Ei kuitenkaan voi seurata laajuusperiaatettakaan äärimäisyyksiin asti,
eikä se ole tavotettavaakaan, koska runomitta — etenkin yksinkertainen,
samoista jaloista sepitetty siten tulisi yksitoikkoinen. Runoilijalla
tulee aina olla vapaus käyttää sijaisjalkojakin varsinaisten asemesta.
Tämä on hänellä yksi ja tärkeäkin keino tilapäiseen sisällön vaatimaan
rytmillä-kuvaamiseen. Vapaus on hänellä suurempi luettavaksi aiotun
runon sepittämisessä kuin sellaisen, jonka on tarkotus olla kaikin
puolin musiikkimiehiäkin tyydyttävä.
Tavallisessa puheessa samat tavut voivat eri asemissa olla johonkin
määrin eri pitkät. Siten voi pitkä tavu vieläkin pidetä ja lyhyt
entisestään lyhetä. Paitsi täten saattaa, joskaan ei niin kernaasti,
laajuuden muutos tapahtua myöskin niin, että pitkä tavu vähän lyhenee
ja lyhyt pitenee. Mutta tämä tavujen kimmoavaisuus ei suinkaan ulotu
niin pitkälle, että luonnoltaan lyhyt tavu muuttuisi pitkäksi tai pitkä
lyhyeksi, paitsi joissakin erikoistapauksissa. Puolipitkä tavu sen
sijaan voi käydä pitkästä ja lyhyestä. Runoudessa tavujen kimmoavaisuus
on samojen lakien alainen kuin puheessa.
Tämän mukaan siis, ensin pitkän tavun sijaisista puhuakseni, sopii
puolipitkä tavu panna vastaamaan pitkää. Puolipitkän esiintymisestä
runomitassa on jo (ks. [1] ed.) tarkemmin sanottu.
Lyhyttä tavua sitä vastoin ei sovi panna pitkän vastineeksi. (Viite [2]
Jälj.) Sanakorollinen, etenkin pääkorollinen lyhyt nousussa kaikkein
vähimmän soveltuu pitkän tavun sijaiseksi, koska se laulettaissa
pitkäksi venytettynä kuuluu varsin pahalta. Tätä vastaan runoilijamme
kuitenkin enimmän rikkovat. Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan ei
tähän asti hyväksytyissä runomitoissamme muualla niin usein ole tullut
kysymykseenkään, sillä laskussa lyhyt (lyhyet) on ollut paikallaan ja
sanakoroton lyhyt taas ei muuten ole varsin usein sopinut nousuun.
Sanakorottoman lyhyen tavun venyttäminen ei tunnu niin kielikorvaa
loukkaavalta. Lauteessamme säkeen