Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Onni Kalpa tuli kotiin uudesta
toimestaan kaupungissa. Hän oli iloinen mieleltään ja kulki selkä
suorana. Hänen uusi esimiehensä kohteli häntä hyvin, hänellä oli
sekä parempi palkka että ruoka kuin ennen. Oli hyvä, että se kirottu
rusinalaatikko sattui halkeamaan.
Tienvieruspuut tuoksuivat, sillä oli juuri satanut. Joka
tuulenpuuskauksella niistä karisi välkkyvä vesikuuro kuin hyväkin
ilotulitus. Myös lintujen laulu kuului niin omituisen uudelta ja
kirkkaalta.
Oikotiellä Kalle seisoi viheltelemässä, nojaten toisella kyynärpäällään
Iisakki-enon portinpieleen. Heti kun hän huomasi tappelutoverinsa
kevään monista rytäköistä Rörströmin poikain kanssa, hän tottuneesti
sytytti paperossin, pisti tulitikkulaatikon liivintaskuun ja rupesi
rallattamaan jotakin marssinpätkää. Hän tuli hitaasti Onnia vastaan,
merkitsevän näköisenä polviansa notkutellen. Huomasi hänen tietävän
tärkeitä salaisuuksia.
-- He-hei hyppyhiiri!
-- Hei, Kalle.
-- Tieräks' mitä? -- Hän kietoutui savuun, joka virtasi hänen
sieraimistaan.
-- No?
Kalle ei vastannut heti. Hän vahvisti sanojensa merkitystä
taidepaussilla, jonka kestäessä hän nosti avaria sakilaislahkeitaan
kiertämällä kiivaasti yläruumistaan. Sitten hän katsoi arvokkaasti
Onniin ja sanoi hitaasti:
-- Kohta pamahtaa. Aivan toden teolla.
-- Miten niin?
-- Näes, venäläiset aikovat asettaa valtaistuimelle erään miehensä,
jonka nimi on Lennin. Hän on meikäläisiä. Vain se on selvää, että
silloin pamahtaa tässäkin maassa. Piru vie. Me väännämme niskat
jok'ainoalta porvarilta, ja sitten me itse istumme piileihin. Siitä se
ilo alkaa. Joitakuita jätämme henkiin, jotta voivat tyhjentää potut
meiltä ja venäläisiltä. Ja kun tämä poika sitten tahtoo tulta, niin hän
huutaa vain, että hei, perkeleen pankkitirehtööri, tules sytyttämään
Kalle Mäkisen paperossi. Mutta joudukin, muuten ammun! -- Se se
maistuu, se.
Onni ei heti vastannut. Hän katsoi Kallen kenkiin, joiden haljenneet
kärjet näkyivät ylen leveiden lahkeiden alta. Vihdoin hän sanoi:
-- Mistä sinä kaikki tiedät?
-- Lauri kertoi, veljeni, vastasi Kalle lyhyesti. Eikä hän olekaan
mikään pieni herra. Parast'aikaakin on neuvottelemassa venäläisten
kanssa aseista, joita meille hankitaan.
Onni sylkäisi.
-- Aina vain ryssät ja ryssät... Ettekö te itse mihinkään kykene?
-- Voi pirua ja hänen helvettiään! huusi Kalle, 'sus sitä suuta! Mekö
emme kykene? Mutta täytyyhän olla kiväärejä, ennenkuin voi ampua! Sinä
tietysti et tiedä, että herrat varustautuvat minkä kerkiävät. Laittavat
lahtarikaartejaan! Sinä kai liityt heihin, hä!
Hän paiskasi paperossinsa portinpielustaan, pyörähti kantapäällään ja
asteli pois hulmuavin housuin. Kun hän poikkesi Oikotieltä, pisti hän
kädet taskuihin, käänsi vähän päätään ja huusi:
-- Joudu kotiin nyt, lahtarinulikka, ja pussaa mammaasi takapuoleen.
Onni otti tieltä kiven. Mutta hän katui samassa, viskasi sen portin
toiseen pieleen ja meni sisään.
