Pitkä ja vaikea oli Onni Kalvalle harjoitusviikko, mutta vihdoin
tuli se iloinen päivä, jolloin sotilasjuna poikain laulun raikuessa
lähti kaupungista. Asemalla puhallettiin torvimusiikkia ja junasta
vastattiin reippain sävelin, eläköön-huudot raikuivat, ja pitkin
radan vartta vilkkuivat kyynelien kastelemat nenäliinat, sotilaat
kiskaisivat kukitetun sarkalakin päästänsä ja heiluttivat sitä
riemuiten ilmassa. Runsaimmin koristeltuihin kuului pikku mies
pitkissä pieksusaappaissaan, hänellä oli kukkia sekä lakissa että
rinnan täydeltä. Se vahvisti yhä hänen luottamustaan ja kannusti häntä
kuvittelemaan valoisia toiveita suunnitelmilleen.
Missä vain juna pysähtyi, oli asemilla väkeä, huutoa ja laulua. Ja
vaunujen silloilta laulajaryhmät vastasivat harmaiden sotamiesten
keskuudesta:
-- -- --
"Koskaan, kallis synnyinmaa,
sua poikies ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä"
-- -- --
Yhä uudestaan ja alati kasvavalla ylpeydellä Onni Kalpa huomasi,
että kun hän vain pisti esiin päänsä ja näyttäytyi kansalle koko
pituudessaan, huudot aina kiihtyivät huippuunsa.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt rintamalle, kun jo sai kestää kolauksen,
joka oli vähällä lannistaa hänet kokonaan. Hänen miehuuteensa
osoitettiin häpeällistä epäluottamusta, ja kuinka nyt kävisikään hänen
suuren ajatuksensa? Hänet pantiin näet kyökkipojaksi.
Se tapahtui näin:
Toimitettiin uusien tulokkaiden katselmus, ja joku päällysmies kulki
tarkastellen pitkin riviä. Viimeisenä seisoi Onni Kalpa, ja kun
päällikkö ehti rivin päähän, hän pysähtyi ja iski katseensa Onniin.
-- Vai sillä tavalla, sanoi hän, kyllähän meillä on pientä väkeä
tulessa ennestään, mutta tämä on jo liikaa. Ei sentään aivan
imeväisiä... Tuo saa mennä patoja pesemään.
Siitä johtui, että Onni Kalpa aamusta iltaan sai käsitellä kauhoja
ja luutia kiväärin asemasta. Urhoollisena ja kärsivällisesti, mutta
myrtynein mielin hän seisoi kenttäkeittiön ääressä jonkun kartanon
tai ladon suojassa, seisoi porisevaa puuroa hämmentämässä pyssyjen
paukkuessa kilometriä kauempana. Tuon tuostakin hän kysyi varovaisesti
kokeilta ja naisapureilta, eivätkö he tienneet, missäpäin Luutnantti
nykyään liikkui. Mutta hän sai mitä erilaisimpia vastauksia. Yksi sanoi
hänen olevan idässä, toinen lännessä, ja kolmas ei tiennyt mitään,
mutta eräs lihava kokki vastasi:
-- Piru sen tietää, missä se mies milloinkin on. Se vain on varmaa,
että niin se tappelee kuin karhu ja antaa selkään ryssille. Mutta ei
hän liene täälläpäin, sillä täällähän ei edetä askeltakaan.
Se vastaus ei Onnia paljonkaan ilahduttanut, ja yhä kypsemmäksi
kasvoi hänessä eräs päätös: hänen täytyi paeta. Kun vain saisi tietää
minnepäin Luutnantti lähti...
Varhain eräänä pakkasaamuna hälyytettiin. Kaikki nukkuva miesväki,
kyökkimiehistö ja hevosmiehet mukaan luettuina, komennettiin nopeasti
tulilinjalle. Punaiset ahdistivat raivokkaasti, ja harva rintama uhkasi
murtua. Ammusten puute vaikeutti asemaa, ja ankarasti kiellettiin
ampumasta, ellei tietänyt osuvansa.
Onnikin sai kiväärin ja viisikolmatta patruunaa.
Mutta sillä kerralla hän ampui kuin turkkilainen, kun vain näki jotain
häämöttävään puiden välistä. Yhtämittainen rätinä ja tykkien jyske,
joka raskaina aaltoina vyöryi metsän yli, vaikutti sen, ettei hän
voinut kieltää omaa kivääriänsäkään paukkumasta. Kun hän nyt vihdoinkin
taas oli päässyt mukaan!
Kymmenen askeleen päässä hänen edessään lumessa makasi eräs
harmaapartainen mies, joka ampui perin harvaan. Hän oli hylkeenampuja
pohjoisesta saaristosta. Kun hetkeksi hiljeni, hän katsoi taakseen ja
huusi Onnille:
-- Ai-ai, miten sinä tuhlaat panoksia!
Onni koetti taskuaan ja huomasi, että hänellä oli enää vain pari
patruunaa jälellä. Mutta samassa punikit hyökkäsivät, ja hänen täytyi
taas ampua.
