Soinnuista on meillä _alkusointu_ (allitteratsioni) vanhin ja
omaperäisin. Se oli vanhassa kansanrunoudessamme myöskin ainoa
sointulaji, jota yleisesti viljeltiin runokielen kaunistuskeinona.
Ovatpa jotkut arvelleet, että vain se on nykyisenkin runokielemme
kaunistuskeinoksi sopiva ja sellaiseksi muka hyvin riittäväkin.
Alkusointu on taitavasti käytettynä oiva tyylillinen kaunistuskeino.
Se voi esiintyä myöskin rytmillisenä keinona, säkeitä ja säejaksoja
toiselta puolen rajottavana, toiselta puolen yhdistävänä. Näin oli
alkusointu rytmin palveluksessa muinaisskandinaavialaisessa runoudessa.
Myöskin nykyisessä taiderunoudessa se joskus esiintyy tällaisenakin.
Säkeet
Ikkunat verhoo jo illan
harmaja hämy
tuntuvat pelkällä alkusoinnulla rytmillisesti rajotetuilta, säkeiden
ensimäinen ja viimeinen sana kun alkavat samalla äänteellä.
Mahdollisesti täten hyvinkin sopisi alkusoinnulla ulkonaisesti merkitä
esim. loppusoinnuttomain säkeiden loppua.
Säkeitä yhdistävänä alkusointu voi esiintyä monella tavalla, esim.
siten että säkeessä muutamat sanat, etenkin viimeinen, ja seuraavassa
joku tai jotkut, varsinkin ensimäinen, ovat alkusoinnussa keskenään,
tai siten, että yhteenkuuluvat säkeet tai säejakson kaikki tai
äärimäiset säkeet alkavat samoilla äänteillä. Esimerkkinä säkeistöä
sitovasta alkusoinnun käytöstä olkoon seuraava säkeistö:
Kuusten alla seisoo suojus,
sepä kattotorvestaan
sukkelasti suitsuttavi
säkeniä ilmahan.
Kun alkusointu rytmillisen tehtävänsä ohessa vielä hyvin täyttää
varsinaisemman, tyylillisen tarkotuksensa, kuten edellisessä
esimerkissä, jossa _äännemaalausta_ (onomatopoieesis) on taitavasti
käytetty, on vaikutus vielä parempi.
Rytmillisine ja tyylillis-soitannollisine edellytyksineen alkusointu
hyvinkin pystyy korvaamaan loppusoinnun puutetta useissa tapauksissa,
etenkin vaihtelevien, poljennollisessa suhteessa täsmällisten
runomittojen yhteydessä, jolloin loppusointu ei aina ole oikein
paikallaan.
_Loppusointuakaan_ (l. riimiä) ei toki sentään ole syytä hylätä,
kuten jotkut vaatisivat, joskin meillä olisi paljon rajotettava ja
parannettava sen viljelemistä.
Runojalkojen laajuussuhteista jo olen kyllä puhunutkin, mutta en malta
olla sanomatta niistä pari sanaa tässäkin yhteydessä, koska niiden
halveksiminen loppusoinnuissamme ilmenee sikäli suuremmassa määrässä
kuin lyhytalkuiset, varsinkin kaksitavuiset loppusoinnut ovat saaneet
enemmän jalansijaa. Kun saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen
vastaavaisina riimeinä on _näen (väen) — aatteet (vaatteet)_, joista
edellinen laajuudeltaan on vain puoli jälkimäisestä, niin se ei
suinkaan tunnu hyvältä eikä seurattavalta. Samoin muodot _loisto|si —
vois_ ja _turun — poistaa — hyvyys — voisi_ ovat laajuudeltaan liian
kirjavat sopiakseen saman runon vastaavaisiksi riimeiksi. Sisällyskään
ei tee täyttä vaikutustaan jos muotoa vastaan näinkin paljon
rikotaan. Täysin hyväksyttävinä ei näet mitenkään voi pitää sellaisia
vastaavaisuuksia.