Jo porstuaan hän kuuli vieraan äänen innokkaasti puhuvan. Pöydän
ääressä istui joku tuntematon mies, joka ei ollut työläinen eikä
herrakaan, vaan jotain siltä väliltä. Hän oli puettu samanlaiseen
kumitakkiin kuin kotiin palanneet siirtolaiset tavallisesti, ja
kaulustaan hän piti pystyssä tuvan lämpimässäkin. Mustan lippalakkinsa
hän oli työntänyt pois hikiseltä otsaltaan. Hänen kasvonsa olivat
laihat ja kiiltävästi harmaankalpeat. Suunnaton alaleuka jauhoi
vaahtoavaa sanatulvaa. Se mäiskähti iljettävästi miehen joskus
hengähtäessä. Hänen silmänsä kiersivät pistävin katsein ympäri
huonetta, esineestä toiseen.
Kahvikuppi hänen suunsa alla hypähti joka kerran, kun hän laski
nyrkkinsä pöytään.
-- Porvarit väittävät, että meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Älkää
uskoko heitä, ne valehtelevat, koirat! Vai onko ehkä _teillä_ mitä _te_
tarvitsette? (Yllyttäjä viittasi kädellään äitiin, joka seisoi hellan
ääressä ja juuri kaatoi pannuun uutta erää jauhettua kahvia. Hänen
kätensä vapisi kiihtymyksestä, mutta odottamattomasta vetoomuksesta
häneen itseensä hän kovin hämmentyi eikä saanut vastatuksi muuta kuin:
ei kai ... ja senkin hyvin typerästi). Selvästi teillä ei ole mitä
tarvitsette. Katsokaa vain käsiänne -- ojentakaa ne, näyttäkää niitä!
Täynnä rakkoja ja känsiä! Te seisotte päivät pitkät pesupunkkienne
ääressä hieromassa herrain pyykkiä. Hienoja pitsipaitoja, jotka
haisevat rahalta ja rasvoilta kaikenlaisten sikaisuuksien jälkeen
Ranskan uusimpaan tapaan. Mutta varokaa vain repimästä rihmaakaan
rimsuista -- muuten saatte tuntea elävänne! Ja kun vain porvarispentu
ryvettää housunsa, kohta lähetetään sonnat teille. Mutta niiden
fiinit mammat ajavat hajuvettä naamaansa ja heittäytyvät sohvalle
nokka romaanissa ja koiranpenikka sylissä. Entäs sitten herrojen
paidat, miten siunatun leveitä ne aina ovat mahan kohdalta! Ettekö ole
huomanneet? Aivan kuin tynnyrit. Punssi, nähkääs, ja kaikki muu ihra,
mitä ne nahkaansa kaatavat. Ja sitten te saatte muutamia likaisia
seteleitä raadannastanne, juuri sen verran, että voitte pitää hengen
itsessänne ja lapsissanne. Juuri sen verran, että jaksatte pestä
herroille yhä edelleen ja tehdä lapsenne samanlaisiksi orjiksi kuin
itsekin olette. Niin se on laskettu -- viekkaasti, nähkääs. Tätä
sanotaan sitten demokratiaksi, ja demokratiaa saarnaavat kaikki herrat
hyvin mielellään. Sillä he luulevat, että me tyydymme vain kauniiseen
sanaan, ja itsellään niillä kyllä on keinonsa. Mutta ei _se_ sana
meitä lihoita. Yhtä suuret leipäannokset, kaikki tavarat kortille,
yhdenmukainen jakelu, kaikille samasta mitasta -- kyllä helvetissä!
Tarvitaan rahaa, että pääsisi osalliseksi tällaisesta tasanjaosta, ja
täällä me värjötämme taskut tyhjinä ja pureskelemme korttejamme. Mutta
porvarien portaissa juoksee kyllä keinottelijoita vehnäjauhosäkkeineen
ja voipyttyineen, ja komerot ja kahverit sullotaan täyteen lattiasta
kattoon asti. Sitä nykyään sanotaan demokratiaksi. Mutta me olemme jo
nähneet tarpeeksemme; ei se aate meitä auta. Ja sentähden me huudamme
uutta sanaa. Kommunismia! Bolshevismia!
