Nyt taas herra Berglund puhui pakkalaatikkojen takana. Hän alensi
ääntänsä:
-- Minä voin sanoa, herra Ström, ettei enää ole kysymys kuukausista
eikä viikoista, tuskin päivistäkään. Millä hetkellä hyvänsä se jo voi
alkaa. Ei enää auta puhua tyhjiä uhkauksia ja sanoa, ettei sellaista
saa eikä voi tapahtua. Emmekö jo ole oppineet, että mitä hyvänsä voi
tapahtua? Lapsikin saattaa nähdä, mihin tämä vie. Punaiset kiertävät
jo kaupunkia ryövärijoukkoineen. Joka juna pohjoiseen saattaa olla
viimeinen. Minä lähden tänä iltana. Pohjanmaan sotakouluun ja
talonpoikaisarmeijaan. Kävin aamulla sanomassa hyvästi isännälle. Hän
on jo tottunut tällaisiin matkoihin. Kyllä hän sentään on hieno mies,
se täytyy myöntää. Täysi palkka koko ajalta, pitää paikan auki ja
lupaa avustusta kaatuneiden perheille. Tokkopa mikään muu liike koko
kaupungissa...
-- Mutta talohan jää tällä tavalla aivan tyhjilleen, huusi herra Ström,
varastomestari. Toinen lähtee toisensa perästä eikä täällä kohta ole
ristinsielua, ainoastaan punaiset poikaviikarit. Eihän se vetele, sanon
minä. Virka ennen kaikkea!
-- Ei ennen isänmaata, herra Ström.
Varastomestari mutisi jotakin, mutta sitä ei enää kuultu. Askeleet
etenivät sementtiosastolle päin, kumahdellen holveissa. Sitten ne taas
lähenivät siellä pakkalaatikkojen takana, mutta silloin ei kukaan enää
sanonut mitään. Ainoastaan varastomestari murahti joskus kuin äkäinen
koira.
Onni Kalpa seisoi yhä hievahtamatta, toisessa kädessään paistinpannu
ja toisessa suuri tukku lastuvilloja. Hän oli purkamassa vastatullutta
lähetystä. Oli paraillaan ruoka-aika ja tyhjää rautatavaraosastossa,
mutta varastomestari oli varmasti unohtanut pyytäneensä häntä käymään
syömässä jonkun myöhemmän ryhmän vuorolla lauantaisin, jos sattuisi
suuria lähetyksiä purettaviksi.
Nyt hän ymmärsi, minkätähden niin moni viimeaikoina oli hävinnyt
liikkeestä hiljaa ja selityksittä. Pohjanmaalle, sotakouluun... Ja
tänään lähtisi herra Berglund.
Hän pani paistinpannun päällimmäiseksi ja heittäytyi polvenkorkuiseen
lastuvillaläjään korkean laatikkoseinän suojassa. Hänen piti ajatella.
Ei enää kuukausia eikä viikkoja, tuskin päiviäkään...
Silloin, yht'äkkiä, kuului taas askelia toiselta puolelta. Ennenkuin
hän aavistikaan ja ehti pystyyn pehmeästä kuopastaan, kiersivät
molemmat herrat seinän takaa hänen luokseen.
Hän nousi ylös, otti lakkinsa ja kahlasi laatikolleen. Mutta vaikka hän
kuinka kaivoi, niin herrat yhä seisoivat paikallaan. He tuijottivat
häneen kauan sanomatta sanaakaan. Oli jotain ilkeää ilmassa.
Hän tirkisti heihin takkuisten lastuvillojen läpi, joita hän syysi
läjään laatikon laidalle. Herra Berglundin kasvot punoittivat hiukan,
mutta varastomestari oli tavallista kalpeampi lihavasta naamastaan, ja
hänen silmänsä ällistelivät, kuin olisi hän vanhaan tapaansa aikonut
sanoa: on se nyt pirua sentään...
-- Oletko sinä ... onko Kalpa ollut tässä kauankin;' kysyi herra
Berglund.
Silloin Onni nykäisi lakin päästään, hotaisi pahimmat lastut
vaatteistaan ja meni heitä kohti.
-- Herra Berglund, sanoi hän, en minä ole niitä, jotka antavat ilmi. Ja
laakerimestarikin voi olla aivan rauhassa minusta.
