkonaisen
paukkinan kanssa. Jotkut miehistä kääntyivät rauhallisesti selälleen
valkeissa haudoissaan, ottivat hatun hionneesta päästään ja lauloivat
minkä jaksoivat kohti sinistä taivasta, jolla silloin tällöin vilahteli
salamannopeita, mustia lintuja. Yhdeltä suunnalta kuului yksi laulu,
toiselta taas hajanaisia tahteja jostakin muusta. Hiljaiset ja urheat
körttiläiskomppaniat Etelä-Pohjanmaalta virittivät hartaan virren,
kauempana kiskottiin täysin keuhkoin erästä suojeluskuntamarssia, ja
vielä kauempaa taisi Maamme laulukin kajahtaa korkeuksiin. Mutta Onni
Kalvan komppania veti kaikin voimin muuatta rekiviisua, joka alkaa näin:
Jos kaikki Suomen järvet
viinaksi muuttuisi,
-- -- --
Luutnantti, joka makasi muutaman askeleen päässä Onnista, lauloi täyttä
kurkkua. Mutta hetkeksikään hän ei laskenut kiikaria silmiltään.
Vasta kun laulu oli lopussa ja miehet kinastelivat siitä, mikä nyt
otettaisiin, hän kääntyi taakseen ja huusi:
-- Pojat! Punikeilla on se paha vika, etteivät he osaa laulaa!
Sitten hän taas kääntyi viholliseen päin ja jatkoi silmät kiikarissa:
-- Tuolla ne vain lojuvat metsässä ja kiroilevat hampaittensa välissä.
Ja sentähden me voitamme tänään. Olkaa varmat siitä, pojat!
Onni Kalpa ryömi lähemmäksi päällikköään.
-- Luutnantti, saanko kysyä yhtä asiaa?
-- No?
-- Voiko sanoa, että punikit ovat urhoollisia?
-- Voi kyllä, Onni. He ovat usein sangen urhoollisia. Mutta he ampuvat
huonosti. Ja me taistelemme paremman asian puolesta. Sentähden me
laulammekin.
Nyt komennettiin taas etenemään. Mutta ei enää linjassa, vaan
nopeammin, ryhmittäin.
Harmaita miehiä kavahti pystyyn yksi kerrallaan, he hyppäsivät muutaman
askeleen halki vinkuvan ilman ja hävisivät taas päistikkaa lumeen.
Se oli sanomattoman rasittavaa. Juuri kun oli saanut kantapäänsä
kinoksesta ja jännittänyt kaikki lihaksensa harppausta varten, silloin
hanki aina murtui. Tosin pienet petäjät vähän peittivät vapaata
näköalaa, mutta kokemus oli opettanut, että lyijysäteet erikoisen
halukkaasti tunkeutuivat juuri sellaisiin suojuksiin. Avoimessa lumessa
oli melkein parempi.
Kuitenkin osumat yhä tihenivät. Siellä täällä huohottava ruumis
luhistui kinokseen kesken harppauksen, ja näki kyllä, ettei ainoastaan
hanki murtunut.
-- Seis! komensi Luutnantti, ja käsky toistettiin miehestä mieheen koko
komppanialle. -- Olemme edenneet liian pitkälle. Joka mies kaivautukoon
niin syvälle lumeen kuin voi. Joukkuepäälliköt tähystävät.
Tuli äkkiä omituisen hiljaista. Taempana, missä toiset komppaniat
tulivat, paukkui ja huudettiin kuten ennenkin. Mutta täällä suhahti
kuulia vain harvakseen korkealta pään ylitse, ja joku yksityinen
laukaus vinkui ohi vinosti takaapäin, omien puolelta. Saattoi kuulla
hengästyneiden naapuriensa läähätyksen.
-- Nyt ryömimme taas eteenpäin jonkun matkan, komensi Luutnantti. Mutta
varovasti. Kukaan ei saa nostaa päätään.
Ja hän lisäsi vielä huutaen:
-- Näin ryömimme vaikka Suomenlahteen asti, jos tarvitaan! Sillä
eteenpäin meidän täytyy päästä, pojat!
Mutta itsekseen hän sadatteli:
-- Kirottu hankiainen, kuka sitä saattoi mäeltä nähdä! Se sahaa rikki
vaatteet, eikä meillä niitä liikoja ole...
Niin tunkeuduttiin siis vähän eteenpäin taas, ja sitten tuli jälleen
hetken pysähdys. Toiset olivat vielä pitkällä jälessä.