-- Sana kun sana, mutisi Iisakki-eno. Ei ole toinen sana toistaan
parempi. Asiasta kaikki riippuu.
Hän oli vetäytynyt pois pöydästä ja istui paitahihasillaan ikkunan
ääressä piippuansa poltellen. Pörröisten kulmakarvojensa alta hän
katsoi epäluuloisesti pauhaajaan. Hän oli harvapuheinen mies, joka
työväenkokouksissa jo oli ehtinyt kyllästyä tällaisiin sanatulviin.
Eivät olot puhumisesta paranneet, kävipä se sitten suomeksi, ruotsiksi
tai venäjäksi.
Mutta yllyttäjä kääntyi hänen puoleensa ja jatkoi: Luuletteko niiden
kahdeksan tunnin työpäivästä paranevan? Vielä mitä! Paranevat ...
tietysti ... minkä paranevat. Pari tuntia vähemmän orjuutta. Mutta
orjuudesta ette kumminkaan sillä parannuksella pääse. Eikö ole toista,
kun porvarit istuvat muutamia tunteja konttoreissaan, laskevat,
töhertävät jotain paperille, soittavat vähän puhelimeen ja röhöttävät
vain pehmeissä tuoleissaan sikari suussa? Eikö ole toista, sanon
minä, seista kahdeksan tuntia kumartuneena sorvin ääreen jossain
orjain huoneessa? Ja kun te sitten illoin hikisinä ja masentunein
mielin tulette kotiin kurjien ruokamurustenne kimppuun ja kolottavin
selin heittäydytte kovalle vuoteellenne, silloin porvarit asettuvat
mukaviin piileihin ja ajaa suhauttavat kesäiloihinsa. Siellä ne
istuvat verannoillaan naisineen ja tuoksuvine tupakoineen, nauravat
jotta maha hyllyy ja tuntevat elämänsä suloiseksi voidessaan pettää
tyhmiä työmiehiä. Ei, ette te muuta rikkaitten rakennuksiin kahdeksine
tuntinenne, ette pääse lihapadoille ettekä nojatuoleihin. Ei niistä
edes selkänne suoristu, ette tule kylläisiksi ettekä saa parempia
vaatteitakaan. Te jäätte sellaisiksi kuin olette, ja orjia te olette,
joita laiskanviekkaat herrat ryöstelevät. Teitä ja teidän lapsianne...
-- Eihän minulla mitään lapsia ole, keskeytti hänet Iisakki-eno.
-- Vai ei ... no niin no... Ei se sitäpaitsi mitään merkitse, onko
juuri teillä... Mutta _meidän_ lapsemme, orjien lapset, ne eivät
milloinkaan jaksa nousta ja kasvaa ihmisiksi, ellemme me itse tee
sitä ensin. Sillä nyt on hetki lyönyt, kerran tuhannessa vuodessa! Ja
meidän velvollisuutemme on olla epäröimättä. Meidän velvollisuutemme,
sanon minä! Emme saa olla raukkoja emmekä pelkureita. Työväki on
herännyt, orjakansa valveutunut. Herrat vapisevat jo ja aseistavat
lahtarikaartejaan. Mutta se on liian myöhäistä -- kuuletteko! -- liian
myöhäistä. Musta kausi on lopussa ja nyt alkaa punainen! Kapitalistit
ovat jo neljä vuotta sotineet ja tapelleet maailman aivan riekaleiksi.
He ovat syösseet meidät nälkään ja helvettiin. Ja mekin olemme antaneet
vertamme heidän hyväksensä, heidän saastaisiin asioihinsa. Meidän
isättömät lapsemme huutavat leipää, ja äidit kiroavat sitä päivää,
jolloin synnyttivät heidät tähän herrojen maailmaan. Mutta älkäämme
surko! Parasta oli että kävi niinkuin kävi. Hyvä että mätä maailma
repesi liitoksistaan. Herrat ovat näyttäneet mihin he kelpaavat. Nyt on
meidän vuoromme. Työtä tekevää kansaa, tätä kurjaa repaleköyhälistöä
-- ennen tuskin muistettiin, että sitä edes oli olemassa. Mutta nyt
juuri me nousemmekin syvyydestä, kiväärit käsissä ja punainen lippu
tienviittanamme. Ja siihen lippuun on kirjoitettu: alas murhaajavalta!
