I.

Vastanimitettynä ja väliaikaisessa virkapuvussa, mutta hajasäärin ja

topakan tietoisena siitä, että oli rysty isänmaansa lujassa nyrkissä,

seisoi vänrikki Brobeck Vaasan paikallisesikunnan portailla. Hän

tupakoi ja mietti. Hän oli juuri järjestänyt viimeisten venäläisten

vankien sijoituksen, mutta tätä kysymystä ei käynyt ratkaiseminen

esikunnan helvetillisessä hälinässä. Tehtävä oli kiusallinen: kuinka

hänen piti laatia tiedonanto omaisille, että heidän poikansa ja

isänsä olivat kaatuneet Oulussa? Hehän tiesivät sen kaikki jo kauan

sitten, mutta nyt oli löydettävä oikeat sanat valtion kirjalliseen

vahvistukseen.

Silloin kuului kavioiden kopsetta portilta ja pihaan karautti suuri

ruskea hevonen. Korkealla sen selässä komeili pieni tuntematon

poikanen, jonka silmiinpistävimpänä ominaisuutena olivat suunnattomat

keltaiset pieksusaappaat, jotka ulottuivat hänelle aina vatsaan saakka.

-- Hei, pikkumies, huusi vänrikki Brobeck, -- mihin matka?

Pieni mies hillitsi hevosen ja katsoi häneen pyöreillä silmillään kuin

olisi tarkoittanut sanoa: minä tulen tänne, kuten näet!

-- Mikä sinä olet miehiäsi?

-- Minä olen Onni Kalpa.

Kuului melkein siltä, kuin olisi pikkumies arvellut, että nyt pitäisi

asian olla selvä. Mutta vänrikki Brobeck suuttui.

-- Onni Kalpa! -- vai niin, luuletko minun tietävän, kuka sen niminen

herra on? Onni Kalpa! -- mitä minä siitä viisastun, senkin sontiainen!

Oletko suomalainen vai ruotsalainen?

-- Molempia.

-- Mistä sinä tulet?

-- Oulusta, junalla kuten muutkin.

-- Oho, olitko sinä sielläkin?

-- Tietysti olin.

-- Mutta mistäs olet saanut nuo leukaan asti ulottuvat pieksusaappaasi?

Varastit, vai?...

-- Ne sain Tornion kaupungilta, selitti peukaloinen. Ja hän kohentelihe

itsetietoisesti satulassaan.

-- Älä helvetissä, kerkesitkö käydä Torniossakin?

-- Kerkesin kyllä.

-- Entäs hevonen, jolla rehentelet, mistä sinä sen olet varastanut,

räkänokka?

Pikku mies näytti todella loukkaantuvan. Hän vastasi hyvin

halveksivasti:

-- Varastanut! -- en minä ole mitään varastanut. Hevonen on minun. Ja

pyssy myös...

-- Mitä, sinun?

-- Minun juuri, sekä hevosen että pyssyn otin punikeilta ja niine

päivineni tulin tänne siltä puolelta. Niin ettei herralla ole mitään

tiuskumista. Ja hevonen oli kaupungilla tallissa, sillä aikaa kuin minä

kävin valloittamassa Oulun ja Tornion.

Vänrikki Brobeck nauroi.

-- Siinä mull' on vekara. Mutta oli miten oli, pikku mies, kaikki

sotasaalis kuuluu valtiolle. Vie hevonen talliin, se saa seista

siellä toistaiseksi. Sitten menet kansliaan ilmoittautumaan. Ja

ryövärijuttujasi saat syöttää jollekulle muulle. Minulla ei ole aikaa.

Mars!

Onni Kalpa totteli vastahakoisesti. Hän laskeutui hitaasti satulasta ja

laahusti pieksuineen talliin päin.

Vänrikki Brobeck pyörähti kantapäällään ja meni takaisin meluun ja

puhelimiin. Sillä nyt Oulun kaatuneet varmaan jo olivat tulossa.

Hän ei sentähden huomannut, että joukko vapaaehtoisia marssi pihaan.

Heti kun he näkivät pieksusaappaat tallin ovella, huusi yksi heistä:

-- Tuolla se pikku piru taas on! Sama joka Peltokankaan jälkeen

kaikkialla oli luotisateessa ensimmäisenä. Hei, pikku Kalpa, hurraa!

* * * * *

Mutta yöllä vänrikki Brobeck istui päivystävänä upseerina puhelimen

ääressä ja haukotteli. Oli äkkiä tullut seisaus paikallisesikunnan

töihin, nyt ensimmäisten päiväin vimmatun kiireen jälkeen. Pelkkiä

ikäviä järjestelyasioita! Painopiste oli siirtynyt kaupungista

rintamalle, ja sodan hoiti pääesikunta. Hermot alkoivat laueta

tavattomasta jännityksestään.

