[Julkaistu yleensä samallaisena »Ajan» 3. n:ossa 1908.]
Kuten meillä ei ole jambisia eikä anapestisia, samoin ei myöskään
voi olla muitakaan varsinaisemmin nousevia säkeitä kuin esitahtisia,
laskevista runojaloista kokoonpantuja. Runojalkojemme luvusta on siis
täysi syy jättää pois nousevat jalat.
Laskevia runojalkoja meillä sitävastoin on sangen runsaasti. Ottaen
näet huomioon sanojen sekä koron että laajuuden saamme paljon uusia
runojalkoja, joita ei meillä tähän asti ole hyväksytty, kun on
vierasten kielten tavallisimmat jalat ja mitat pidetty meilläkin
ainoina kelvollisina.
Järjestän runojalkamme tavulukunsa mukaan kolmeen ryhmään. (Viite [1]
jälj.) Kunkin ryhmän jalat koetan esittää koron ja laajuuden vaatimassa
arvojärjestyksessään, mikäli siten järjestyksen selvyyden kärsimättä
käy laatuun. Kun kaikissa runojaloissamme runokorko eli nousu on ensi
tavulla, muiden tavujen ollessa runokorottomina, ei korkoa tarvitse
erittäin merkitä. Sopiikin sen vuoksi tavujen laajuutta osottaa
kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämillä laajuusmerkeillä (— ja -),
joilla tähän asti on etupäässä merkitty runotyylimme korkosuhteita.
Korolla tarkotan tässä runokorkoa, joka on sekä sana- että lausekorosta
osaksi riippumaton. Laajuusmerkeillä taas merkitsen varsinaisesti
tavujen "luonnollista" pituutta ja lyhyyttä. Paitsi pitkiä ja lyhyitä
on meillä myöskin luonnoltaan puolipitkiä eli keskiarvoisia tavuja.
_Jänneksen_ mukaan keskiarvoinen on jokainen lyhytdiftonginen tai
suljettu lyhytvokaalinen tavu. Puolipitkä tavu on runokorollisena
yleensä pitkän arvoinen, varsinkin jos sillä samalla on sanan pääkorko.
Runokoroton puolipitkä tavu käy yleensä lyhyestä, etenkin milloin sillä
ei ole sanan pääkorkoa. Puolipitkä voi kuitenkin vastoin edellisiä
sääntöjäkin käydä milloin pitkästä, milloin lyhyestä.
Puuttumatta enempää kielemme prosodiaan, luettelen nyt runojalkamme.
Esimerkeiksi panen vain sanaisjalkoja ja mikäli mahdollista näiden
samain sanain muotoja, jotta jalkojen vertaaminen toisiinsa olisi
helpompi.
Yksi tavu ei semmoisenaan muodosta täydellistä runojalkaa, joskin se
muutamissa tapauksissa pidennyksen tai paussin tahi kumpaisenkin avulla
sellaisesta voi käydä.
Kaksitavujalat eli trokeet:
Ensimäinen trokee | — - | päivä.
Toinen trokee | — — | päivää.
Kolmas trokee | - - | sana.
Neljäs trokee | - — | sanaa.
Koimitavujalat eli daktylit:
Ensimäinen daktyli | — - - | päivänä.
Toinen daktyli | — - — | päiväkään.
Kolmas daktyli | — — - | päivääni.
Neljäs daktyli | — — — | päivääkään.
Viides daktyli | - - - | sanana.
Kuudes daktyli | - - — | sanakaan.
Seitsemäs daktyli | - — - | sanaani.
Kahdeksas.daktyli | - — — | sanaakaan.
Nelitavujalat eli peonit:
Ensimäinen peoni | — - - - | päiviäni.
Toinen peoni | — - - — | päiviäkään.
Kolmas peoni | — — - - | päivääsikö.
Neljäs peoni | — - — - | päiviäänpä.
Viides peoni | — — - — | päiväänikään.
Kuudes peoni | — - — — | päiviäänkään.
Seitsemäs peoni | — — — - | päivääkäänkö.
Kahdeksas peoni | — — — — | päätteeseenkään.
Yhdeksäs peoni | - - - - | sanojani.
Kymmenes peoni | - - - — | sanojakaan.
Yhdestoista peoni | - — - - | sanaasiko.
Kahdestoista " . | - - — - | sanojaanpa.
Kolmastoista peoni | - — - — | sanaanikaan.
Neljästoista peoni | - - — — | sanojaankaan.
Viidestoista peoni | - — — - | sanaakaanko.
Kuudestoista peoni | - — — — | sateeseenkaan.
Viisitavujalkoja meidän runoudessamme tuskin vielä on tavattavissa.
Sellaisiakin tietysti voisi esiintyä. Niinpä niiden perusmuoto (—----,
esim. päiviänikö) mennee yhtä hyvin tai paremminkin yhden nousutavun
varassa kuin 16:s peoni. Ainakin sopivat parhaat viisitavujalat
luontevammin meidän runokieleemme — meillä kun on runsaasti laskuun
sopivia aivan lyhyitä tavuja — kuin esim. Ruotsin, jossa niitä
kuitenkin joskus tavataan, etupäässä kahden säkeen liittymäkohdassa,
milloin nousujen väliin jää neljä laskutavua, tai nelitavujalkojen
sijaisina muuallakin.