Onni Kalpa sukelsi esiin lumesta erään kiven takana aivan Luutnantin
kintereillä. Kiven toisella puolella kinos kohosi korkeana aaltomaisine
harjoineen, joka oli kuin jäätynyt merentyrsky. Vain aallon särmän oli
helmikuun aurinko jo heloittanut hiukan tylpäksi. Tällä puolen kiveä
oli maa melkein paljas. Sinne oli muodostunut avonainen tuulenkuoppa;
räkämäntyjen juuret nousivat esiin ja sattuivat ryömijän kyynärpäihin
kuin kovettuneet jänteet. Aurinko paistoi kirkkaana ja korkealta
halki tuulettoman ilman, saattoi jo tuntea kiven huokuvan hennosti
kehkeytyvää lämpöä.
Oliko jo tosiaankin niin paahteisen lämmintä, aivanhan kyynärpäät
tuntuivat kosteilta?... Onni katsoi. Niissä oli suuri reikä
kummassakin; toisesta tirkisti verelle raapeutunut iho. Hän katsoi
Luutnantin kyynärpäitä. Sama juttu.
Mutta ei ollut koskaan ollut niin ihanaa kuin tänään! Hänestä tuntui
kuin olisi kaikki ollut juhlaa. Komea oli laakso, täynnänsä sotilaita,
ruutia ja kuolemaa, ja korea oli ilma.
Aivan kiven ääressä kasvoi pari länkäpetäjää, jotka punoutuivat
tiukasti kiven ympärille ja nousivat sitten tuuheaksi, leveäksi
päähineeksi sen laelle. Välkkyi vain ylhäällä oksissa, koko päähine
näytti oikealta kristallikruunulta. Valo suorastaan säihkyi siitä.
Sillä oksien lumi oli eilen sulanut, mutta jäätynyt taas yöllä, ja nyt
riippui joka neulasessa kirkas jäähelmi kuin mikäkin pieni kello.
Onni ei voinut hillitä itseään. Hän kurotti toisen kätensä ja heilautti
kruunun helistimiä. Ne kilisivät hauraasti, ja valon säkeniä hyppelehti
ilmassa.
Samassa Luutnantti tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi sen alas. --
Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, sanoi hän. Käy nyt tuohon pitkällesi
minun taakseni!
Hänen aavistuksensa toteutui pian. Muutaman hetken perästä räsähti
kiven etusivua vastaan, lyijyn murusia ja kiven siruja sinkosi ympäri,
ja jäähelyt särkyivät säpäleiksi. Suihku tuli kuularuiskusta. Kuului
siltä kuin olisivat nopeat vasaraniskut koettaneet hakata kiven
palasiksi.
Pehmeä ihmisruumis ei ollut suuren arvoinen sellaisena hetkenä. Mutta
kivimöhkäle kesti, ja kun vielä yksi patruunanauha oli rummuttanut
sen kovaan seinään, tuli taas hiljaista. Jääkruunu riippui risaiseksi
tuhottuna. Ja Luutnantti sanoi:
-- Sen sinä sait aikaan, houkka. Aivan syyttä suotta.
-- Kuinka pitkältä tästä on punaisiin? kysyi Onni.
-- Tuskin enää sata metriä.
Mutta Luutnantti ajatteli taas:
-- Tästä koituu meille vielä verinen leikki. Enpä tahtoisi tänään olla
päällystön housuissa...
Nyt kuitenkin toiset komppaniat alkoivat työntyä eteenpäin ja tulivat
näkyviin laajana kaarena molemmilta puolilta. Niiden takana räme
levisi myllerrettynä kuin kynnetty pelto, siellä täällä tummia läiskiä
valkealla pinnallaan. Lantatunkioita! ajattelivat varikset, jotka
lepatellen luovivat taistelukentän yllä.
Pillit vihelsivät; annettiin merkki olla valmiina. Sitten tuli muutaman
hetken pysähdys, valkoisten kuularuiskut piilopaikoistaan syysivät
kiihkeästi lyijyä vastapäiseen metsänreunaan. Sillä aikaa laulu taas
alkoi uudestaan, vaikkakin kehoituksetta, heikkona ja hengästyneenä.
Hiljaiset körttiläiskomppaniat virittivät virren. Se kasvoi ja laajeni,
ja pian lauloi jälleen koko pitkä rintama. Mutta lauluun sekoittui
äänekkäitä valituksia, ja saattoi nähdä, kuinka joku äkkiä painoi
suunsa lumeen ja vaikeni.
Luutnantti vei vihellyspillin huulilleen ja odotti. Sallisiko
päällystö, että virsi lauletaan loppuun tässä luotisateessa?... Taitaa
sallia, vielä ei kuulunut mitään -- viisasta se kaikissa tapauksissa
oli. Ja nyt tulivat virren viimeiset hitaat tahdit. Nyt -- nyt se
loppui.
Silloin kajahtivat kaukaa vihellysmerkit. Luutnanttikin puhalsi minkä
jaksoi.
