Ja kuitenkin oli Riesemannilla vielä kaksi tytärtä.
Hänen isänsydämensä tunsi sen, ja samoin hänen loukattu ylpeytensä,
joka vaati hyvitystä.
Ja lopuksi -- hän ei tahtonut hukkua vaimonsa kyyneliin!
Eräänä kauniina päivänä seisoi vanhahko paksu herrasmies "Suurella
Monetnajalla", Pietarin puolella, talon numero 47 neljännessä
kerroksessa erään asunnon oven edessä, jolle oli vierekkäin kiinnitetty
kaksi nimikorttia. Lihava herra huohotti raskaasti, sillä korkeat
portaat olivat koskeneet hänen keuhkoihinsa, ja pyyhki tippuvaa hikeä
kasvoiltaan. Kun hänen silmänsä eivät voineet tottua niin pian pimeään,
sieppasi hän tikulla tulta ja tutki sen valossa molempia nimikortteja.
Äkkiä putosi tikku hänen sormistaan maahan ja vanhan herran kurkusta
nousi raskas huokaus.
"Todellakin!" kuului pidätetyllä äänellä hänen hampaidensa välistä,
"to-todellakin!"
Tarttuen oikealla kädellään lujemmin hopeanuppuiseen keppiinsä, hän
soitti vasemmalla kädellään nopeasti ja rajusti ovikelloa.
"Tahdon näyttää hänelle! Hänen pitää oppia tuntemaan minut!" ajatteli
herra Riesemann, ja hänen päätänsä alkoi kuumottaa, hänen korvansa
suhisivat ja hänen silmissään väikkyi purppuraisia väreitä.
Ovi avattiin ja vanha herra astui kiireesti sisään.
Riesemannin suureksi hämmästykseksi otti hänet vastaan eräs upseeri.
Hän tunsi Andrei Kurbatowin, upseerinpuvustaan huolimatta, kyllä varsin
hyvin, mutta tahtomattaan hämmästyi hän hetkeksi, sillä Riesemann tunsi
sotilaspukua kohtaan luontaista kunnioitusta.
Kun Andrei Petrowitsch, joka oli kirjoittautunut lääketieteelliseen
sotilasakatemiaan, ei mielellään käyttänyt upseerin pukuaan, oli hän
kesällä Riesemannien luona yksinkertaisessa puvussaan, tahi entisessä
juristiaikaisessa yliopistonutussaan. Nyt, luennoilla käydessään, oli
hänellä kuitenkin virkapukunsa yllään, jonka näkemiseen ei Riesemann
kuitenkaan ollut valmistunut.
Kun vanha herra oli jälleen toipunut hämmästyksestään, kysyi hän
lyhyesti ja jyrkästi, tervehtämättä.
"Missä tyttäreni on?"
Andrei Petrowitsch kääntyi välioven puoleen, joka vei toiseen
huoneeseen, ja huusi:
"Stella, tule tänne, isäsi tahtoo tavata sinua!"
Riesemannin tytär ilmestyi heti ovelle, astui muutamia askeleita isänsä
luo, mutta pysähtyi sitten, nähdessään hänen punottavat kasvonsa ja
säkenöivät silmänsä.
"Vai niin, elättekö siis yhdessä!" huudahti Riesemann, ja hänen äänensä
jyrisi alkavan ukkosen tavoin.
"Niin, elämme yhdessä!" vastasi Andrei Petrowitsch.
"Miksi."
"Se on huokeampaa ja olemme toisillemme seuraksi."
Venäläisen suuri rauhallisuus, jota Riesemann piti hävyttömyytenä,
riisti häneltä lopunkin maltistaan.
"Roisto! Kurja roisto!" ärjäsi hän kovalla jalopeuran äänellään ja
olisi käynyt Andrei Petrowitschin kimppuun keppineen, ellei Stella
olisi astunut väliin.
Neito tarttui kiinni isän käsivarteen, pidätti sitä, kaikki voimansa
ponnistaen ja lausui pehmeällä, rauhoittavalla äänellä:
"Isä, älä tee mitään, mitä myöhemmin kadut! Sinulla ei ole oikeutta
soimata Andrei Petrowitschia! Hän ei ole tehnyt mitään siihen, että
minä olen täällä. Jos siitä tahdot puhua, niin puhu ainoastaan minulle!"
Vaan Riesemann työnsi tyttärensä huolimattomasti syrjään, astui aivan
Kurbatowin eteen ja karjaisi hänelle silmiin:
"Ilmiantaja! Viettelijä! Taskuvaras!"
"Tehkää niin hyvin, herra Riesemann, ja istuutukaa!" lausui Andrei
Petrowitsch, osoittaen kädellään sohvaa, vetäen samalla itselleen
tuolin lähemmäksi.
Herra Riesemann istuutui todella sohvalle, ikäänkuin olisi se
läpitunkeva, kirkas, rauhallinen katse, joka viipyi hänen kasvoillaan,
hänet lumonnut, petoa hänen sisässään kesyttänyt.