Mitä erityisesti tulee sellaisiin loppusointuihin kuin syksyllä — elämä
— kevättä, joita parhaatkin runoilijamme viljelevät, ne täyttävät perin
huonosti tehtävänsä. Puhumattakaan nyt siitä, että loppusoinnuiksi
paraiten sopivat sellaiset sanat ja tavut, joilla muutenkin sana-,
mieluimmin pääkoron, ja lausekoron vaikutuksesta on huomattavampi asema
kuin vain pelkän runokoron antama — kuten alku- ja puolisointukin ovat
tällaisissa kohdissa vaikuttavimmat — puhumattakaan siis tästä ovat
esimerkkeinä mainittujen kaltaiset loppusoinnut aivan liian lyhyet.
Niiden keksimiseen uhrattu vaiva on jotenkin tuloksetonta, sillä
mainittavaa soinnun vaikutusta ne tuskin tekevät. Pääasiallisesti
juuri foneettisesta syystä lyhyet yksitavuiset riimit olisivat
hylättävät meillä, kuten ovat enimmäkseen hylätyt muuallakin. Eivät
siis sellaisetkaan tavut kuin esim. _ma — tuulilla_ eivätkä edes
vastakohtaiset _se — he_ ole riimeinä oikein hyväksyttävät, vaikka
ovatkin paremmat kuin ainoastaan runokorolliset tavut.
Yksitavuisia sanoja, jotka paraiten sopisivat yksitavuisiksi
loppusoinnuiksi, on meillä vähän. Edellä esitetyn mukaan olisi
näidenkin kuten muiden yksitavuisten loppusointujen käyttöä vielä
rajotettava. Täten niiden muutenkin pieni määrä yhä pienenee.
Kun useimmat jäljelle jääneistä harvoista jo väkisinkin tuntuvat
liian jokapäiväisiltä, pitäisi siis turvautua muihin keinoihin.
Yksinkertaisin sellainen olisi tietysti jättää miespuoliset riimit
ilman muuta kokonaan pois. Muutamat näyttävätkin suosivan sitä
menettelyä, että käytettäisiin vain etupäässä kaksi- ja useampitavuisia
loppusointuja. Kieltämättä nämä, etenkin kaksitavuiset, ovatkin
paljoa paremmin kielemme mukaisia kuin yksitavuiset. Kun kuitenkin
runon luonne usein vaatii säkeen loppuun nousutavun eikä kahta jalkaa
täyttäviä loppusointujakaan ole näihin kohtiin varsin viljalti
sovitettavissa, voi tällaiset säkeet useassa tapauksessa vahingotta
jättää ilman loppusointua, tietysti silloin runon kaikki vastaavaiset
säkeet. Tämä käy hyvin laatuun esim. milloin alkusointu on otettu
erikoisesti rytmin palvelukseen. Sellaisissa tapauksissa, jolloin
kaksi- tai useampitavuinen loppusointu selvästi päättää säejakson,
säe niinikään riimittömänäkin sopivasti liittyy kokonaisuuteen jakson
osana, varsinkin lyhyissä perioodeissa. Esim.:
Ja kolme veljestä voittaja | nyt
näki tuotavan tuomitta|vaksi.
Oli yksi jäykkä ja ylpe|ä,
mut nöyrää, kalpeeta | kaksi.
Täten voisi säästää yksitavuiset loppusoinnut tarpeellisempiin kohtiin,
etupäässä säejaksojen loppuun, milloin jakso loppuu nousutavulla. Esim.:
Päivän viime säteet | lankee
yli tutun piha|maan.
Mieleni on ahdas, | ankee
kuin ei ennen konsanaan.
Etenkin jos säejakson muut säkeet ovat loppusoinnuttomat, tuntuu
yksitavuinen riimi jakson nousutavuilla päättyvissä loppusäkeissä
tarpeelliselta. Esim.:
Ma yksin kannelta | soitan,
niin hiljaa hiipii | yö;
niin kummasti sävel | värjyy,
niin oudosti sydän | lyö.
