* * * * *
Avatessaan kotioven hän heti näki ryssän.
Mutta tänään hän kestäisi kaiken. Ja hän istui kärsivällisesti ja
katsoi, kuinka siellä vietettiin ilojuhlaa likaisen kersantin kunniaksi.
-- Nämä ovat sisaresi kihlajaisia, sanoi äiti. Ja ne vietetään suurena
päivänä, tiedä se. Sillä tänään alkavat paremmat ajat tässäkin kurjassa
maassa.
-- Terve, terve, baremmat ajat! kirkui ryssä. Hän ojenteli suurta
konjakkipulloa; hiki valui hänen punaisesta naamastaan. Iisakki-enokin
nyökkäili hänelle miltei ystävällisesti, käänsi pohjan taivasta
vasten ja ähkyi mielissään: äh! Mutta Anna oli pukeutunut parhaimpiin
pyhävaatteisiinsa ja kiinnittänyt veripunaisen rusetin rintaansa;
hän taputti kuin hullu käsiään ja lensi likaisen kersantin kaulaan.
Ne suutelivat toisiansa pöydän yli niin että läiskähti. Silloin
Iisakki-eno murahti jotakin ja katsoi syrjin, mutta äiti vain nauroi.
Muutaman ryypyn jälkeen ryssä hyppäsi pystyyn. Hän otti nurkasta
kiväärinsä, asettui hoiperrellen keskelle lattiaa ja alkoi näyttää
temppuja. Hän veti hanasta ja heittäytyi pitkälleen, hän huusi ja
reuhtoi. Ja hän tähtäsi uuniin: -- Valgoinen biru -- mjaiskis! --
hjuvasti...
Sitten kallistettiin taas jonkun ihmeellisen asian hyväksi, jota Onni
ei ymmärtänyt. -- Kommunism, uraa! kiljui ryssä.
Kaikkea tätä hän katseli kärsivällisesti. Ja kun äiti kääntyi häneen
päin ja sanoi:
-- No, Onni, eikö jo ole aika sinunkin ilmoittautua punakaartiin;
sinnehän kuuluvat jo kaikki kunnialliset ihmiset, -- niin vastasi hän
ainoastaan:
-- Ei kai sillä mikään kiire ole.
Keskiyön jälkeen ryssä nousi horjuen ylös ja jätti hyvästi. -- Minä
menen häntä vähän saattamaan, sanoi Anna, mikä merkitsi, että hän
tulisi kotiin vasta aamulla.
Mutta ryssä ei ottanut kivääriä lähtiessään. Se jäi nurkkaan. Vieressä
lattialla roikkui punainen hihanauha.
-- Kuuluuko eno punakaartiin? kysyi Onni hiljaa.
Iisakki-eno vastasi:
-- Enhän minä oikeastaan kuulu niihin, jotka ampuvat ihmisiä. Mutta,
katsos poikaseni, asia koskee nyt kuitenkin _meidän_ luokkaamme. Ja nyt
me menemme levolle rauhassa kaikesta.
Onni loi häneen omituisen katseen, puoleksi hellän, puoleksi säälivän.
Hän ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta eno ei huomannut sitä.
Hän oli istuutunut sängynlaidalle ja veti saappaat jalastaan. Äiti oli
jo mennyt kamariin.
Naksuttava seinäkello tyrkki viisariaan minuutti minuutilta. Onni
Kalvan sydän jyskytti yhä kovemmin.