"Herra Riesemann", alkoi Andrei Petrowitsch, heidän istuessaan
vastakkain, "vaivautuessanne matkustamaan Pietariin, teitte sen
luonnollisesti tärkeistä syistä. Ette luultavastikaan tulleet tänne
ainoastaan sanoaksenne minulle loukkaavia sanoja. Sanokaa minulle ne,
että voimme pian päättää."
"Vaadin teiltä tyttäreni takaisin!" huusi herra Riesemann.
"Enhän ole teiltä tytärtänne ottanutkaan!"
"Vai niin! Eikö hän ole seurannut teitä tänne, enkö löydä teitä nyt
yhdessä elämästä?!"
"Tyttärenne tuli Pietariin lukemaan lääkäriksi, ja koska rakastamme
toisiamme ja meillä on vähä rahaa, asumme samassa asunnossa. Hänen
kunniansa on koskematon sillä ei hän enkä minä -- kumpikaan ole tehnyt
mitään pahaa."
"Niin ajattelevat hukkaan joutuneet ihmiset!"
"Niiden joukkoon ette voi meitä lukea, sillä elämme nuhteettomasti...
Mutta kuinka pitäisi minun teidän mielestänne pelastaa tyttärenne
kunnia?"
"Teidän pitää tehdä hänet puolisoksenne!"
"Hän on jo puolisoni!"
"Vanhempiensa luvatta, vihkimisettäkö?"
"Niin, sillä rakastamme toisiamme."
Stellan isä katsoi Kurbatowia, ikäänkuin epäilisi hän hänen tervettä
järkeään, tahi ainakin, tarkoittiko hän sitä, mitä puhui. Ja sitten
katsoi hän tytärtään, ikäänkuin odottaen, että hän punastuisi häpeästä.
Mutta Riesemannin tytär ei punastunut, hän seisoi suorana isänsä
edessä, ja hänen silmänsä loistivat.
"Herra, vihityttäkää itsenne tyttäreeni!" ärjäisi Riesemann uudessa
vihan puuskassa, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi.
"Jos se on tarpeen ja vaimoni suostuu -- kyllä", vastasi Andrei
Petrowitsch.
Stella astui isänsä luo, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:
"Isä, näen kasvoistasi, että olet suuttunut minuun. Onko äiti myöskin
hyvin suuttunut?"
"Kysy ennemmin, onko hän vielä elossa!" nousi Riesemannin kurkusta, ja
parta suun ympärillä alkoi väristä, -- ja se parta oli lyhyessä ajassa
käynyt lumivalkeaksi.
"Siis vietämme pian vihkiäisemme, Andrei", lausui Stella, ja kiiruhti
isänsä luota miehensä luo asettaakseen pehmeän, lepyttävän kätensä
tämän olalle.
"Olen valmis", oli Andrei Petrowitschin lyhyt vastaus.
Riesemann pyyhki otsaltaan kylmää hikeä ja lausui äänellä, jolla vielä
oli taukoavan ukkosen tapainen kaiku:
"Vihkiäisten edellä käy kihlaus. En lähde Pietarista ennen, kun minulla
on kihlakorttinne taskussani. Lähden niitä heti tilaamaan."
Andrei ja Stella -- he eivät nauraneet, sillä heidän kävi sääli
vanhaa miestä, jota niin suuret murheet painostivat. He antoivat
tapahtua, että hän otti hattunsa ja keppinsä ja lähti heti tilaamaan
kihlakortteja, joita ilman hän ei voinut lähteä Pietarista. Ja hän tuli
lasten luo jälleen takaisin, kun hänellä oli "kihlakortit taskussa."
Ja sitte vasta -- vastoin tavallisia tapoja -- hän antoi heille
isällisen siunauksensa.
Hän teki sen lyhyesti, kylmästi, vastenmielisesti -- mutta hän
teki sen. Ja lupansa, että tytär saa lukea lääkäriksi, lisäsi hän
kysymättä...
Mutta hänellä oli vielä yksi murhe sydämellään.
Hän vaati, että morsiuspari asuisi häihin asti erillään toisistaan.
Morsiamen piti "heti" lähteä yhteisestä asunnosta... Mutta sillä
vaatimuksella ei ollut onnea lasten puolelta. He vastustivat sitä
jyrkästi ja vakuuttivat hänelle, että se ei hyödytä mitään, että
tapahtunutta ei enää voi tehdä tapahtumattomaksi. Ja hän myöntyi
raskain sydämin.
"En kuitenkaan salli, että Riesemannin tytär asuu tällaisessa kurjassa
sopessa", lausui hän, kohottaen päätään ja luoden katseensa nuoren
parin pienessä pesässä ympärilleen.
Ja hän sieppasi taskustaan täysinäisen kukkaron ja latoi pöydän
kulmalle joukon kultarahoja. Ja nuori pari antoi sen tapahtua, etteivät
pahottaisi hänen mieltään. Sitten pakeni tehtailija Riesemann pienestä
kurjasta pesästä, joka kätki niin paljon puhdasta onnea.