* * * * *
Hän kulki tavallista tietään kotiin kaupungista. Alkoi jo kylmästi
hämärtää, lumi näytti yhtä likaisenharmaalta kuin taivaskin. Oli
niin omituisen hiljaista kaikkialla, ikäänkuin olisivat ihmiset
pysyttäytyneet syrjässä ja odottaneet jotakin... Missä oli
tavanmukainen "työläiskaravaani", pitkä jono mustaa väkeä, joka
hitaasti lunta polkien palasi kaupungista? Hän katsoi taakseen. Ei
sitä tänään näkynyt, vaikka juuri olikin sen aika. Hän oli yksin koko
tiellä. Kaksi vanhaa akkaa vain kantaa retuutti jotain myttyä toisiansa
haukuskellen.
Ja missä olivat vihellykset ja jyry radalta? Hän seisahtui, kuunteli,
odotti.
Junat eivät kulkeneet.
Oliko herra Berglundin ennustus näin pian toteutunut? Silloin oli
häneltä itseltäänkin matka jäänyt sikseen.
Oli kuin kaikki olisi odottanut jotakin. Kuin sekä hän itse että koko
maailma olisivat olleet sidotut suureen säkkiin, jossa ei uskaltanut
liikahtaa eikä olisi voinutkaan. Mutta säkin täytyi haljeta -- vaikka
itse piru ja rykmentti ryssiä ... sen täytyi haljeta! Kyllä hän sen
puhkaisisi, repisi riekaleiksi vaikka kynsin ja hampain! Näin ei käynyt
kauempaa. Hänen täytyi sanoa sanottavansa, huutaa se säkin reiästä!
Hän lähti taas liikkeelle, pani melkein juoksuksi. Hänen päässään
myllersi vanha tuska, jonka vain hän tunsi, mutta jotain uuttakin,
josta hän ei vielä ollut selvillä. Hänellä oli kiire kotiin; siellä
taistelu ratkaistaisiin. Siellä säkki halkeaisi.
Nyt tuli ihmisiä kauempana tiellä, kokonainen musta lauma. Ne olivat
miehiä, näki hän, neljä aina rivissään. Ne marssivat tahdissa
kaupunkiin päin. Jo pitkän matkan päähän näkyivät kiväärit, jotka
keinuvien lakkien yli erottuivat lumista taustaa vasten. Neljä,
kahdeksan, kuusitoista, kaksikymmentäneljä...
Hän väistyi tieltä ja antoi niiden kulkea ohi. Niillä oli kaikilla
punainen nauha käsivarressa. Siinä menivät Piilonen ja Hellman ja
Mäkisen Lauri -- joukossa oli sekä tuttuja että tuntemattomia. Niiden
naamat näyttivät niin omituisen julmilta ja harmailta, jokainen
katsoi vain suoraan eteensä, kohti kaupunkia. Joidenkuiden hampaat
kalisivat. Paleltikohan heitä? Etunenässä kulki ryssä, päässä pörröinen
lampaannahkalakki; hän löi tahtia revolverilla: ras-tvaa, ras-tvaa...
Heti heidän jälkeensä tuli kaksi punakaartilaista lisää. Toinen oli
Kalle Mäkinen. Välissään he kuljettivat paljaspäistä vankia; se oli
ensimmäinen kirjanpitäjä asemalta.
Kalle kulki ohi aivan Onnin vierestä. Mennessään hän heilautti
roikkuvaa kivääriään, niin että perä sattui Onniin. Sitten hän
kääntyi taakseen ja sylkäisi. Mutta tuuli tarttui sylkyihin ja kaarsi
ne pitkälti ohi maalin. Oli ruvennut tuulemaan, tuisku yltyi ja
puhelinlangat kumisivat. Alkoi pimetä.
Omituinen oli se lauantai-ilta kotikulmillakin. Jok'ikinen tupa oli
kuin kuohuva kattila. Niissä kiehui yli äyräitten. Miehet kiroilivat
iloisesti ja akat nauroivat väliin. Ohuet ikkunaruudut rämisivät ja
laskivat melun ulos asti. Ovissa paukkui, portaissa kolisivat kannat
ja kiväärit. Taajana kuin rummunpärinä vyöryi rymy pihalle. Portaista
pujahteli mustia olentoja, jotka hävisivät illan pimeään. Ja hajallansa
siellä täällä seisoivat vahdit kiväärit jalalla ja paksut paperossit
suussa, joista tuuli tuprutti punaisia kipinöitä.
Yhdistyksen talolla lattia tömisi marssivien askelten alla. Raivostunut
ääni komensi. Ras-tvaa, ras-tvaa ... stoi! Ja sitten kiväärit ukkosena
laskettiin jalalle.