Hänen vastapäätään toisella puolella pöytää istui yksi pohjoisten

taistelujen vapaaehtoisista, roteva suojeluskuntalainen,

johtaja-asemassa toimiva, mutta jolla kuitenkaan ei vielä ollut mitään

vahvistettua arvoa, yksi niistä monista, jotka olivat mukana kaikkialla

ja kelpasivat joka paikkaan tässä ensimmäisessä, ihmeellisessä

kilvoittelussa reippaiden siviilimiesten ja huonon sotaväen välillä.

Suojeluskuntalainen puhui:

-- Sen minä sanon, että jos Suomi nyt vapautuu, niin kyllä se suurelta

osalta on pikkupoikain ansiota.

-- Niinkö luulet!

-- Varmasti! Esimerkiksi tuo Onni Kalpa. Siinä se on kiiliäinen.

Olisitpas nähnyt hänet Oulussa. Luultavasti hän uskoo, etteivät

luodit mahdu häneen, kun hän on niin pieni. Koko ajan hän pyöri

Peltokankaan kintereillä ja kiljui ja ampui kuin intiaani. Kerran oli

joutua satimeen eräällä pihalla, mutta pujahti pakoon. Eikä hän saanut

naarmuakaan.

-- Sanoitko Onni Kalpa? Sen se taisi nimekseen tokaista muuan pojan

perkele, joka päivällä nelisti tänne esikuntaan. Suuri hevonen sillä

oli ja peninkulmaiset pieksusaappaat. Ja kopea se oli kuin itse piru.

-- Kyllä se sitten oli hän.

-- Mutta mikä velikulta hän oikeastaan on? Väitti tulleensa omalla

hevosellaan punaisten puolelta?

-- Etkö ole kuullut sitä juttua. Juuri kun juna on lähdössä Ouluun,

kiipeää siihen pieni poikanen, joka välttämättömästi tahtoo päästä

tappelemaan. Valkoinen nauha sillä oli käsivarressa, kivääri selässä,

ja ampua hän osasi. Muuten hän oli sen näköinen, kuin olisi hänet juuri

kaivettu esiin lumppukasasta. Kukaan ei oikein tiedä, millä tavalla

hän ilmestyi tänne valkoiselle puolelle. Helsingistä hän lie tullut

punaisten mukana jonnekin rintamalle, mistä sitten kehvelsi hevosen

ja kaikenlaista muuta varustusta ja lähti hölköttämään pohjoiseen

minkä kavioista heltisi. Yksin ja omin päin ratsasti koko tämän pitkän

matkan. Ja puolitoista ryssää kehuu nitistäneensä lähtiessään. Se

puolikas oli vain tavallinen kotimaan punikki, selittää hän. Hän laskee

näet aina ryssissä, hän...

* * * * *

Tämän keskustelun aikana Onni Kalpa itse loikoi nukkuvien

talonpoikaisvapaaehtoisten joukossa kaupungintalon avarassa

juhlasalissa. Sen liukas parkettilattia oli muutettu oikeaksi mereksi

kahisevia olkia, joiden tyrskyihin harmaat miehet olivat heittäytyneet.

Pitkissä, säännöttömissä riveissä he makasivat, hajoitettujen

lyhteiden välistä pisti esiin tanakoita olkapäitä ja raudoitettuja

saappaankantoja. Kuorsaus ja ilkeiden unien aiheuttama ähkinä

kaikui salin seinissä, joista kullatut ranskalaiset liljat jäykkinä

katsoivat tähän aavistamattomaan hävitykseen. Ylhäällä korkeudessa

kristallikruunut riippuivat puoleksi sammutettuina ja himmeinä

tomusta, ja soturien väsyneet silmät etsivät unta katon maalauksien ja

kiemuroiden välistä.

Oo -- hoh, oo -- hoh ... kaikui nukkuvien miesten hengityksen raskas

tahti. Mutta siinä marssissa ei ollut mitään yhtenäistä rytmiä; se

hajosi johdosta kilpaileviksi ryhmiksi, jotka vetivät yhtä köyttä

jonkun hetken, mutta menivät sitten taas hajalle ahdistellen toisiansa,

kunnes kaikki oli sekaisin.

Onni makasi selällään oljissa ja ajatteli.

