Ensi- l. peruspeonista mittaa olisi esim. seuraava:
Tätä myrskyä ja | viuhinata, | taistelua | tuimaa.
Yhdeksäspeoninen säe:
Minä olin | kivellä ja | kivi oli | sileä.
J.n.e.
Näitä kolmea päälajia ja kutakin niiden alalajia sopii nimittää
_yksinkertaisiksi mitoiksi_, jos niissä ei ole muuhun pääryhmään
kuuluvia jalkoja muualla kuin silloin tällöin varsinaisten jalkojen
sijaisina ja säkeiden liitekohdassa. Jos taas säkeessä on muun,
tavallisimmin viereisen runojalkaryhmän jalkoja enemmän, itsenäisinä
jalkoina, niin se on _yhdistettyä_ eli sekamittaa.
Olen edellä esittänyt kaksi-, kolmi- ja nelitavujalat, jotka hyvinkin
voivat runoudessamme esiintyä, vieläpä muodostaa eri mittoja. Kun
kuitenkin perusmitat, joissa korko- ja laajuussuhteet ovat niin
sanoakseni yhteistoiminnassa, toinen toistaan tukemassa, ovat
rytmiltään voimakkaimpia, on luonnollista, että juuri näitä etupäässä
viljellään. Muut harvoin ovat suositeltavia yhtenäiseksi, esim. koko
runoa muodostavaksi mitaksi. Mutta ettei meidän kielemme mukaista ole
viljellä ainoastaan perusmittoja, siitä olen jo myöskin puhunut. Eikä
muidenkaan runojalkojen ja -mittojen käyttäminen ole mikään rytmillinen
rikos, päinvastoin omansa elähyttämään poljentoa, kunhan ne vain
osataan asettaa sopiviin kohtiin.
Koska jo olen käsitellyt seikkoja, jotka sijaisjalkoja valitessa
mielestäni olisivat huomioon otettavat, en enää erittäin puhu siitä
miten luulisin perusmittojemme rytmin saatavan nykyistä paremmaksi. Sen
sijaan on vielä sanottava muutamia sanoja sekamitoista.
Voimme jakaa sekamitat kahteen päälajiin: sellaisiin, joissa toisen
jalkaryhmän jalkoja on eri säkeissä kuinka monta ja missä kohdin
kulloinkin, ja sellaisiin, joissa on vain määrätty luku niitä ja ne
aina määrätyssä säkeenkohdassa. Edellistä voisimme nimittää _vapaaksi_,
jälkimäistä _sidotuksi sekamitaksi_.
Vapaa sekamitta on paljoa helpporakenteisempi, ollen myöskin varsin
sopiva rytmimaalaukseen. Se onkin hyvin yleinen meilläkin. Esim.:
On | poissa | Kustavi | suuri —
hepo | juoksee | haltia|ton —
ja | puhtahan | uskon | muuri
hänen | kanssaan | murtunut | on.
Ettei tämä ole sidottua sekamittaa, näemme muista värsyistä, esim.
seuraavasta, jossa itsenäiset trokeet ovat toisissa säkeenkohdissa:
Eräs | urhosa | poika | Suomen
on maassa | haavois|saan;
ei | koittane | uusi | huomen
tuon | silmähän | milloin|kaan.
Kuten näistä esimerkeistä näkyy, voi vapaissa sekasäkeissä olla milloin
yksi-, milloin useampitavuinen esitahti, olematta pituudeltaan toisia
vastaava. Saattaapa vapaus näissä mennä vieläkin pitemmälle, joten
esitahti jää toisissa säkeissä kokonaan pois, toisissa taas on yksi-
tai useampitavuinen esitahti.
Yhtä suositeltava kuin nykyään suosittu ei vapaa sekamitta kuitenkaan
ole, ainakaan säveltäjän kannalta katsottuna. Varsinaisessa
laulurunoudessa näyttäisikin olevan syytä tyytyä etupäässä
vanhempaan sekamitan lajiin, sidottuun sekamittaan, joka kukoisti
jo muinaiskreikkalaisten ja roomalaisten runoudessa ja jota heidän
esimerkkiään seuraten nykyiskansatkin ovat runsaasti viljelleet. Tämä
laji on sävellettäväksi edellistä paljon sopivampi, kun kaikissa
säkeistöissä vastaavat kohdat ovat todella toisiansa vastaavat,
samallaiset. Sidottuja sekamittoja olivat Sapphon, Asklepiadeen
ja Alkaioksen säkeet ja säkeistöt ynnä monta muuta kaksi- ja
kolmitavujaloista muodostettua säe- ja säkeistölajia. Ne olivat
sangen vaihtelevia säännöllisestä rakenteestaan huolimatta. Niiden
poljento oli niin soitannollinen ja täsmällinen ja säkeistöjen muoto
poljennolla niin määrätty, että nykyiskansain runojen tavalliset
kaunistuskeinot, eri sointulajit, olivat tarpeettomat. Klassillisessa
runoudessa ei käytettykään alku- eikä loppusointuakaan kuin joskus
aivan satunnaisesti.
