Syksymyöhä oli muuttumassa talveksi. Verinen marraskuun lakko oli äsken
päättynyt, eivätkä ensimmäiset lumet vielä olleet ehtineet langeta
murhattujen haudoille.
Varhain eräänä sunnuntai-aamuna Onni Kalpa heräsi siihen, että oli
kuulevinaan jonkun kaukaa huutaneen häntä nimeltä. Samassa räiskähti
kourallinen pieniä kiviä ikkunaruutuun hänen vuoteensa kohdalla.
Hän kavahti pystyyn ja katsoi ulos. Ei vielä ollut aivan valoisa, ja
hierottuaan unen silmistään hän ensimmäiseksi näki paperossin tulen,
joka tuikutti häntä vastaan sinisenharmaasta hämärästä. Sitten hän
huomasi kahdet kasvot, jotka nyökyttelivät ikkunan alta. Rörströmin
pojat siellä olivat, omituista kyllä.
Mutta portilla seisoi Kalle Mäkinen hajasäärin ja tupakka hampaissa.
Hänen selässään roikkui suuri sotilaskivääri, pistin piipussa. Hän
viittasi kädellään.
-- Tule ulos, sanoi hän, niin saat kerrankin ampua kunnollisella
pyssyllä.
Onni hieroi uudelleen silmiänsä. Hän ei tiennyt näkikö hän oikein.
Kalle ja Rörströmin pojat yhdessä! Olivatko he sopineet? Ja itse hän
oli vihoissa kaikkien kolmen kanssa. Mutta nyt he seisoivat tuolla ja
viittoilivat hänelle niin ystävällisesti. Ei suinkaan se vain ollut
viekkautta?
Hän tuumi hetkisen. Mutta kivääri houkutteli. Hän hyppäsi housuihinsa,
viskasi takin niskaansa ja hiipi hiljaa ulos. Iisakki-eno ei herännyt.
Portilla hän heti sai selityksen. Kalle otti häntä toverillisesti
takinrinnuksesta ja piti seuraavan puheen:
Tämä poika on kyllä Kalle Mäkinen, sinä olet Kalvan Onni ja meidän
vieressämme seisovat molemmat Rörströmin pojat. Näen että ihmettelet,
ja totta helvetissä tämä kokoonpano onkin hiukan kummallinen. Mutta
minäpä sanon sinulle asian laidan. Nyt on sellainen aika, että
kaikkien reilujen jassien on pidettävä yhtä. Meillä on nyt tärkeämpää
ajateltavaa kuin vanhat riitamme. Sentähden Kalle Mäkinen ojentaa
rauhankämmenen entisille vihollisilleen ja aikoo opettaa heidät
ampumaan. Sillä pian alkaa paukkua lahtarikaarteja kohti. Ja jos vielä
olet käärmeissäsi siitä, että kutsuin sinua lahtarinulikaksi, niin
ymmärräkin, että tein sen vain piruuttani. Kyllä minä tiedän, että olet
reilu jaska ja kuulut meikäläisiin. Mutta sinun täytyy vain pitää suusi
tupessa ja olla haukkumatta venäläisiä, sillä muuten sinun käy pahasti.
Hän näpäytti merkitsevästi kiväärin lukkoa, sylkäisi paperossin
hampaistaan ja kiersi ruumistaan avaria housujansa nostaakseen. Sitten
hän pyörähti ympäri, korjasi kiväärinhihnaa olkapäällään ja lähti
maantielle. Toiset seurasivat häntä.
-- Mistä sinä sait tuon pyssyn? kysyi Onni.
-- Veljeltäni, sanoi Kalle lyhyesti. Mutta kun he kulkivat rautatien
yli, lisäsi hän:
-- Näettekö tuon kirkontornin? Jos siellä nyt istuisi lahtari
kuularuiskuineen, niin ei teidän ollenkaan pidä luulla, että matka on
liian pitkä. Tosin hän näyttää pieneltä kuin itikka, mutta kun vain on
vankka kädeltään, niin aina sen sieltä pudottaa. Tällainen pyssy ampuu
kolmen kilometrin päästä kymmenen miehen läpi. Eivätkä siinä seinätkään
estä.
Pojat katsoivat kaupunkiin ja tarkkasivat osoitettua kirkontornia,
jonka huipun nouseva aurinko kirkasti yhä koreammaksi. Silmät selällään
he tuijottivat vasten keltaista valoa, ja sekä ylpeys että aamukylmä
puistatti heitä.
Mutta Kalle keskeytti:
-- Älkää siinä enää töllistelkö, meillä on nyt tärkeitä tekeillä.
Hän taputti housuntaskuaan, jossa patruunat kalisivat.
-- Joutukaa nyt! Tänään on näytettävä, mihin tässä kelvataan.