Riimin tehtävä ei ole ainoastaan rytmillinen, säkeitä toisistaan
erottava ja samalla niitä säejaksoiksi ja säkeistöiksi yhdistävä, vaan
se on myös ja ennen kaikkia musiikillinen ja tyylillinen. Milloin
näistä tai muista syistä yksitavuisiakin riimejä pitäisi runsaammin
käyttää, saattaisi sellaisiksi joskus vastaavaisiin kohtiin hyväksyä
edellä esitettyjä lyhyitäkin, esim. siten vahvistettuina, että pannaan
edellisen jalan täyttävä puolisointu niiden eteen. Esim. _aamusi —
saapuvi_ tuntuu täyteläisemmältä kuin _aamusi — pääsevi_, joskaan
viimeinen tavu ei edellisessäkään tapauksessa tule sen huomatummaksi.
Loppusointumme eivät tavallisesti ole niin vaikuttavia kuin muiden
kielten painokkaat riimit, meillä kun kielemme luonnon mukaisesti
niinä runsaasti viljellään sivukorollisia ja sanakorottomiakin tavuja.
Mutta väärin olisi, jos tässäkin taas asetettaisiin vieraat kielet
määräämään, mikä meillä on kelvollista, mikä kokonaan hylättävää.
Joskin riimimme yleensä ovat heikommat, on kielellämme sen sijaan
muihin verraten useita sekä rytmillisiä että soitannollisia ja
tyylillisiä etevämmyyksiä. Näitä kun taitavasti käytellään,
loppusointumme kernaasti voivat ollakin miedompia kuin muilla. Liian
heikkoja ja tyhjiä ei tietysti sovi viljellä. Ne ovat yhtä tarpeetonta
ja paheksittavaa voiteen haaskausta kuin sekin, että asetetaan riimit
liian etäälle toisistaan tai muuten mutkallisesti, jotteivät kuulijaan
tee muuta kuin kiusallista vaikutusta.
_Puolisointu_ (assonansi) ei useimpien maiden taiderunoudessa
ole oikein hyvässä maineessa. Romaanilaisten kansain, etenkin
espanjalaisten runoudessa se kuitenkin on yleinen kaunistuskeino.
Saattaisi mahdollisesti tämäkin sointulaji meillä olla armoihin
otettava. Etenkin sellaiset puolisoinnut, joissa vokaalit ovat
keskenään täydellisessä soinnussa, näyttäisivät meidän vokaalirikkaan
kielemme mukaisilta. Yksitavuiset puolisoinnut esimerkiksi voisivat
joskus olla paikallaan, miespuolisten loppusointujen puutetta
korvaamassa. Tällöin tulisivat kysymykseen pitkävokaaliset tai
-diftongiset tavut, sellaiset kuin _saan — maat_, _pois — loi_ j.n.e.
Nämä sopisivat ehkä paremmin säkeiden loppuun kuin lyhyet loppusoinnut,
koska pitkät tavut lopussa tuntuvat pontevammilta. Laulussakin säe
usein loppuu pitkällä sävelellä. Puolisoinnut olisivat vain pantavat
vastaaviin kohtiinsa runon alusta alkain, jotteivät vaikuttaisi
puutteellisilta loppusoinnuilta.
Jälkilause.
Näin kosketeltuani muutamia runomittakysymyksemme eri kohtia,
mielestäni nykyään sen tärkeimpiä, olenkin jo sanottavani sanonut
ja samalla esittänyt joitakin uuden runomittaopin alkeita. Toivon
vain, että esitykseni onnistuisi kaikista puutteistaan huolimatta tai
ehkäpä juuri niiden johdosta saada osakseen edes joitakin asiallisia
arvosteluja, joista kysymyksen myöhempi käsittely hyötyisi.
Virtain Toisveden kansakoululla marraskuussa 1907.