Riesemannin aviopuolisot olivat todella pahoillaan siitä, että heidän
tyttärensä kihlaus nuoren Göblerin kanssa oli purkautunut. Sillä
molemmat Göblerit, isä ja poika, jotka hoitivat yhdessä liikettä, joka
jäi Oswaldille perinnöksi, eivät olleet ainoastaan seudun suurimpia
suurkauppiaita, vaan olivat myöskin korkeimmissa seurapiireissä
suuressa arvossa pidetyt. Heidän liikkeensä -- maanviljelyskoneet
ja työkalut, lannoitusaineet, siemenet, rauta, suola, silakat,
sillit, petroleumi, metsänriista j.n.e. -- saattoi heidät tekemisiin
tilanomistajien kanssa, joista useat olivat heidän kanssaan
ystävällisissä suhteissa, sitä enemmän, kun molemmat Göblerit olivat
innokkaita urheilijoita, joiden hevoset näyttelivät kilpa-ajoissa
tärkeätä osaa ja jotka olivat vuokranneet tilanomistajilta laajoja
metsästysalueita.
Riesemannien pitkällinen toive, päästä kerran seurapiiriin, jossa
voisivat istua aatelissukua olevien henkilöiden kanssa samassa
pöydässä, oli siten tyttären kautta loistavasti täyttymäisillään. Ja
nyt ei siitä tullut mitään. Se oli pahaa, se oli anteeksiantamatonta!
Herra Riesemann oli suutuksissaan vielä yhdestä asiasta. Että nuoren
Göblerin loukkaus häntä loukkasi, oli tietysti selvää. Ja nyt suututti
häntä vielä se tieto, että hän oli jäänyt hänelle vastausta velkaa!
Ja hän olisi voinut vastata hänelle niin helposti, niin syvästi
vaikuttavasti, ellei hän olisi ollut niin naurettavan hämmentynyt! Ja
sitä vastausta olisi niin tarvittu, sillä olihan kaikki lopussa! Hän
olisi voinut nuorelle Göblerille -- ei hänen olisi _pitänyt_ huutaa
hänen jälkeensä:
"Eikä pannusepän tyttären tarvitse juosta Silakka-Simon jäljessä!
Pannusepän tytär näyttää heti Silakka-Simolle, missä ovi on!"
Oswald Göblerin isoisä oli nimittäin vanhaan hyvään aikaan, kun vielä
ei muutettu sukunimiä, kaupungin syrjässä, maantien vieressä pitänyt
maalaispuotia, ja myynyt etupäässä maukkaita silakoita. Kiitokseksi
siitä, ja koska hänen puodillaan ei ollut muuta kylttiä, lisäsi rahvas
hänen kunnialliseen ristimänimeensä sanan silakka. Vanhan Silakka-Simon
sukunimi oli kirkonkirjoissa Kabli. Jumala ja Silakka-Simon poika
tiesivät, miten tämä nimi oli muuttunut "Göbleriksi." Aikakauskirjat
vaikenevat siitä.
Mitä syytä oli siis Martin Riesemannilla, joka oli ainoastaan lisännyt
ristimänimensä jälkeen pienen _in'in_, vaieta siitä! Varsinkin kun hän
oli niin syvästi loukattu!
Ja herra Riesemann raapi korvallisensa verisiksi syvästä harmista.
Sellainen vastaus, ja tämän häpeämättömän keltanokan piti jäädä ilman
sitä!...
Riesemannin suureksi harmiksi ennätti nuori Silakka-Simo vielä yhdessä
asiassa hänen edelleen.
Herra Oswald Göbler huolehti kunniastaan ja levitti kaupungille huhun,
että hän oli hyljännyt morsiamensa. Riesemann tuli juttuineen, että
morsian oli hyljännyt Göblerin, liian myöhään; hän tapasi ainoastaan
epäileviä kasvoja ja olkapäiden kohottamisia. Ei auttanut mitään, että
hän, tehdäkseen asian uskottavammaksi, kertoi miten hän oli näyttänyt
nuorelle Göblerille, joka oli tullut hävyttömäksi, ovea ja sanonut:
"Tehtailija Riesemannin tytär ei tarvitse tuollaista Silakka-Simoa.
Tehtailija Riesemannin tytär on jo kauvan toivonut, että tuollainen
Silakka-Simo ei juoksisi hänen jäljessään!"