Ympärillämme palaa maailman kaikilla äärillä. Ettekö ymmärrä mitä se
merkitsee? Maailmanpaloa, maailmanpaloa! Se on aamuruskoa meille ja
meidän oikealle asiallemme. Kommunismin pyhälle asialle, liikkeen, joka
on luova paremman maailman tästä herrojen helvetistä.
Nyt löi agitaattori nyrkkinsä pöytään viimeisen kerran. Hiki valui
virtoina hänen kalpeilta kasvoiltaan, joita hän pyyhki verenpunaisella
nenäliinalla. Hän huohotti raskaasti, sytytti uuden paperossin ja
ojensi kahvikuppinsa täytettäväksi.
Äiti kaatoi siihen, mutta hänen kätensä vapisi nyt vielä ankarammin.
Hänellä oli kirjavia pilkkuja poskissa ja oli sen näköinen, kuin olisi
tahtonut lyödä jotakuta.
Ikkunan ääressä istui Iisakki-eno kuten äskenkin, imi piippuaan ja
murisi jotain itseksensä. Eivät olleet helliä ne katseet, joita äiti
häneen sinkosi.
-- Niin, niin, sanoi äiti. Kunpa vain onnistuisimme! Moni omistammekaan
ei tahdo meitä ymmärtää.
Agitaattorin voimat olivat tyystin lopussa. Hiljaa ja väsyneesti hän
vastasi:
-- Älkää olko levoton. Sanoinhan jo, ettemme jää yksin mekään. Me
saamme miljoonia venäläisiä tovereita puolellemme. Heidän asiansa eivät
vielä ole aivan selvät. Mutta kohta, kohta...
Onni oli istunut ovensuupenkillä. Nyt hän uskalsi mennä Iisakki-enon
luo. Paljon ajatuksia vilisi hänen päässään, mutta yksi ainoa, joka
johtui vatsasta, karkoitti vähitellen kaikki muut: eikö jo saisi
illallista?
Agitaattori iski häneen terävät silmänsä. Niissä välähti uusi ajatus.
Hän vetäsi syvät savut, joi pohjaan kahvinsa ja kääntyi äidin puoleen.
Tämä on kai poikanne. Täysi mies kantamaan kivääriä, sitten
kun tarvitaan. Arvelenpa hänelläkin olevan jotain kostettavaa.
Sitähän meillä on kaikilla, meidän on kiitettävä vuosisatojen
kärsimyksistä. Mutta juuri tuolla pojalla, luulen ma, on aivan
omat syynsä upottaa hiukan lyijyä porvarisläskiin... Siltä kuoli
isä räjähdysonnettomuudessa, on minulle kerrottu. Onnettomuus ...
niin, siksihän sitä sanotaan ... eikä se kenenkään syy ollut,
ei tietysti. Mutta sanokaapas, onko herrojen tapana kuolla
räjähdysonnettomuuksissa! Onko kukaan kuullut ainoastakaan herrasta,
joka olisi kuollut sillä tavalla? Ei, kyllä ne tapaturmilta itsensä
varjelevat. Mutta meidät sen sijaan pannaan kaikille vaarallisille
paikoille, herrojen vehkeisiin. Ensin me elämme kuin koirat ja kuolemme
sitten kuin teuraat. Entäs kuinka teidän kävi? Puille paljaille, kuten
tavallista. Ajatelkaa asiaa tarkemmin. Porvarit ovat opettaneet meidät
kutsumaan sitä onnettomuudeksi. Mutta minä sanon teille, että sellainen
onnettomuus on miesmurha. Älä unohda, poika, että herrat tappoivat
isäsi!
