Portaista alkoi kuulua ääntä, ja kuta tarkemmin hän kuunteli, sitä
selvemmin se kuului. Jostakin kerroksesta levisi hirveä melu. Se kasvoi
oikein ukkoseksi; puheenhälinää, naurua ja särkyvien lasien kilinää.
Rähisevä seura juopuneita herroja, jotka kaikki huusivat yht'aikaa.
Onni muisti yllyttäjän sanat herrasväen elämästä hienoissa asunnoissa,
punssista ja täyteen sullotuista säiliöistä... Ehkä hän oli oikeassa?
Nyt avattiin eteisen ovi rämisten ja ryskien, koko humaltunut seurue
vyöryi alas portaita. Uiko-ovi läjähti kiinni heidän jälestään, sitten
oli taas hiljaista hetkinen.
Mutta nyt alkoi piano soida juuri Onnin alapuolella. Lasten ääniä yhtyi
sävelmään. Se oli hidas ja hiljainen laulu, kuului aivan virreltä.
Hän laskeutui joitakuita askelia alemmaksi, kumartui kaiteen yli laulua
kohti ja kuunteli. Vain lasten ääniä; ne kuuluivat niin iloisilta,
mutta kuitenkin niin liikuttavan vakavilta. Ne vapisivat:
Piu, pau, kellot kajahtaa,
piu, pau, kaikki kutsun saa
joulujuhlaan.
Jää nyt, Jeesus, meidän luo,
jouluilo meille suo,
armos tuo!
-- -- --
Hän hiipi takaisin ylös ja kyyristyi kumisevaa ovea vastaan. Niin hän
istui kauan, ennenkuin huomasi itkevänsä.
Mutta kun lapset lauloivat Porilaisten marssin, oli hän jo nukahtanut.