[Nimet samansuuntaisesti esitetty »Virittäjän» 5. n:ossa 1908.]
_Säettä_ eli _runoriviä_ nimitetään myöskin _värsyksi_ (latin. versus).
Tavallisesti meillä värsy sanalla kuitenkin tarkotetaan säkeistöä.
Lieneekin selvintä käyttää sitä vain siinä merkityksessä, joka kerran
on niin yleistynyt.
Säkeistöä muutamat sanovat _säejaksoksi_. Tämä nimitys sopii minusta
paremmin merkitsemään kahta tai useampaa toisiinsa läheisesti liittyvää
säettä, jotka yhteensä muodostavat säkeistön alaosan. Tällä käsitteellä
ei vielä ole omaa vakaantunutta nimeään. Säejakso sopii siksi, se
kun hyvin vastaa käsitteen vieraskielistäkin nimeä _perioodi_.
Säejaksoja voi säkeistössä olla kaksi tai useampia, sekä _pää- että
sivusäejaksoja_.
Täten on Oksasen "Eräs nälkätalven kuvia" nimisessä runossa kolme
_säkeistöä_ eli _värsyä_ (stroofia). Kukin niistä sisältää kaksi
nelisäkeistä pääsäejaksoa, joista kumpikin jakaantuu kahteen
sivujaksoon (viite [4] jälj.):
Oli kolkko; mä kangasta kuljin,
lumi singoten silmihin lyö; |
jop' on päiväkin maillensa mennyt,
pian joutuvi jouluinen yö. — ||
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
maantietä mun eelläni päin? |
Koto kaukana lienevi sillä,
joka matkall' on tuiskussa näin! |||
Säkeen lopussa on säännöllisesti pienempi tai suurempi pysähdys,
jota nimitän _säkeeneroksi_. Säe saattaa kuitenkin joskus liittyä
seuraavaan niin läheisesti, ettei niiden välillä ole mitään varsinaista
pysähdystä. Tällaista säkeiden yhtymistä (enjambement) kutsun
_säkeensito_ nimellä. Esim.:
Jo lempeäll' illalla poski (s-sito)
impeni kelmenee.
Säkeeneron rinnalla on muutamia ulkonaisempiakin keinoja, joiden avulla
säkeen loppu selvemmin esiintyy. Sellaisia ovat säkeen viimeisen jalan
vaillinaisuus ja loppusointu.
Kaikissa säkeissä ei joka runojalka ole täydellinen, vaan saattaa
niissä myöskin olla vajanaisia jalkoja, joista puuttuu joko nousu tai
lasku. Tätä jalan vaillinaisuutta (katalex) nimitän _runojalanvajaksi_.
Sellainen vajanainen jalka, jossa ei ole nousutavua ollenkaan, on
esijalka l. -tahti. Säkeen lopussa taas on usein vajajalka, jossa ei
ole muuta kuin nousutavu. Vielä voi joskus säkeen sisälläkin olla
tällainen vajajalka. Sekä säkeen sisällä että lopussa olevan vajajalan
muodostaa siis yksi ainoa, nousussa oleva tavu. Säe, jossa on jalanvaja
sekä keskellä että lopussa, on esim. pentametri:
Sinne mun kultani | jäi, | sinne mun
ystävän' | myös.
Voidakseen rytmiltään sopia säkeeseen saa vajajalan nousutavu lukiessa
hidastetun tempon tai jälkeensä paussin, tahi yhtyvät nämä molemmat
rytmin täydentäjät.
Säe, jonka kaikki jalat ovat täydelliset, on _täysijalkainen_
(akatalektinen). Jos säkeessä on vajajalkoja, on se _vajajalkainen_
(katalektinen). Näillä nimillä (akatalektinen ja katalektinen)
tarkotetaan tavallisesti säkeen lopussa olevaa vajaa.
Näin säkeen alku ja loppu voi olla vajajalkainen, jos katsotaan
irtosäettä. Mutta kun säkeet yhtyvät toisiinsa rytmilliseksi
kokonaisuudeksi, vajanainen loppujalka voi saada täytteensä seuraavan
säkeen esijalasta, esim.:
Kuin Väinämö nuori sä lasket | vain
päin | unten ja toivojen saarta.
Säkeiden liitekohdissa varsinainen rytmi usein muuttuu, runojalkojen
joko lyhetessä tai pidetessä. Joskaan se näissä kohdin ei ole niin
loukkaavaa kuin säkeen sisällä, koska säkeen muutenkin enimmäkseen
tulee esiintyä vähän muista erottuvana, on kuitenkin katsottava, ettei
säkeen liittäminen toiseen liiaksi koettele rytmin kimmoavaisuutta.
Kuten säkeen jälkeen tavallisesti on pysähdys, säkeenero, niin
säejaksonkin jälkeen on vielä yleisemmin pysähdys, edellistä suurempi:
_säejaksonero_. Harvoin esiintyy _säejaksonsito_, esim.:
Kuusten alla seisoo suojus,
sepä kattotorvestaan (sj-sito)
sukkelasti suitsuttavi
säkeniä ilmahan.
_Säkeistönero_ on säejaksoneroakin sekä yleisempi että suurempi
pysähdys. _Säkeistönsitokin_ on joskus paikallaan, joskin se on
vielä harvinaisempi kuin säejaksonsito. Sillä pitääkin olla pätevät
perusteensa. Esimerkki säkeistönsidosta — muista sidoista tässä
välittämättä:
Jos tuikutella voisin
mä kielin sataisin
tai kiurusena öisin
kohoova pilvihin, (säk-sidos)
niin aina kiitteleisin
suloista Suomea,
ja Jumalalle veisin
ma huokauksensa.
Tämäkään ei ole aivan hyväksyttävä säkeistönsito, koska esiintyy heti
runon alussa, tässä kun säkeistöjen muoto ei vielä ole selvinnyt runoa
kuulevan tajunnalle, joskin sitä näkevän. Vasta kun tällainen sito on
säännön poikkeuksena ja muuten oikeutettu, saattaa sillä olla hyvä,
voimakaskin vaikutus.
Säkeistöt voivat tietysti rakenteeltaan olla hyvin erilaiset.
Lähemmin puuttumatta niihin teen vain yhden yleisen huomautuksen. Kun
säkeistön tarkotus on muodostaa muista erottuva kokonaisuus, tulee sen
muodoltaankin olla sellainen, että sen runoa kuulevakin helposti siksi
huomaa. Hyvin tavallisia kuitenkin ovat sellaiset säkeistöt, jotka yhtä
hyvin voisi käsittää kahdeksi tai useammaksi. Niinpä edellä esitetty
Oksasen värsy[4] kuulijasta hyvinkin saattaa pääsäejaksojen mukaan
tuntua kahdelta eri värsyltä.
Runosepolla on kyllä useita eri keinoja voidakseen sepittää säkeistöt
kiinteämmät, jos hän vain kiinnittää huomionsa tähän kylläkin tärkeään
seikkaan.
Milloin säkeistöt ovat olevinaan toisiaan muodoltaan vastaavia, on
vastaavaisuutta mielestäni vaadittava nykyistä paljoa tarkemmin,
ainakin mitä varsinaiseen laulurunouteen tulee. Lukurunoja sepittäessä
voi kyllä käyttää monellaisia vapaampia runomittoja ja säkeistömuotoja.
Kun säkeistöt eivät korko- ja laajuussuhteiltaan ole toisiaan
vastaavia, ei säveltäjienkään sovi niitä sellaisina käsitellä.