-- Minkätähden meidän pitää maata täällä, ajatteli hän, vaikka

Luutnantti varmasti on jossain tappelemassa. Ja hän sanoi kumminkin,

että minä olen täysi mies ja kelpaan minkälaiseen sotaan tahansa. Totta

kai hän sen asian ymmärtää, kun on sotinut Saksassa ilmalaivoilla ja

kuudenkymmenen tuuman kanuunoilla ja osaa mitä tahtoo. Mutta täytyy

totella päällystöä, sanoi hän, ja nyt on päällystö sanonut, että

minun on jäätävä tänne ainakin viikoksi harjoittelemaan. Ei siis muu

auttane kuin totella. Pojan on annettava kasvaa vähän, sanoivat herrat,

jotka kirjoittivat minut rulliin. Piru vieköön, ja kuitenkin olen

ottanut hengiltä kolme ja puoli ryssää. Yhdestä en ole aivan varma

-- _saattoihan_ se olla toisenkin kuula, kun niitä tuli niin monelta

taholta. Mutta kaksi ja puoli ainakin...

Hän sulki silmänsä. Heti hän taas makasi vatsallaan aivan Luutnantin

takana ja painautui lujasti Oulun jäiseen katukivitykseen, ilman

vinkuessa ja rappauksen sinkoillessa seiniltä. Heitä oli kulkenut katua

alas kokonainen joukkue, mutta silloin räiskähti ensimmäisen nurkan

takaa. Siinä he sitten makasivat maahan puristautuneina kuin ladotut

silakat eivätkä päässeet edes eivätkä takaisin. Lyijyä aivan tuiskusi

heitä vastaan, ja ettei kaikki mennyt heidän lakkiensa yli, sen kuuli

kyllä äänekkäistä voihkauksista taempana ryhmässä. Eteenpäin! Syöksyyn!

huusi Luutnantti. Mutta kukaan ei totellut. Se olisi ollut samaa kuin

syöstä suoraan helvettiin. Silloin se tapahtui. Luutnantti syöksyi

pystyyn yksin ja alkoi hyppiä edestakaisin kadun poikki. Hän huitoi

ilmaa nyrkeillään, luodit soivat hänen ympärillään ja vaatekaistaleita

lenteli univormusta. Katsokaa! huusi hän, -- katsokaa pojat, ei se

pure! Eteenpäin! Eläköön!... Silloin kaikki nousivat ja alkoivat huutaa

kuin paholaiset, ja eteenpäin he hyökkäsivät jok'ikinen. Paitsi jotkut,

jotka yhä jäivät makaamaan. Mutta he eivät enää voineet juosta eivätkä

huutaa.

Kiidettiin kilvan. Nurkassa juostiin kumoon kaksi pakenevaa

kuularuiskua, ja siinä juuri hän työnsi pistimensä yhteen pörröiseen

ryssään, joka pyrki pakoon kuin jänis. Ilkeää se oli ... hyi! ... kun

ruumis mätkähti mahalleen kivääri mastona selässä; ilkeää oli vetää

ulos verinen terä. Mutta niin käy, kun joutuu tekemisiin Valdemar

Kalvan pojan kanssa.

Kiidettiin eteenpäin, Luutnantti etunenässä. Palavien talojen savu löi

heitä kasvoihin ja ärsytti rykimään kesken juoksun. Päätäpahkaa pitkin

katuja pakenivat punikit ja ryssät sekaisin; välistä he seisahtuivat,

kääntyivät päin ja ampuivat sekä hävisivät portteihin. Mutta Luutnantin

pitkä pistooli tavoitti monta.

Eteenpäin yhä kiidettiin. Onni lähti erään suurikasvuisen ryssän

jälkeen, joka meni jotta helmat hulmusi. Mutta ryssä hävisi erääseen

porttikäytävään, ja Onni puikahti perästä. Ryssä oli jo toisella

puolella pihaa, hänen sinellinsä lepatti juuri erään uuden holvin

suulla. Onni syöksyi sinne ja juoksi ja juoksi. Silloin hän äkkiä

huomasi juosseensa ulos koko kaupungista, hän juoksi avointa tietä,

jota valkoiset puut reunustivat. Mitä -- hänhän juoksi Oikotielle päin!

-- Nyt näet unta, sanoi hän ääneen itsellensä.

Mutta hameryssä pakeni yhä hänen edellään. Hän juoksi minkä jaksoi,

punainen pistin sojossa, verta tippui lumeen. Välimatka ei kuitenkaan

lyhentynyt. Tuntui suorastaan, ettei hän päässyt paikaltaan, juoksipa

miten tahansa. Ei tämä kävele, minun täytyy ampua, ajatteli hän. Hän

pysähtyi ja lankesi polvilleen voidakseen tähdätä paremmin.

Mutta silloin ryssäkin seisahtui ja kääntyi päin. Ei se mikään ryssä

ollutkaan, vaan Kalle Mäkinen, ja hän näytti kieltään ja sylkäisi.

Sitten hän sytytti paperossin ja pisti kätensä rauhallisesti

housuntaskuihin.

-- Etkö tunne! huusi -- Onni. Minä ammun sinut, ammun kun ammunkin!

Muistatko riihimäen ja pistimesi...