Muodostamme juuri F-komppaniaa, mutta Lauri on sanonut, ettei ketään
huolita mukaan joka kaatuu ensimmäisestä laukauksesta.
He kulkivat edelleen ketojen yli metsänreunaa kohti. Aamu oli
huurteinen ja kirkas. Pelloilla olivat multakokkareet kovia kuin kivet,
ja ohutta jäätä rapisi niiden välissä siellä täällä. Kiivettiin aidan
yli, joka oli liukas ja ikäänkuin pakkasen hopeoima. Ja metsän laidassa
kimmelsivät koivujen lehdettömät oksat.
-- Mihin me oikeastaan menemme? kysyi Onni.
Kalle osoitti ylempänä mäellä olevaa rakennusta.
-- Paukuttelemme tuohon Lindströmin riiheen Ja jos joku tulee
häiritsemään, niin minä vain otan esille punaisen nauhani, eikä silloin
itse pirukaan uskalla käydä kimppuumme. Ei ole enää kuten ennen
maalimassa, jolloin piti paeta poliisia. Nyt, pojat, on toiset ajat.
He pujottelivat puiden välitse ja pysähtyivät riihen aukeamalle. Maata
peittivät keltaiset oljenkorret, sitä tiheämmältä kuta lähemmäksi he
tulivat riihen ovea. Sen raosta tunkeutui ulos kupo puituja tähkiä.
Onni kiskoi irti yhden korren ja alkoi pureskella sitä. Hänen oli paha
olla. Hän ei laisinkaan ollut sopusoinnussa itsensä kanssa. Eikä se
johtunut ainoastaan nälästä, vaan myöskin Kallen kivääristä.
Nousi sitten kysymys, kuinka ampuminen järjestettäisiin. Syntyi
neuvottelu, jonka kestäessä Kalle veti esiin pullon ja pani sen
kiertämään.
-- Hei pojat, ryyppy kuuluu virantekoon! Voidetta pitää olla suussa
niinkuin on pyssyssäkin, silloin se sujuu. Jahka olemme ampuneet
porvarit, niin juomme joka päivä että säkenöi. Tätä tavaraa kuuluu
kyllä olevan heidän kellareissaan...
Hän otti kelpo kulauksen, irvisti ja maiskutteli. Rörströmin veljekset
tekivät samoin, ja punainen hehku nousi heti heidän kaikkien
poskillensa. Kun pullo tuli Onnin kohdalle, ähkäisi hän vielä pahemmin
kuin toiset, mutta pisti kielensä tulpaksi suulle, kun nosti pohjan
ilmaan. Hänellä oli ikäviä kokemuksia ja salainen lupaus takanaan.
-- Minusta me ammumme kilpaa, ehdotti nuorempi Rörströmin pojista.
-- Tueleeraamiseksi sitä sanotaan, oikaisi hänen vanhempi veljensä.
-- Emme me voi ampua toisiamme, selitti Kalle holhoojan ylemmyydellä.
Kaikki menee silloin helvettiin, eikä pidä tuhlata väkeä
tarpeettomasti. Kyllä meitä vielä tarvitaan. Mutta onhan meillä
lakkimme, niihin voimme ampua.
Ehdotus sai yleistä kannatusta, jota vahvistettiin uusilla ryypyillä.
Sitten mentiin seinän vierustalle, työnnettiin neljä keppiä
hirrenrakoon ja ripustettiin lakit riviin. Senjälkeen palattiin aidalle
vähän matkan päähän.
Kalle otti housuntaskusta patruunamakasiinin ja latasi. Sitten hän taas
hörppäsi pullostaan ja sytytti paperossin.
-- Nyt aloitamme, huusi hän. Piruako te minun pyssyäni töllistelette?
Kyllä se pamahtaa, jahka liipaisen.
-- Mutta miten me ammumme? kysyi Onni.
-- Äärimmäinen lakki oikealla on minun, ja minä tietysti olen
punakaartilainen, se on selvää kuin paloviina. Mutta kahden meistä on
ruvettava lahtariksi, jotta saamme sodan.
-- Minä en rupea, huusi vanhempi Rörström. Minä olen yhtä punainen kuin
Kallekin. Veljeni saa ruveta valkokaartilaiseksi.
-- Minä rupean ryssäksi, huusi tämä.
-- Mutta silloinhan me olemme samalla puolella.
-- Vaikka, mutta lahtariksi minä en rupea.
-- Rauhoittukaa, jyrisi Kalle. Joka ei tahdo, hänen ei tarvitse. Mutta
minä kysyn nyt, eikö teistä kukaan tahdo tätä kertaa ampua lahtarien
puolesta? Leikkiähän tämä vain on, jumaliste!
-- Minä ammun, sanoi Onni.
