Iisakki-eno laski käsivartensa katetulle joulupöydälle, katsoi lattiaan
ja ryki. Epävarmasti ja miltei pyydellen hän sanoi:
-- Kyllä minusta ainakin tänä iltana pitäisi saada olla rauhassa siltä
haisevalta ryssältä. Ja kyllä minä sen sanon, että jos Anna tuo sen
tänne ... jos se sen tuo tänne niistä tanssiaisistaan, niin kyllä minä
menen kamariin ja suljen oven jälestäni, kunnes hän on lähtenyt.
-- Olisit ennen sanonut. On nyt aika, kun asia jo on sovittu ja
he voivat tulla millä hetkellä tahansa. Yksi kerta ensimmäinen,
eikähän häntä voi uloskaan ajaa. Sitäpaitsi olet kyllä ahtanut
itseesi sotilasruokaa viime aikoina, mutta eivät näy suolesi tietävän
mitään kiitollisuudesta. Se ei ole sopivaa, se pitäisi porvarinkin
ymmärtää. Ja jos minä sinut oikein tunnen, niin itse vielä pisimpään
röyhkit tämäniltaistenkin kekkerien jälkeen. Niin, niin, lahjat kyllä
kelpaavat, mutta antaja osoitetaan ovelle. Tiedät kyllä yhtä hyvin kuin
minäkin, mistä kaikki nuo on saatu.
Äiti näytti pöytää, joka oli ruokia täynnä. Keskessä oli oikea torni
venäläisiä säilykkeitä.
-- Ei ole mikään nälkäjoulu tässä talossa, lisäsi hän.
Onni Kalpa käsitti, ettei muuta voinut tehdä: hän kähmäisi lakkinsa ja
takkinsa ja hiipi ulos pimeään.
Niin se joulu vietettiin...
* * * * *
Jokunen ohut lumihiutale putoili tähdettömältä taivaalta. Oliko lämmin
vai kylmä? Sitä ei voinut sanoa. Hänen sydämensä jyskytti, kiihtynyt
veri suhisi korvissa. Hän tunsi, kuinka se polttavana nousi ja laski
aina sormenpäihin saakka. Olisipa vain ollut jotain pahaa ja vihattavaa
noissa sormissa! Nyt hän olisi voinut kuristaa, juuri sinä iltana.
Joulurauhan ja Vapahtajan nimeen! Amen.
Hän pusersi lumipallon ja rutisti sen rikki nyrkissään, niin että lumi
räiskyi kasvoihin.
Tie oli autio. Vain kaksi humalaista sotamiestä hoiperteli rallatellen
työväentalolle, josta tuuli toi kumeita bassonääniä. Kuului kuin olisi
jokin hirviö mörissyt valssia kaukana pimeydessä. Toinen ryssistä oli
paljain päin ja heilutti ilmassa revolveria. He kaatuilivat vuorotellen
ja auttelivat pystyyn toisiansa.
Onni Kalpa riensi eteenpäin. Tuntui kuin olisivat torventöräykset
sysänneet häntä selästä. Ilkeä hirviö ajoi häntä takaa pimeässä,
se seurasi häntä kauheasti ulvoen ja kiidätti edelleen. Hän tunsi
hiostuvansa juostessaan. Silloin kuului junan vihellys radalta ja
hälvensi kauhistuksen. Ei se ääni koskaan ennen ollut kuulunut
niin hyvältä ja lohdulliselta. Hyvä ja valpas ihminenhän siellä
seisoi tuossa kohisevassa koneessa ja nykäisi vetimestä, juna tulee
jouluyössä! Ja noissa valaistuissa vaunuissa istui paljon ihmisiä,
monta hyvää ihmistä...
Hän pysähtyi. Junan jyrinä painui vähitellen kuulumattomiin, mutta
torviakaan ei kuulunut enää.
Hän kulki hitaasti kaupunkiin päin. Ehkenpä hän siellä näkisi
vilauksen joulusta? Ainakin oli siellä valoisampaa. Valot heijastuivat
valkoiseksi kuvuksi utuiseen ilmaan ja sytyttivät matalat pilvet
tuleen. Se oli kuin yhden ainoan suuren joulupöydän valoa.
Hän taajensi askeleitaan.
