-- Saakelin ampiaiset! Eikö ilmankin ollut kylliksi hapanta, kun hän
taas oli toimeton? Mutta kuka sille mitään mahtoi, että rusinalaatikko
sattui halkeamaan ja kaikki valui mäkeen. Olisihan varastomestarin
itsensäkin pitänyt ymmärtää, ettei se laatikko...
Saakelin ampiaiset! Siinä ne nyt taas olivat korvissa.
Hän tavoitti lakillaan suurta keltaista ahdistajaa, joka äkäisesti
suristen hävisi harvaan korsikkoon. Pölähti vain kuivasta maasta, kun
isku siihen sattui. Surina loittoni ja katosi kuulumattomiin.
Nyt enää vain sähköllä käyvät kiviporat lauloivat yksitoikkoisen
kirpeää lauluaan kauempana auringonpaisteessa. Sen laulun hän hyvin
tunsi. Kiveen kiertyvän teräksen säännöllisesti ja tiheään toistuvat
säräykset, tämän kovan rätinän, joka muistutti ryssien kuularuiskuja
harjoituskentällä, missä suuret maalatut puu-ukot heiluivat sinne
tänne. Sillä laululla oli ollut oma uljuutensa, se oli laulanut
korkeasti Valdemar Kalvasta hänen voimakkaasta isästään. Kyllä hän
vielä muisti sen illan, jolloin isä tuli kotiin ja kertoi, että
nyt alkaisi louhinnassa uusi nuotti, kun oli saatu ensimmäinen
kivipora, jota Kalpa itse tulisi hoitamaan. Seuraavana aamuna hän
oli ollut katsomassa, miten isä pani kojeen käyntiin, ja sitten hän
oli viikkokauden kerskaillut sekä Kallelle että muille pojille. Ja
asemamiehillekin. -- Niin, niin; oli sitä lapsellinen siihen aikaan,
mutta nyt jo täydet neljätoista.
Pärrr...! kaikui jyrkkien kiviseinien välistä. Sitten juna ajoi
ohi kaupungista syvällä kuilussa. Se tuli loitolla vihannuudessa
kiemuroiden kuin sähisevä kalkkarokäärme, kunnes se jymisten ja jyskien
sukelsi kiviröykkiöön, kuumuuden tanssiessa mustien asfalttikattojen
yllä. Savu vain tuprusi mahtavana ja valkoisena sinisestä varjosta
siellä alhaalla. Heti senjälkeen tuli puhkuva tavarajuna raskaasti
päinvastaiseen suuntaan kulkien. Kohti kaupunkia. Junat sivuuttivat
toisensa vuorenonkalossa, maan järistessä laajalti ympärillä.
Mutta sitten lakkasi jyrinä ja kuului taas porien ääni. Pärrr... Toinen
ja kolmas yhtyivät soittoon vieläkin kimakammin: Pärrr ... pärrr...
Ei, ei tämä laulu ollut samaa nyt enää. Senjälkeen kuin isän kävi niin
keväällä... Isän kuoltua oli tullut siihen särinää, jota siinä ei ollut
ennen. Kivi huusi kuin tuskassa teräksen kosketuksesta. Melkeinpä
ryssien kuularuiskutkin nyt kuuluivat paremmalta... Ehkä eivät sentään.
Ryssien!
-- Ryssät!
Onni Kalpa loikoi oikona vatsallaan harvassa ruohikossa, kyynärpäät
maassa ja posket raskaasti kämmenissä. Hänen pyöreän päänsä olivat
synkät mietteet venyttäneet omituisen pitkäksi. Mutta tämän viimeisen
ajatuksen kohdalla välähti kaksi keltaista kipinää hänen silmissään,
ruskeat sormet tarttuivat takkuiseen tukkaan ja leuat jysähtivät kokoon
tavalla, joka merkitsi, että hänen sydämensä oli täynnä lausumatonta
sanaa: saatana.
Hän makasi pienessä notkelmassa monien vihreiden mättäiden välissä
korkealla saman vuoren laella, jonka rautatie keskitse halkaisi.