Vanhain kansain esimerkkien mukaisia uusiakin sidottuja sekasäkeistöjä
on monellaisia, myöskin loppusointuisia. Esimerkkinä sidotusta
sekamitasta mainittakoon Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet", jonka ensi
värsy kuuluu:
"El', | armas Annani, | vaale|ne,
jos | Pyörtäjä|koski | pauhaa;
sen | voimaa | en tosin | vallit|se,
ei | löydä se | koskaan | rauhaa,
mut | kellä sen | kalliot | tiedoss' | on,
niin | sille se | nöyr' on ja | voima|ton."
Saman kaavan mukaan menee koko runo. On nautinto lukea näin rytmikästä
runoa, jossa laajuus on siihen määrään otettu huomioon, ettei yksikään
nousutavu ole lyhyt, paitsi säkeiden lopputavuina olevista muutamat
harvat. Nämätkään eivät riko rytmiä, koska jokaisen jälkeen on selvä
paussi. (Kts. [2] ed.). Laskutavujen laajuus on myöskin yleensä
moitteeton. Korkoa sen sijaan on joissakin paikoin loukattu.
Näytteeksi siitä, millä vapaudella meillä nykyään sekasäkeiden
erilaisia jalkoja liitetään vierekkäin, pantakoon tähän joitakin
säkeitä:
On | louhikko harmaata | kive|ä.
Yks | oli, | yksi, mun | kohta|loni.
Terve, | taistelo | tasa|pää.
Kuten huomaa näistäkin esimerkeistä, eivät parhaatkaan nykyiset
runoilijamme ole tarkkoja rytmin suhteen. En tiedä, millä pätevillä
syillä tällaista vapautta puolustetaan tai voidaan puolustaa. Kun
ylimalkaan kaikissa säkeissä pitemmät jalat etupäässä määräävät
tempon silloinkin, kun niitä on vain harvoja, täytyy esimerkkeinä
olevien tapaisissa säkeissä pitkänousuistenkin trokeiden oikeata
tempoa lukiessa vähän hidastuttaa. Että lyhytnousuiset, jotka
yksinkertaisissakin säkeissä usein tuntuvat pitkänousuisten
rinnalla liian lyhyiltä tai muuten rytmiä liiaksi muuttavilta,
esimerkkisäkeidenlaisissa vielä huonommin täyttävät paikkansa, on
selvä. Vieläkin kehnommin sopivat lyhytnousuiset trokeet sellaiseen
sekasäkeeseen, jossa on sekä kaksi- ja kolmi- että nelitavujalkoja,
esim.:
Sen minä | sanon sulle | neitoni | rakas,
että | elä ole | sure|vainen.
Esimerkin viimeisen edellinen jalka on tässä yhteydessä aivan liian
lyhyt. Jos viimeisen sanan sijalle panisimme _itkeväinen_, olisi rytmin
kompastus pienempi, mutta vasta sana sellainen kuin _kaipaavainen_
soveltuu rytmiltään tähän säkeeseen.
Vapaiden sekamittojen luontoisia ovat tähän asti yleensä olleet
yksinkertaisetkin runomittamme, niissä kun on sekaisin hyvinkin
erilaisia saman jalkaryhmän jalkoja, jotka eivät rytmiltään sovi
varsinaisten sijaisiksi. Tällaisten vapaiden _sekatrokeisten,
-daktylisten_ ja _-peonisten_ mittojen sijaan olisi etenkin
varsinaisten laulurunojemme rytmin parantamiseksi saatava _sidottuja_,
joten siis samankin ryhmän erilaiset jalat pantaisiin vastaaviin
määrättyihin kohtiinsa. Minkälaiset runojalat ja missä järjestyksessä
täten sopivat kunkinkertaiseksi runomitaksi, sen määräävät runon
sisällön mukaiset poljennolliset näkökohdat, joihin musiikin
rytmiteoriakin osaltaan luo valaistusta, asettaen omat vaatimuksensa.