Mutta kun laukaus pamahti, hän huomasi ampuneensa tyhjää. Sensijaan hän

taas näki ryssän, joka hävisi siihen tiiliseen taloon, jossa he ennen

asuivat, juuri heidän portaisiinsa. Onni riensi perästä. Korkealta

ryssä kurotti päätään kaidepuun yli ja nyökytti hänelle. Silloin hän

näki, että se oli se tattari, murhaaja.

-- Sinäkö se oletkin! huusi Onni. Kerran ennen lensit alas näitä

portaita ja samaa tietä pääset nytkin, mutta kuolla sinun ensin pitää.

Vai luuletko etten tiedä, että sinä sen patruunan panit...

Mutta ylös ehdittyään hän huomasi, etteivät ne olleetkaan heidän

portaansa. Ne portaathan ne olivat kaukana kaupungilla, joissa hän

istui joulu-yönä. Ja raskas rautaovi sulki tien. Ahaa, ryssä on

varmasti piilottautunut savupiippuun, ajatteli hän. Mutta minäpä menen

jälestä... Hän työnsi pistimen kärjen ovilevyjen rakoon ja väänsi.

Mutta pistin katkesi ja verinen kärki jäi kiilaksi rakoon. Silloin hän

iski perällä levyyn, niin että koko talo jysähti. Mutta ovi kesti.

Samassa hän kuuli ryssän äänen oven takaa. Nyt se oli Annan sulhanen,

sen kuuli kyllä hänen humalaisesta naurustaan. Juvasti, huusi se,

juvasti, valgoinen biru! Kommunism, uraa!

-- Ovi täytyy ampua rikki, ajatteli Onni. Hän suuntasi piipun keskelle

toista levyä ja laukaisi. Rämähti hirveästi.

... Hän kavahti oljista istualleen. Oliko hän tosiaankin vain unissaan

kuullut sen pamauksen, sehän soi korvissa vielä nytkin? Silloin hän

huomasi puolipimeässä, että moni nukkuvista miehistä oli noussut

istumaan niinkuin hänkin ja katsoi ympärilleen unenpöpperössä. Kysyvä

mumina kulki kautta salin: Mitä nyt taas?

Yksi suurista ovista avautui hetkeksi, ja valojuovassa, joka tunkeutui

sisään, hän näki miten kalkintomua satoi käytävän katosta. Asia ei

ollut sen vaarallisempi, kuin että taas joku tottumaton vahti oli

peukaloinut kiväärinsä lukkoa, kunnes luoti lensi lakeen. Miehet

kirosivat ja heittäytyivät takaisin oljilleen. Sitten oli jälleen aivan

hiljaista.

Mutta Onni ei saanut unta. Loiottuaan hetkisen ja totutettuaan silmänsä

puolipimeään hän huomasi, ettei hänen lähin naapurinsakaan nukkunut.

Hän oli iso, vaaleakiharainen poika, joka siitä makuultaan vähän väliä

katsoi Onniin. Kun Onni katsoi takaisin, sanoi poika:

-- Voi piru, kun on pieni.

-- Kuinkas vanha itse olet? kysyi Onni.

-- Käyn yhdeksättätoista jo. Mutta sin' et lie vasta kuin kaksitoista?

-- Kyllä minä sentään vanhempi olen. Mikä sinun nimesi on?

-- Minä olen Österbackan Edvin Jungsundista. Mutta nuku nyt, kun olet

noin hento.

Onni oli suuttua. Mutta hän tunsi, ettei naapuri tarkoittanut pahaa;

hän makasi ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi:

-- Joko sinä nukut, Edvin?

-- En.

-- Sanoppas, kuinka monta ryssää tappaisit, jos ne perkeleet olisivat

murhanneet isäsi?

-- Tappoivatko ne sinulta isän?

-- Tappoivat.

-- No, ehkä viisi olisi kohtuullista.

-- Mutta jos isäsi olisi ollut oikein kunnon mies, niin eikö viisi ole

liian vähän? Niitä roistoja!

-- Ei pidä kirota noin kauheasti, kun ei vielä ole täysikasvuinenkaan.

Mutta jos on totta, mitä sanot, että isäsi oli tavallista parempi mies,

niin saattaa viisi kyllä olla liian vähän. Ei minusta kymmenenkään ole

muuta kuin oikeus ja kohtuus. Kun vaan jaksaisit saada hengiltä niin

monta, sillä pieni olet. En minäkään puolestani ole aikonut vähempään

jättää. Minulta ne saatanan siat ryöstivät tytön...

Österbackan Edvin käänsi kylkeä eikä sanonut muuta.

Mutta Onni Kalpa makasi yhä valveilla ja punnitsi elämää ja kuolemaa

oikeutensa vaa'alla. Ennen nukkumistaan hän päätti näin:

-- Kymmenen niitä pitää olla, ainakin kymmenen.