Kaupungin melu ja vihellykset kuuluivat kaukaisina, mutta lähempänä
samalla suunnalla sijaitsi ensimmäinen ratojen haarautuma, jonne
huonompilaatuisten junien oli tapana kasaantua odottamaan, kunnes
vihdoin jotkut raiteet vapautuivat ahtaassa vuorisolassa ja junat
yksi kerrallaan voitiin laskea kaupunkiin. Yötä päivää vinkui ja
vilkkui ilmoitusmerkkejä näiden kahden aseman välillä, ratapihan ja
sen etuvartion. Ja kaupungin alati kasvaessa kasvoi myöskin uusien
raiteiden tarve vapautukseksi ahdingosta. Vuosi vuodelta kiljuivat
kiviporat ja räjähtivät panokset vuoren sisässä, jonka aukeama murtui
yhä avarammaksi.
Onni oli heittäytynyt siihen missä loikoi ensiksikin sentähden,
ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Toiseksi hänellä ei ollut
mitään halua näyttäytyä kotona tähän aikaan päivästä. Jos hän aamulla
tavalliseen aikaan lähti kotoa kaupunkiin mennäkseen, ei kenenkään
tarvinnut tietää, että hän illalliseen saakka makasi maha tyhjänä
jollakin mäellä. Näin oli helpointa, kun pysyi hiljaa. Ei suinkaan
vatsa ollut niin suuri herra, että sen tarvitsi saada rusikoida miestä.
Oli vain muitta mutkitta pantava pitkäkseen ja painettava se maata
vasten. Mielinmäärin se silloin sai reuhtoa ja rähistä -- yliote oli
kumminkin miehellä itsellään.
... Ei sen puolesta, että äiti olisi pitänyt kaupungin herroista ja
tirehtööreistä, kaikkein vähimmin nyt, kun hän kävi pesemässä ja he
asuivat Iisakki-enon luona. Ei iltaa ettei hän tullut kotiin kädet
rikkihierottuina, vienyt toisia ikkunan ääreen ja näyttänyt heille:
tällaisiksi varoo herrasväki kyllä käsiänsä kuluttamasta... Mutta
muuten ei äidille ollut niinkään hyvä puhua. Jos menit ja sanoit
hänelle, että nyt ne ovat vääryydellä ajaneet pois työstä, kyllä
silloin tuli toinen ääni kelloon: Älä syytä vääryyttä; minä tiedän,
minä, millainen sinä olet miehiäsi.
Ei, jollei hän pian saa uutta paikkaa eikä vatsa enää kestä paastoa
iltaan asti, kyllä hän silloin ensiksi uskoo huolensa eno Iisakille.
Hän on sentään reilu ja avulias mies. Hänhän sen kaiken niin järjesti
kuin mahdollista oli. Ja sitten hän oli ainoa, jonka kanssa saattoi
puhua, vaikkei hän juuri mitään vastannutkaan. Keväällä hän kuitenkin
sanoi, että nyt -- poika -- on isäsi kuollut, ja nyt täytyy tässä
minun ... tuota... Ja sanassaan hän oli pysynytkin. Se vain oli ikävää,
ettei hän kylliksi vihannut ryssiä. Mutta eihän hän tiennyt, eikä
äitikään...
Porat vinkuivat, junat kiisivät ohi syvällä kuilussa.
Onni Kalvan pää oli painunut yhä lähemmäksi maata; nyt se lepäsi
unisena ojentuneella käsivarrella. Hänen nenänsä edestä kohosi vihreä
turve, joka näytti tiheältä oksattomalta metsiköltä. Tuonkohan näköisiä
ne Intianmaan bamburuokoviidakot ovat? Nyt kiipesi punatäpläinen mato
erääseen korteen verkkaan ja varovasti. Sen päästyä latvemmalle korsi
alkoi notkua. Surkea tiikeripä siinä viidakossa olikin. Onni Kalpa
haukotteli.
Ruohoturve hänen ääressään seista törötti aivan hievahtamatta
tuulettomassa heinäkuun helteessä. Mutta joka kerran, kun juna jyrisi
ohi alhaalla, tuulahti tänne ylös asti, ja heinänkorret painuivat
maahan. Silloin näkyivät hehkuvan keltaiset kiviröykkiöt toiselta
puolelta rataa. Siellä, tulikuumien graniittimöhkäleiden keskellä,
liikkui ruskeaksi paahtuneita olentoja, alastomina vyötäröitä myöten.
Ne kumartuivat ryskiviä poriansa hoitamaan, ja tänne saakka saattoi
nähdä, miten auringonsäteet heijastuivat heidän ihostaan, kuin olisi se
ollut lasia. He olivat tietysti hikisiä.
Noin isäkin oli hikoillut, mutta kyllä hän sentään näytti
muhkeammalta... Isä -- aina vain isä johtui mieleen!