Onni Kalpa nousi ylös. Hän meni suoraa tietä ulos ja unohti lakkinsa
penkille.
Oli uudestaan ruvennut satamaan. Tumma pilvi levisi synkän
jättiläislinnun tavoin yli illan taivaan. Laajoista siivistään se
harvakseen pudotteli lyijynraskaita pisaroita. Maassa ei käynyt
tuulta, puut seisoivat tuuheina ja liikkumattomina; putoavat pisarat
vain rapisivat niiden lehvistöissä. Mutta kuitenkin pilvilintu jatkoi
matkaansa halki taivaan, ja sen jälessä nousi uusi näköpiirin takaa.
Pimeni nopeasti, sadekuurot tihenivät.
Onni harhaili päämäärättä sinne tänne. Oikotiellä ei näkynyt
ristinsielua eikä sielläkään, missä maantie päättyi talojen väliin.
Aseman suunnalla junat vihelsivät ja puskurit kolisivat kuten
tavallista, ja eräillä portailla koira istui kuono taivasta kohti
ulvomassa.
Oli hyvä, ettei tarvinnut tavata ketään. Ja suloista oli, kun suuret,
kylmät vesipisarat putoilivat tukkaan.
Hän oli jo hyvän matkaa Oikotieltä, mutta yhä vain hän ajatteli samaa
ajatusta: -- Jos yksi asia oli valhetta, oli kai valhetta kaikki
tyynni...
Valhetta, valhetta, kohisi sadekuuroissa. Valhetta -- ainakin minulle.
Sepä se! Ainakin minulle, Onni Kalvalle. Mutta ehkä ei muille. Ei Kalle
Mäkiselle, ei äidille, ehkä ei kenellekään tutulle koko tienoolla. Ei
edes Rörströmin pojille, noille häijyläisille...
Hän oli yksin ajatuksin.
Yksin, yksin, kohisivat kuumina. Vesi valui hänen kasvoilleen. Mutta
oliko se vain sadetta, poltti niin ihmeellisesti?
Hän pyyhkäisi kämmenellä silmiään. Itkikö hän? Ei, vain akkaväki itki.
Mutta hän, Onni Kalpa, huusi.
Helpotti huutaa kohiseviin sadekuuroihin. Hän asettui keskelle
maantietä, heristi nyrkkejään ja huusi minkä jaksoi sateiseen hämärään:
Kaikki on valhetta, kirottua valhetta! Valhetta! Onni Kalvalle, mutta
ei hänen äidilleen!
Nyt syntyi hänen toinen ajatuksensa. Se huusi itse äänensä kuuluville,
ja sitä hautoen hän kulki sateessa edelleen.
Tänä iltana se täytyy sanoa, vielä tänä iltana! Minä olen vaiennut
siitä, ja sentähden minä olen niin yksin. Mutta nyt täytyy totuuden
tulla ilmi, kävi miten kävi.
Hän kääntyi kotiin päin.
Ei yhtään ihmistä ulkona. Mutta yhdistyksen talosta tulvi valoa
ja musiikkia. Kun hän kulki siitä sivu, tuntui hänestä, että koko
rakennuksen olisi pitänyt haljeta moisesta melusta: torvien räminästä,
huudoista ja jalkojen töminästä. Ikkunaruuduissa lepattivat tanssivien
varjot, mutta joissakuissa niistä varjot pysyivät hiljaa, parittain
kiinteästi toisiinsa valettuina. Ei saattanut erehtyä erään lippalakin
muodosta eikä irtonaisista olkalapuista.
Oliko toinen noista varjoista Anna-siskon? Sitä hän ei voinut päättää
tihkuvassa pimeydessä.
* * * * *
Onni Kalpa avasi kotioven.
Hän huomasi heti, että agitaattori oli poissa. Pöydän ääressä istui
äiti ja luki sanomalehteä, hän oli sytyttänyt lampun. Iisakki-eno istui
piippu suussa kuten äskenkin, oli vain muuttanut toisen ikkunan ääreen.