Pari kertaa joutui herra Riesemann raukka niin pahasti puheissaan
kiinni, ettei tiennyt, minne silmänsä kääntäisi. Hänelle vastattiin:
"Mutta sehän ei ole lainkaan mahdollista, herra Riesemann, sillä
tyttärenne lausui minulle itselleni, että purkaminen on tapahtunut
herra Göblerin tahdosta."
Ja herra Riesemannin kysyessä tyttäreltään, onko hän kenellekään
puhunut sellaista, sai hän vastaukseksi että kyllä, olen puhunut!
Suurimmalla rauhallisuudella!
Mutta minkätähden siis?
Vastaus: herra Göblerille mieliksi. Menetetyn morsiamen tähden hänelle
mieliksi?
Surkeata, sellaisesta lapsesta ei voinut päästä selville!... Parempi
olisi ollut, että olisi hänelle sidottu kivi kaulaan ja heitetty
mereen, missä se on syvin...
Stellan elämä isän kodissa muuttui helvetiksi.
Hän olisi saanut varmasti lyöntejä, ellei hän olisi tietänyt niitä
karttaa. Joka kerta, kun isä oli suuttunut, oli hän kadoksissa. Hän
tuli jälleen näkyviin, kun isän viha oli lauhtunut.
Mutta sitten tuli päivä, jolloin hän ei enää tullut näkyviin.
Se oli unohtumattoman hirmuinen häpeäpäivä Riesemannin talolle!
Se päivä, jolloin Riesemannin piti tunnustaa olevansa lyöty mies --
lyöty ja murtunut!...
Eberhard oli onnellisesti suorittanut ehtonsa.
Pieni ilo isän rauhattomalle sydämelle raskaana aikana!
Viimeisen tutkinnon jälkeisenä päivänä, eräänä sunnuntaina -- lähti
Stella aamulla kaupunkiin eikä tullut illaksi takaisin. Isä ei tavannut
häntä seuraavana päivänä kaupunkiasunnostaan, tytär ei saapunut sinne
päivän kestäessäkään, eikä häntä ollut illallakaan kesä-asunnossa.
Sitten alettiin häntä kuulostella ja etsiä. Seuraavana päivänä oli
vanhemmilla edessään pelottava tosiasia, heidän tyttärensä oli paennut
isän talosta!
Verohallituksesta passi otettu, säästökassasta prosentit -- monta sataa
ruplaa -- ulosotettu, kaupunkiasunnosta vaatteet mukaan viety!...
Lisäksi oli joku tuttava nähnyt hänet sunnuntai-iltana astuvan asemalla
Pietarin junaan...
Kun Riesemann ehti näine tietoineen kotiin, oli hän suunniltaan.
Hän ei puhunut sanakaan, kun äiti, kädet taivasta kohti kohottaen,
alkoi huutaa: "Hän riensi venäläisensä jälkeen!" ja kun Ritan mieleen
johtui, että Stella oli yöllä ennen Kurbatowin lähtöä tullut ulkoa
ja lausunut: "Kävin mieheni luona!..." Mutta äkkiä herra Riesemann
heräsi. Hän hypähti ylös, ikäänkuin olisi laattia häntä polttanut. Ja
hän joutui niin mielettömän vihan valtaan, että hän, keltainen vaahto
suupielissään, alkoi raivota niinkuin mielipuoli.
Hän sieppasi kepin käsiinsä ja löi salissa ja tyttäriensä kammiossa
lamput, vaasit, peilit, ylipäänsä kaikki esineet, jotka särkyessään
kolisivat, pieniksi sirpaleiksi.
Äiti ja tytär saivat ponnistaa kaikki voimansa, hillitessään hänen
kiihkoansa ja ottaessaan kepin hänen kädestään.
Mies raukka vaipui sen jälkeen voimattomana, kauttaaltaan hiessä,
tuolille, peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja alkoi itkeä.
Hän itki omaa ylpeyttään, joka oli saanut niin kovan iskun.
Ja kun hän oli lakannut itkemästä huusi hän:
"Tehtailija Riesemannilla ei ole enää sitä tytärtä! Älköön kukaan enää
tässä talossa mainitko hänen nimeään!"
Seuraavana päivänä -- saapui Stellalta pääkaupungista kirje, jossa hän
rauhoitti vanhempiaan itsensä suhteen ja ilmoitti heille, että hän
alkaa pääkaupungissa lukea lääketiedettä.
Mutta koska Riesemannilla ei ollut enää tytärtä, repi isä kirjeen
tuhansiksi kappaleiksi ja antoi perheelleen ankaran käskyn, ettei saa
ottaa toisia samallaisia kirjeitä enää vastaan.