Teorian ja käytännön heikkouksia on näet sekin, että lukemattomat supi
suomalaiset sanat tähän asti on katsottu runomittaan sopimattomiksi
tai, milloin niitä on käytetty, niitä on sijotettu sopimattomiin
kohtiin. Niinpä ne sanat, joiden ensi tavu on lyhyt, ovat korollisina
ankarimpien sääntöjen mukaan olleet runokieleen mahdottomat. Kun niitä
kuitenkin on täytynyt viljellä, ne ovat huonosti täyttäneet tehtävänsä
niissä asemissa, joihin niitä on sovitettu. Ei tarvitse muuta kuin
laulaa joku suomalainen laulu, melkein mikä tahansa, niin huomaa,
kuinka luonnottomasti lyhyitä tavuja käytetään pitkien asemesta.
Laulamme esim.:
Syttynyt on soota julma,
viihan liekki leimuaa,
puunainen on j.n.e.!
Säveltäjissäkin tietysti on syytä, että täten suomalaisiinkin sanoihin
sepitetyillä sävelmillä alennamme omaa kieltämme, mutta mahdotontahan
yleensä on säveltää tähänastisia runojamme kielen laajuussuhteita
pahasti loukkaamatta, jollei anna joka säkeistölle johonkin määrään eri
sävelmää. Että tämä on epäkohta, ei voitane kieltää.
Rytmin puutteellisuus on runokielemme yleinen vika, kuten jo on edellä
mainittu. Kun meillä esim. on neljä laajuudeltaan toisistaan selvästi
eroavaa trokeejalkaa ja niitä ilman muuta viljellään rinnan miten
sattuu, niin on luonnollista, että rytmi on pilalla. Onhan suuri
rytmillinen ero esim. _ilo_ ja _taatkoon_ sanojen välillä, samoinkuin
daktylien _yleni_ ja _taivaaseen_ välillä. Ja kuitenkin niin erilaisia
jalkoja asetetaan toistensa vastineiksi. Runoilijamme ovat siinä
kohdin menetelleet aivan kuin olisivat vain ylimalkaisesti seuranneet
runousopeissamme esitettyä määrittelyä: "Runomitta on nousujen ja
laskujen säännöllinen järjestys." Jos säännöllisyydellä vaadittaisiin
ainoastaan sitä, että nousut ja laskut vuorotellen seuraavat toisiaan,
niin esimerkkien-laiset runojalat olisivat sikin-sokin käytettyinä
säännön mukaan yhtä hyväksyttäviä kuin ne ovat siten "säännöllisesti"
esiintyviä. Jos taas käsitämme säännöllisyyden niin, että saman mitan
eri jalkojen tulee lisäksi olla suunnilleen yhtä pitkät, niin olisi
meillä runomitan määritys, joka voisi tyydyttää moniaan muun kielen
vaatimukset, mutta ei meidän. Onhan selvää, että suomessa, jossa korko
ja laajuus eivät mainittavasti yhdy, pitää erikseen ottaa huomioon
kumpikin niistä. Ei ole suinkaan rytmin kannaltakaan yhdentekevää,
sanommeko saama vaiko samaa, tuuleman vaiko tulemaan, vaikka näiden
jalkojen pituus onkin jotenkin sama. Kun meillä kuitenkin tällaisia on
hyväksytty toistensa vastineina, jopa pidetään esim. neljättä trokeeta
parempana perustrokeen sijaisena kuin kolmatta, niin voi sitä joskus
puoltaa runojen luettavuuden kannalta, mutta kummaa ei ole, että
säveltäjät tuskaantuvat sellaista tekstiä käsitellessään. Laulaessa
tuntuu näet paljoa pahemmin kuin lukiessa sellainen saman jalan sekä
nousun että laskun laajuuden muuttaminen. Koettakaamme esim. oikealla
sävelmällä laulaa:
Syttynyt on sotaa julmaa,
vihaa liekki leimuaa,
niin huomaamme, miten onnistumatonta itse asiassa on tällainen "rytmin
säännöttömyyden tasaantuminen sen kautta, että eri tavut täydentävät
toisiansa", jota runo-oppimme puoltavat.