Nelitavujalatkin ovat taiderunoudessamme yleensä harvinaisia. Eri
maissa toiset metrikot ovat niitä pitäneet mahdottomina tai muuten
vastustettavina, toiset taas ovat niitä puolustaneet. Vastustuksesta
huolimatta ne ulkomaisessa taiderunoudessa ovat päässeet yhä
yleisempään suosioon. Kansanrunoudessa ne kaikkialla jo kauemmin ovat
esiintyneet.
Meillä on näihin asti — teorian mukaan — päästy nelitavujaloista
hyvin vähällä. On vain sanottu: "Kreikan ja latinan runoudessa
on nelitavuisiakin jalkoja", tai: "Kreikkalaiset puhuivat
nelitavuisistakin runojaloista, — — mutta nykyajan runoudessa niillä
ei ole mitään merkitystä." Aivan viime aikoina vasta on niille meillä
yleisemmin myönnetty olemassaolon oikeus ainakin kansanrunoudessamme.
Tässä nelitavujalkoja onkin jo ammoisina aikoina käytelty, ja
nykyisissä kansanlauluissamme ne ovat hyvinkin tavallisia. Esimerkeiksi
panen tähän muutamia vanhasta ja uudemmasta kansanrunoudestamme
poimittuja, peoneja sisältäviä säkeitä. (Viite [3] jälj.):
Vaski- oli | hattu | harti|oilla.
Minua on | vyötty | miehen | vyöllä.
Aallot ne | pian sinut | pettäi|si.
Sitten ei | suru mua | heittäi|si.
Iso ilo | alkaa
nuorukaisten | kanssa
keskellä | hääsalin | latti|aa.
Niinkuin niinkuin | neitoset,
niinkuin niinkuin | poikaset,
käykäämme | lattialle | tanssi|maan!
Taiderunoudessammekin nelitavujalkoja jo vähän on viljelty
sijaisjalkoina. Esim.:
Honkain | humina ja | luonto | muu.
Yks' | voima | sydämehen | kätketty | on.
Tuima on | tuuli ja | pimeä on | taivo,
suuri on | ulapalla | aaltojen | raivo.
Nelitavujalkamme sopivatkin erinomaisesti sekä daktylien sijaisjaloiksi
— kun vain laajuussuhteetkin otetaan asianmukaisesti huomioon —
että sekasäkeihin itsenäisiksi jaloiksi, vieläpä yksinkertaisia
eri runomittoja muodostamaan, sikäli kuin yksi nousutavu pystyy
kannattamaan kolmea laskutavua. Peoneissakaan näet, ollakseen eri
runojalkoja, ei saa olla muuta kuin yksi nousu, vaikka kolmas tavu
voikin saada pienen sivukoron, jalan silti muuttumatta kahdeksi
trokeeksi.
Mitä runojalkojen nimiin tulee, en katso olevan syytä lainata niitä
semmoisinaan kreikkalaisilta. Eroavathan runojalkamme oleellisestikin
kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämistä, meillä kun aina on
runokorko ensi tavulla. Nimitän niitä kaikkia selvyyden vuoksi
tavulukunsa mukaan tai myöskin ensimäisten eli perusjalkojensa
kreikkalaisilla nimillä, joita jälkimäisiä lyhemmyytensä takia sopii
suosittaa, varsinkin koska ne jo — ainakin kahden ensimäisen ryhmän
— ovat ennallaan tutut. Klassillisilta kansoilta lainattuja monia
nimiä on vaikea muistaakin, jota vastoin minun ehdottamani muistaa
ensi näkemältä. Nimien ja jalkakaavojen yhdistämisen toisiinsa oppii
niinikään vähällä, koska jalkojen järjestyksen määräävät seikat on
helppo jokaisen huomata. Muistamista helpottaa sekin, että kunkin
ryhmän ensimäisessä ja viimeisessä jalassa ovat laajuussuhteet aivan
päinvastaiset ja samoin aina seuraavissa jaloissa parittain keskustaa
kohden. Luulisinkin juuri ehdottamani arvojärjestyksen olevan parhaan,
koska tässä saman ryhmän jalkojen rytmillinen etevämmyys toistensa
suhteen on ollut määräävänä sikäli, että joka jalkaryhmän kummankin
puoliskon eri jalkojen — pitkä- ja lyhytnousuisten — runomitallinen
paremmuus on koetettu ottaa huomioon.
Olen siis täten merkinnyt kaikkiaan 28 eri runojalkaa, sen sijaan että
meillä tähän asti on tunnettu ja tunnustettu pääasiallisesti vain
4. Sävellettäväksi aiotussa runoudessa sopii vielä puolipitkillekin
tavuille antaa oma itsenäinen arvonsa ja käyttää monellaisia
yhdysjalkoja, joten runojalkojen luku oikeastaan edelleen lisääntyy
moninkertaiseksi. Vaikkei kaikkia edellä esittämiänikään hyväksyttäisi
yleisempään käytäntöön, on jo aika hyväksyä niistä ainakin niin monta,
että kaikki kielemme sanat ulkomuotonsa estämättä saavat täyden
oikeuden esiintyä runoudessamme, mikäli kukin puolestaan omassa
asemassaan siihen parhaiten kelpaa.