Hän huomasi heti sanoneensa jotain vaarallista. Kallen verestävät
silmät tulivat aivan pyöreiksi ja valkeiksi kuin korskuvan hevosen,
ja Rörströmin veljekset tirskuivat ilkeästi. Mutta kukaan ei sanonut
mitään, kunnes Kalle asetti heidät kaikki neljä riviin aidan viereen.
-- Nyt me kukin ammumme viisi laukausta, ja minä, joka taidan tempun,
lataan teille. Kukaan ei hievahdakaan, ennenkuin kaikki on valmista.
Pelin pitää olla rehellistä. Valkokaartilaisella on kolme lakkia
valittavanaan, ja me muut taas ajamme lyijyä tuohon lahtarirääppänään,
niin että se tulee reikäiseksi kuin mummon seula.
Onnin silmissä välähti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi
ainoastaan:
-- Sepähän sitten nähdään.
Hän huomasi, että toiset arveluttavasti horjuivat, ja hänen
itseluottamuksensa kasvoi yhä, kun Kalle taas otti ryypyn ja ojensi
pullon puoluelaisilleen. Se palasi omistajalleen käymättä rivin
toisessa päässä, missä Onni seisoi. Hän huomasi taas olevansa eristetty
ja yksinään. Hän tuli yht'äkkiä omituisen levolliseksi.
Kun Kalle kohotti pyssyn, tuli hän vieläkin rauhallisemmaksi. Piippu
huojui pitkässä kaaressa, ja Kalle ummisti silmänsä, ennenkuin laukaisi
pahasti irvistäen. Rörströmin pojat hätkähtivät.
Sovitut viisi laukausta pamahtivat tiheään. Onni katsoi lakkiaan, mutta
ei voinut huomata sen heilahtavan.
Tuli sitten veljesten vuoro. Kalle latasi ja ojensi käsi suorana
kiväärin. Lämmennyt piippu höyrysi aamun koleudessa.
-- No, pojat, laskekaa nyt lahtarin reuhkaan!
Veljekset kiistelivät siitä, kumpi ensin ampuisi. Molemmat tahtoivat
jäädä jälkimmäiseksi. Kalle ratkaisi riidan nuoremman tappioksi.
Onni huomasi heti hänet vaarattomaksi. Hän nojasi jalallaan aitaan,
polvet notkuivat sekä pelosta että paloviinasta, ja laukaistessaan hän
käänsi päänsä syrjään. Hän muisti selvästi varoituksen, ettei saanut
kaatua. Kalle huomasi kyllä hänen surkeutensa, mutta aatetoveruuden
vuoksi piti säästää ankaria sanoja.
Tuskin vanhempi velikään onnistui paremmin. Onni ei vielä ollut voinut
huomata lakkinsa yhtään liikahtaneen.
Sitten tuli hänen vuoronsa. Hiljainen väristys kulki hänen ruumiinsa
läpi, kun hän tarttui raskaaseen aseeseen. Hän oli kyllä jo kokeillut
ampujana, useankin kerran, mutta ainoastaan kivääreillä, jotka olivat
olleet vain leikkikaluja tähän mörssäriin verrattuina. Täytyi oikein
ponnistaa saadakseen sen ojennetuksi. Mutta heti kun hän rupesi
tähtäämään, tyyntyivät sekä jalat että kädet. Koko hänen koottu
tahtonsa keskittyi pyssyn mustaan tähtäimeen ja suuntautui jyvän
kautta maaliin riihen seinässä. Hänen täytyi onnistua, hän janosi
kostoa häväistykselleen, voittoa yksinäiselle asialleen. Ensimmäisestä
laukauksesta saattoi vähimmin toivoa, sen hän hyvästi ymmärsi.
Sentähden hän suuntasi sen toiseen Rörströmien lakeista, tähtäsi kauan
ja laukaisi.
Lakki pysy; liikkumattomana. Mutta kun hän katsoi seinään, näki hän
suuren mustan reiän hirressä juuri lakin yläpuolella.
Nyt hän käänsi piipun Kallen lippalakkia kohti, joka riippui siinä niin
mahtavana lihavine täytteineen. Se näytti hänestä mustalta porsaalta,
ja siltä porsaalta hän nyt tahtoi puhkaista vatsan.
Hän tähtäsi tarkemmin ja laukaisi. Näkihän sen aivan selvästi -- lakki
vavahti. Eikä hirressä näkynyt mitään sen ympärillä.
Nyt hän oli varma asiastaan. Seuraavat laukaukset hän laski nopeammassa
tahdissa, kaikki koin samaan maaliin. Viimeistä edellisen jälkeen
hänen uhrinsa vähän kääntyi, ja viimeisestä lakki suorastaan rupesi
heilumaan. Sen mahtoivat Kallenkin sumuiset silmät nähdä, sillä
kuuluipa hänen suunnaltaan tukahdutettu kirous.