Joulupöytä... Ennen seisoi aina kuusi keskellä pöytää, neljä kynttilää
oksilla, mutta nyt siihen oli pinottu sen ryssän läkkilaatikoita. Ja
kuusen juurella oli isän iso raamattu, josta hän aina luki palasen,
ennenkuin käytiin pöytään ja kynttilät sytytettiin. Se kuului asiaan,
sanoi hän, niin oli joulu aloitettava.
Mutta nyt siellä kellotti ryssänlimppu raamatun vanhalla paikalla.
Ei sen puolesta että se lukeminen juuri olisi ollut hauskaa. Mutta tänä
iltana hän kyllä olisi syytänyt pihalle kaikki ryssänherkut, jos kuusi
ja raamattu vain olisivat olleet siinä missä ennenkin...
Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Johan hän oli keskellä kaupunkia.
Mutta ei sielläkään ollut sellaista kuin hän oli luullut. Talot
näyttivät niin surullisilta, tulet sammuksissa melkein kaikkialla.
Puotien suuret ikkunat mustia ja kuolleita kaikki tyynni, ei mitään
ihmisiä, vain joku yksityinen, joka riensi tiehensä niska kyyryssä
ja kaulus korvilla. Ei hän milloinkaan ollut nähnyt kaupunkia niin
pimeänä. Eivät katulyhdyt koskaan olleet valaisseet niin yksinäisinä.
Taisivat vain kurjat katulyhdyt lähettää valoa taivaalle, vaikka se
etäältä näyttikin niin komealta.
Hän sai kulkea lukemattomien talojen ohi, ennenkuin näki joulukuusen
latvan kimmeltävän mistään ikkunasta. Mutta silloin häntä alkoi
paleltaa.
Minne hän menisi?
Hän kulki ja kulki. Aina tuntui olevan vastatuuli, mistä kulmasta hän
kääntyikin. Ja tuuli kiihtyi, yltyi lumipyryksi.
Nyt hän huomasi seisovansa oman liikkeensä kohdalla. Hän tuijotti
mustiin, kuolleisiin näyteikkunoihin. Mitä hänellä siinä oli tekemistä,
kauppahan oli kiinni?
Kadunkulmassa ajuri nukkui istuimellaan, puoleksi lumettuneena. Laiha
hevoskaakki seisoi kuin kivettynyt etujalat levällään, turpa riippui
miltei maassa. Ei, nyt tuuli heilautti hevosen häntää, ja se nykäisi
hiukan toista takajalkaansa.
Onni pudisti ajuria hiljaa hihasta.
-- Saanko hetkeksi ryömiä nahkasen alle? Jos joku tahtoo kyydin, lähden
tieheni. Kaksi markkaa voin maksaa.
Ajuri tavoitteli unisena piiskaa. -- Mene helvettiin, pojan perkele,
murisi hän.
Onni kääntyi taas jostain nurkasta. Tuulenpuuska painoi hänet seinää
vastaan ja tuprutti lunta kauluksen väliin. Häntä värisytti. Muu ei
auttanut, täytyi mennä sisään jonnekin.
Hän kulki katuviertä ja koetteli kädenripoja. Vihdoinkin kulmausten
keskivälillä yksi antoi myötä. Hän oli porraskäytävässä.
Hän painoi valoa ja nousi suoraa päätä neljänteen kerrokseen. Kuta
ylemmäs sen parempi, sitä mahdollisempaa saada olla rauhassa, sen
hän ymmärsi. Oli vielä viideskin kerros, mutta sitten tuli vastaan
vinnin raskas, rautainen ovi. Täällä oli hyvä, ei tänne ketään tulisi.
Hän istuutui kivilattialle, selkä ovea vasten. Valo sammui samassa,
itsetoimivan sähkölaitteen naksaus kajahti avarissa portaissa. Sitten
oli aivan hiljaista ja pimeää. Rautalevyt vain kumisivat hänen selkänsä
takana, kun hän nojasi niihin hartioitaan.
Niin se joulu kului...
Hän kaivoi housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja alkoi ampua
pistoolilla, kuten poikain kesken sanottiin. Jotainhan hänen oli
tehtävä. Hän asetti tikunpään kerrallaan laatikon kylkeä vastaan ja
tyven etusormensa alle sekä laukaisi toisella kädellä. Tikku tikun
jälkeen lensi räiskyvänä kaarena ilmaan, putosi kiviseen permantoon,
leimahdutti sieltä pari pientä sinistä liekkiä ja sammui. Jos se vielä
hehkui, sylkäisi hän maalia punaiseen pilkkuun pimeässä. Ei ollut
helppo osua.