Taas juna jymisi ohitse, taas painuivat heinänkorret. Mutta nyt
tanssivat sekä louhoksen miehet että radan kiiltävät kiskot, jotka
kaartuivat kauas tuolta notkosta, kaikki tanssi ja tutisi polttavan ja
painostavan sumun takana, kaukana, kaukana, hyvin kaukana...
Hän ummisti silmänsä ja nukahti. Junat kiisivät ohitse, porat lauloivat.
Mutta nyt kävi hullusti, vai näkikö hän unta?... Hän kavahti pystyyn ja
tarttui unenpöpperössä päähänsä. Sitten hän taas tupertui ruohikkoon
kuin pyörtynyt. Uii! ... miten paarmanpisto saattoi polttaa. Koko pää
oli kuin tulessa.
Hän sylkäisi kämmeneensä ja voiteli turvottumaa. Se vähän helpotti. Hän
asettui taas makuulle kuten äsken, haluttomana ja vihamielisenä koko
maailmalle. Kaikki ihmiset ja olosuhteet häntä vainosivat.
Nyt ei kuulunut mitään poria eikä mitään juniakaan ajanut ohitse. Hän
tiesi, mitä se merkitsi. Odotettiin kello kolmen panoksia.
Kohta tulikin ensimmäinen pamaus ja heti senjälkeen vierivien
kivilohkareiden ryske.
Mutta aina vain isä johtui mieleen ja nyt paremmin kuin milloinkaan!
Noin juuri pamahti keväälläkin, vaikka se pamaus tuli paljon ennen
tavallista räjäytysaikaa, varhain aamulla. Kun ensimmäinen pora
alkoi pyöriä, silloin se jo tuli. Mutta isä porasi yksikseen omalla
kohdallaan niinä päivinä...
Taas vanhat ilkeät näyt kulkivat hänen päänsä läpi, jota paarmanpisto
yhä kirveli. Hän näki itsensä kulkemassa rataa pitkin kaupunkiin
sinä kirkkaana ja tuulisena huhtikuun aamuna. Ryhmä työmiehiä tulee
häntä vastaan ja ryhmän keskessä kannetaan paareja. Sellaista hän oli
nähnyt ennenkin tapaturmien jälkeen, joten hän vain ohimennen aikoi
kysyä, kuka se oli ja vieläkö hän eli. Mutta jo kaukaa hän näki, että
punaparta Piilonen kulki etunenässä ja huitoi kädellään. -- Hei, pojan
paholainen, se onkin oma isäsi tällä kertaa; lähde nyt mukaan äidin
luo! Ja Piilonen otti häntä armottomasti niskasta, syytäen karvaita
kirouksia punaisesta parrastaan.
Mutta vaikka hän onnettomuudesta ja Piilosen lujasta otteesta aivan
typertyi, hän kuitenkin ymmärsi jotain. Edellisenä iltana hän ei ollut
sitä ymmärtänyt, ja nyt oli liian myöhäistä. Edellisenä iltana...
Hän vapautui Piilosesta ja alkoi kulkea miesjoukon jälestä. Vielä tänä
päivänä hän saattoi tuntea saman heikkouden polvissaan, vielä hän
saattoi nähdä, kuinka mustat täplät tanssivat silmissä, kun hän katsoi
paareihin, jotka keinuivat miesten välissä.
Siten kulku kävi hitaasti ohi aseman, ylös suureen punaiseen
tiilitaloon äidin luokse.
Portaissa ovet lensivät auki ja työläisperheet syöksyivät ulos.
Kantajat taakkoineen nousivat askeleen kerrallaan ja heidän jälkeensä
ihmiset kurottivat kaulaansa nähdäkseen veriset paarit, jotka huojuivat
käytävän käänteissä. Naapurivaimot vaikeroivat, lapset töllistivät ja
pienimmät parkuivat.
Ja niin sitten isä Kalpa makasi kuolleena kotonaan. Muudan lääkäri
tuli, poimi moniaita pirstoutuneen poran palasia rinnasta ja kirjoitti
jotain jollekin paperille.
Ja sitten tulivat pitkät itkut, sitten hautajaiset ja vihdoin muutto
Iisakki-enon tupaan alas Oikotien varrelle.
Anna-sisko niinä päivinä enin itki. Mutta Onni tiesi mitä tiesi eikä
ollutkaan siitä pitäen monta sanaa sisarensa kanssa vaihtanut.