Pojat syöksyivät kaikki seinän viereen.
Kaikki muut lakit olivat samanlaisia kuin ennenkin. Ainoastaan Kallen
lakissa oli tapahtunut täydellinen muutos. Sen läpi näki taivaan
monesta kohdasta, ja sisukset riippuivat ulkona.
-- Piru ja hänen opetuslapsensa! huusi Kalle. Asiahan on selvä kuin
viina. Humalapäissäni olen ampunut omaan kunnialliseen lakkiini tuon
lahtarirääppänän asemasta. Mutta otetaan virsi uudestaan, sanoi
lukkari. Uusi kierros siis, pojat!
-- Odottakaa vähän, sanoi Onni. Minä käyn ensin riihen takana.
Hän oli saanut kokea sodan ja vatsan välisen suhteen. Mutta
kyyröttäessään riihen takana hän kuuli jotain ilkeää olevan tekeillä
toisella puolella. Kirouksia, riemunremahduksia ja naurua soi
hiljaisessa syysilmassa, ja kaiku vastasi kalliosta. -- Vielä, vielä!
rähisi Kalle puuroisella äänellään. -- Päkistä lisää vaan!
Kenelle hän huusi?
Onni palasi kiireesti. Toverit irvistivät voitonriemuisesti, ja Kalle
näytti kieltään turvottuneesta naamastaan.
-- Nyt on punainen kukko käynyt munimassa lahtarin sylinteriin.
Onni meni lakkinsa luo. Se riippui siinä missä äskenkin, mutta siitä
valui jotain pitkin seinää.
Hän kiskaisi sen käteensä, syöksyi Kallea kohti ja paiskasi lakin
hänen silmilleen. Samassa olivat Rörströmin veljekset takaapäin hänen
kimpussaan.
Kaikki neljä kierivät kiljuen jäiseen mäkeen. Kivääri kaatui rämisten
seinänviereltä. Milloin he olivat sekasortoisena myttynä, milloin taas
vähän erisivät, iskeäkseen yhteen heti uudestaan, myllertäväksi läjäksi
jännittyneitä selkiä, huitovia käsiä ja potkivia jalkoja. Möhkäle vieri
myötämäkeä sähisevänä pallona.
Onni tapasi maasta kiven ja nuiji sillä olkapäätä, joka painoi hänen
rintaansa. Se oli kai nuoremman Rörströmin. Kiljunta siitä vain yltyi,
mutta tilanne parani, paine helpotti ja rymy vyöryi edelleen. Silloin
tuli hänen onnettomuutensa. Hän putosi takaperin kuoppaan -- vai ojako
se oli? Joka tapauksessa hän menetti kaiken liikkumatilan. Samalla
jonkun käsivarsi alkoi työntää häntä leuan alta -- kai vanhemman
veljen. Onni koetti potkaista häntä takaraivoon, mutta turhaan, hän
makasi liian kovassa puristuksessa. Ruumis painoi häntä yhä pahemmin,
hän joutui yhä syvemmälle kuoppaan.
Heti senjälkeen ilmestyi Kalle kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua? Ei,
hän ryhtyy pistinhyökkäykseen. Hän kaivaa kärjen kuin naskalin Onnin
reiteen. Se puhkaisee housut, ihon -- nyt se tunkeutui lihaan...
Hän huusi tuskasta ja raivosta. Kuin teräsjousi hän ponnahti pystyyn
kuopasta ja sinkosi taakan rinnaltaan. Mutta silloin Kalle pudottaa
pyssynperän hänen takaraivoonsa, ja hän menettää tajuntansa.
* * * * *
Myöhäissyksyn aurinko teki jo laskuaan, kun hän havaitsi ruhjotun
ruumiinsa riihimäen alta. Ensin tuli heikko tajunta vain toiseen
silmään; hän näki, että jossain punerti. Ruskottiko ilta-aurinko riihen
kattoa, vai oliko puna hänen omassa silmässään? Puunrunkojen välissäkin
oli ilma kuin silkkaa verta.
Vähitellen hän alkoi liikuttaa käsiään. Hän koetteli ja kopeloi. Hänhän
se oli kumminkin. Mutta hirveästi pakotti ruumista. Päässä tuntui
olevan suuri kivi, se vinkui ja vikisi koko ajan. Ja housut olivat
tarttuneet johonkin kohtaan, joka poltti -- nyt hän muisti Kallen
pistimen.
Hän pui nyrkkiä, puri hammasta ja nousi vaivaloisesti seisoalleen. Ei
näkynyt ketään. Paljain päin ja repaleisena hän ontui kotiin päin.