Koko linja syöksyi pystyyn lumesta ja hyökkäsi huutaen metsänreunaa
kohti. Kaaduttiin ja noustiin taas, kaaduttiin ja siihen jäätiin.
Ensimmäiset ammuskelivat jo läähättäen puiden välissä.
Punaisten ketju väistyi heti, ne jotka pysyivät paikallaan kaatuivat.
Metsänreuna oli kohta miehitetty koko pituudeltaan. Mutta valkoiset
sotilaat vaipuivat väsyneinä maahan kaatuneiden vihollisten sekaan.
Ei kuitenkaan voitu levähtää kauan. Oli vielä vallattava punaisten
asemat harjun laelta, siellä olivat linnoitetut talot.
Nyt alkoi eteneminen ylös pitkin metsäistä rinnettä, kivestä kiveen,
puusta puuhun. Koko ajan oli ammuttava väijyksistä. Hyökkäys maksoi
tavattoman mieshukan ja kesti illansuuhun saakka. --
Aurinko teki jo laskuaan laaksonpohjan läntisellä äärellä, kun
valkoiset joukot lähenivät määränsä päätä. Onni Kalpa makasi taas
lumessa vatsallaan Luutnantin vieressä. Suoraan heidän edessään aukean
vieremän alla sijaitsi piloille ammuttu kartano, ja vinosti vasemmalla
kohta sen vieressä toinen. Luutnantti kiikaroi niitä ja huuteli käskyjä
rynnäkköä varten.
Vielä ampui valkoisten tykistö laakson yli. Projektiilit putoilivat
räiskyen taloihin ja heittivät ilmaan paksulti maata, kiviä ja lunta,
joka hohti likaisenpunaiselta auringonlaskussa. Näytti siltä kuin maa
olisi pursunut ja turhaan pyrkinyt ulos milloin mistäkin kolosta.
Rakettimerkki kohosi korkeuteen jostain alempaa. Heti senjälkeen
valkoinen tykistö vaikeni.
-- Tuleeko nyt rynnäkkö? kysyi Onni.
-- Kohta, vastasi Luutnantti.
-- Mutta sanokaas Luutnantti, eikö tänä päivänä yhtään ryssää olekaan
matkassa?
-- Kyllä niitä on tuossa oikeanpuoleisessa pihassa. Mutta se ei kuulu
meille.
Nyt pillit vihelsivät rynnäkköön.
Onni Kalpa syöksyi pystyyn muiden mukana. Mutta hän ei juossut sinne,
minne oli käsketty, hänellä oli oma päämääränsä. Minkä keltaisista
pieksusaappaista lähti hän kiisi vinosti kentän yli oikeanpuoleiseen
pihaan. Hän tahtoi olla ensimmäisenä perillä.
Vingahti pari kertaa hänen sivuitsensa ja nykäisi vaatteista. Kerran
hän kompastui johonkin näkymättömään -- ei tiennyt mihin -- joka
takertui saappaisiin. Mutta hän nousi ylös ja juoksi eteenpäin, kiersi
erään rikki ammutun ladon nurkitse, hyppäsi kiviaidan yli ja syöksyi
hurjasti huutaen yksinänsä pihaan.
Hän joutui takaapäin keskelle venäläistä kuularuiskuväkeä, joka jo
oli kääntynyt paetakseen. Hän ampui ja pisti, huusi ja löi ja kaatui
tainnoksissa maahan.
Mutta toisetkin olivat jo tulleet -- sen hän ehti nähdä viimeisessä
vilahduksessa.
* * * * *
-- Tällä pirulla on kuusi kuulanreikää vaatteissa, mutta ruumiissa ei
hitto vie yhtään! sanoi sanitääri, joka oli polvistunut hänen ääreensä.
Ei mitään vaaraa -- pelkkiä naarmuja. Hän on vain tainnoksissa.
Onni Kalpa käännähti, huokasi ja sanoi:
-- Joko nyt on reijät housuissakin?
Kosolti väkeä seisoi hänen ympärillään. Hän makasi yhä pihalla; hän
kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kysyi, oliko Luutnantti hengissä.
-- Sitä ei täällä tiedetä, vastattiin, eihän hän kuulu tähän joukkoon.
Silloin Onnille tuli kiire. Nyrjähtänein nivelin hän lähti ontumaan
kohti naapuritaloa. --
Seuraavana päivänä hän alkoi huomata tulleensa kuuluisaksi mieheksi,
hänen nimensä oli levinnyt ympäri koko rykmentin. Mutta Luutnantti
sanoi:
-- Hyvin tehty, pikku Kalpa! Mutta pitää vain olla järjestys
urhoollisuudessakin. Sentähden sinä et ensi kerralla saa rientää
matkaan noin omin päin.
-- Kuten käskette! vastasi Onni ja teki vaivaloisesti kunniaa.