Kun hyökkäys hädin tuskin oli torjuttu, tuli eräs upseeri ryömien
pitkin kiireessä kaivetun juoksuhaudan pohjaa. Hän tarkasti
ammusvarastot, mutta hänen oli vaikea päästä eteenpäin, sillä hänen
toinen kätensä oli sidottu ja verta vuosi vahvasti.
Tultuaan vanhan hylkeenampujan kohdalle hän sanoi:
-- Tämä poika näkyy pitäneen puolensa, raatojahan on vastapäätä
kokonainen kasa. Kuinka monta patruunaa olette ampunut?
-- Kaksitoista kaikkiaan.
-- Ja kuinka monen luulette sattuneen?
-- Yhdestä en ole varma. Huomasin vasta perästäpäin, että oli pudonnut
lunta jyvälle. Se kiilsi niin vietävästi...
Upseeri ryömi edelleen.
-- Entäs sinä, nuori mies? Kuinka monta on jälellä?
-- Olen jo ampunut kaikki, vastasi Onni.
-- Sillä tavallako sinun mielestäsi käskyä totellaan! Eikä yhtään
osumaa tietysti, vai mitä?
-- Puolikas pitäisi olla.
-- Mikä vastaus se on, senkin räkänokka?
-- Tarkoitan, että sain hengen yhdeltä tavalliselta punikilta. Tuolla
se on kiven takana.
Mutta upseeri kirosi eikä kuunnellut enempää.
-- Lähin mies vasemmalta siirtyy tännemmäksi ja täyttää aukon, komensi
hän. Tämä variksenpoika lähetetään takaisin.
Ja niin sai Onni häpeällisesti ryömiä tiehensä tulilinjalta. Hänet
asetettiin erään kenttäkeittiön ääreen hämmentämään hernerokkaa, jota
kohta piti koetettaman viedä nälkäisille ja paleleville sotilaille.
Kiehuvien läskipatojen ihana haju virkisti häntä hiukan, sillä hänellä
oli| itselläänkin hyvin nälkä.
Mutta hänen käydessään halkoja hakemassa tuli granaatti ja nielaisi
sekä hernerokan että kenttäkeittiön ja repi takajalat eräältä
hevoselta, joka seisoi pihalla.
Naisille tuli kiire muuttaa pois komppanian majapaikka ja kuljettaa
syrjään haavoittuneet, sillä piha oli tykkitulen alla. Onnikin kantoi
ja hääräsi nääntyäkseen.
Yöllä hän sai auttaa laupeudensisarta, joka hoiti muutamia
haavoittuneita eräässä tyhjässä läävässä. Hän levitti lampaannahkoja
ja olkia voihkivien miesten päälle, sillä niin oli kylmä että henki
höyrysi, eikä huurrekaan tahtonut sulaa kulmakarvoista. Kuolleet hän
sisaren kanssa kantoi hankeen.
Seuraavana aamuna oli asema parempi, hyökkäys ei uusiintunut. Tilanne
alkoi vakaantua, mutta muonitus oli vielä sekaisin. Sotilaita palasi
sinisinä vilusta, he söivät kuin sudet, ja tähteet vietiin hevosella
linjoille. Onni Kalvan mittaisen miehen ei siitä syystä ollut helppo
saada juuri mitään syödäkseen.
Hän makasi vatsanväänteissä seuraavan yön eikä voinut nukkua. Mutta
hän oli saanut jokseenkin varman tiedon, ettei Luutnantti ollut
monenkaan peninkulman päässä. Nyt siis asia oli selvä: hän lähtee
sinne. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän oli kyllä oppinut
suoriutumaan sellaisista matkoista.
Sattui kuitenkin niin, ettei hänestä tällä kertaa tarvinnutkaan tulla
karkuria. Kun hän aamulla kääntyi tuvan nurkan ympäri, seisoikin
Luutnantti aivan hänen edessään, ojensi kätensä ja sanoi:
-- Kas Kalvan poikaa! Vai täällä sinä olet.
-- Täällä, mutta kuinkas Luutnantti...?
-- Toin yöllä vahvistusta. Täällä taitaa olla tulista. No, mitäs
pojalle kuuluu?
-- Huonoa, sanoi Onni, joka vielä piti Luutnanttia kädestä. Huonoa
kuuluu. Saan vain hämmentää puuroa ja lakaista, enkä yhtään tapella.
Luutnantti hymyili ja pudisti häntä olkapäästä.
-- Vai niin hullusti sinun on käynyt. Mutta kyllä minä pidän huolen
siitä, että pääset sellaisista hommista, sillä olethan sinä sentään
oikea sotapoika. Ja sitten saat tulla minun aseenkantajakseni.
Onnin sarkatakki paisui ja ääni vapisi, kun hän sanoi:
-- Oikeinko adjutantiksi?
-- Oikein.
Onni kavahti komeimpaan huomioasentoonsa.
-- Kiitoksia paljon sitten, sanoi hän. Ja itsekseen hän jatkoi:
-- Jumala varjelkoon herra Luutnanttia.