Onni meni valuvin vaattein suoraan pöydän luo.
-- Äiti, sanoi hän, äiti...
Mutta kun äiti katsoi häneen, tarttui puhe kurkkuun.
-- Mitä sinä sateessa juoksentelet, vekara! Sensijaan että kuuntelisit
ymmärtäväisen ihmisen puhetta ja oppisit jotain. Kiipeä vinnille ja hae
kuivia päällesi; liotat koko tuvan. No!
Vaieten Onni nousi narisevia portaita. Mutta hän ei mennyt ullakolle
asti, vaan istuutui kynnykselle. Siellä pimeässä ei kukaan häntä
nähnyt. Hän hautoi jotain. Sade ropisi raskaasti pärekattoon aivan
hänen päänsä päällä.
-- Yhdytkö lakkoon tiistaina? kuuli hän äidin äänen alhaalta
lampunvalosta.
Ja Iisakki-eno vastasi:
-- En tiedä vielä varmaan. En oikein pidä tuosta ainaisesta
lakkoilemisesta. Menen kai verstaaseen ja katson ensin, miltä siellä
näyttää. Jos on tyhjää, niin on, enkä minä yksinänikään koneen ääreen
asetu.
Sitten oli vähän aikaa äänetöntä, ainoastaan sanomalehti rapisi. Mutta
nyt sanoi taas äiti:
-- Missähän se Annakin kuljeksii tällaisessa koiranilmassa?
Iisakki-enon ääni ei kuulunut tavalliselta, kun hän vastasi:
-- Niin, niin, olenhan minä aina sanonut, ettei hyvästi lopu. Sinun
pitäisi pitää silmällä tyttöä. En voi sietää tätä yölaukkaa sen ryssän
kanssa. Jok' ikinen yö sama juttu. Annas ollakaan, niin tulee äpärä
taloon, sen saat vielä nähdä. Mustavillainen kasakkapenikka, ja siinä
sitä sitten on häpeämistä.
Nyt äiti suuttui.
-- Ole ärsyttämättä, Iisakki! Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei hän
mikään kasakka ole. Mies on siistin näköinen, ja olenhan minä sanonut,
että heillä on sormuksetkin. Venäläiset ovat meidän ystäviämme, ja
nousee vielä päivä, jolloin sinäkin ymmärrät heitä kiittää. Tämä on
sitäpaitsi jokin kersantti, eikä sitä tiedä, mikä hänestä vielä tulee.
Minä näes ajattelen tulevaisuutta, minä.
-- Mutta ryssä on aina ryssä, sanoi Iisakki-eno.
Nyt lampunvalo hävisi. Äiti meni kamariin ja paiskasi oven kiinni
jälestään. Mentiin makuulle.
-- Onni, tule nukkumaan! Pöydällä on vähän ruokaa! Iisakki-eno se niin
huusi alhaalta pimeästä.
Mutta Onni istui vielä hetkisen ropisevan katon alla ja odotti. Sitten
hän riisui märät vaatteensa, levitti ne vinnin lattialle ja hapuili
paitasillaan alas.
Iisakki-eno nukkui. Varpaillaan hän meni kamarin ovelle ja kuunteli.
Äiti nukkui myös.
Hän avasi varovasti oven ja hiipi sisään. Silloin hänen paljas jalkansa
sattui Annan sänkyyn, ja hän pysähtyi. Hän katsoa tuijotti sisarensa
tyhjään vuoteeseen, ikkunasta lankesi siihen heikko ja surullinen valo.
Ei, ei hän voinut sitä sanoa!
Hän hiipi takaisin tupaan ja sulki oven. Hän istui kotvasen vuoteensa
laidalla, sitten hän rykäisi ääneen, ensin kerran ja sitten toisen
vielä äänekkäämmin. Vihdoin Iisakki-eno liikahti ja mutisi jotakin.
Silloin Onni meni hänen luokseen, kopeloi hänen kättään pimeässä,
löysikin sen ja puristi sitä omituisen kovasti.
-- Hyvää yötä, eno, sanoi hän hiljaa.