IX

Kirje, jonka Andrei Petrowitsch sai illalla herra Riesemannilta, teki

hänen toiminnalleen tehtailijan talossa ennenaikaisen lopun, sillä

Eberhardin ensimäiseen tutkintoon oli vielä kymmenen päivää aikaa.

Oppilaan isä antoi opettajalle palkan -- puuttuvaltakin ajalta --

käteen, ja ilmoitti parilla epäkohteliaalla rivillä perustelemattoman

toivomuksen, että herra Kurbatow poistuisi mahdollisimman pian hänen

talostaan. Pietarin iltajuna oli jo lähtenyt, kun kirje tuotiin Andrei

Petrowitschille, ja siksi päätti hän käyttää aamujunaa ja alkoi heti

koota tavaroitaan.

Mutta niin tottunut kun hän olikin tähän työhön, ja niin vähän kun hän

kutsuikin omakseen maallista tavaraa, tänään ei tahtonut työ käydä, hän

puuhasi ahkerasti saamatta valmista ja huomasi yhä uudelleen tehneensä

huolimattomasti ja jättäneensä työnsä kesken.

Eikä se ollut kummaakaan, sillä pää oli täynnä ajatuksia ja rinnassa

riehuivat raskaat, kiihkeät tunteet.

Andrei Petrowitschin ei voinut olla erittäin vaikea lähteä talosta,

jonka elintavat häntä niin vähän miellyttivät. Hän ei tuntenut itseään

loukatuksi siitä että hän oli näin järjettömällä tavalla karkoitettu

ja irtisanottu, sillä hän arvasi, mistä se oli johtunut, eikä hänellä

ollut syytä hävetä antamansa aiheen tähden.

Oppilaansa suhteen ei hänen tarvinnut olla huolissaan; hän oli varma

että Eberhard suorittaa ehdot, ja sillä tiesi hän täyttäneensä

velvollisuutensa häntä sekä palkanmaksajaa kohtaan. Hän ei liioin

peljännyt paljon Stellan kohtaloa, sillä neito oli taistelussaan

tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka häntä rakastivat,

jotka eivät voineet tehdä hänelle pahaa. Ja kuitenkin laskeutui raskas

paino hänen rinnoilleen, kun hän oli lukenut Riesemannin kirjeen, kun

hän oli saanut tietää, että hänen täytyi kahdentoista tunnin kuluttua

kääntää selkänsä talolle. Ja hän alkoi tuntea povessaan tuskaa,

todellista, katkeraa eron tuskaa, katkeraa tunnetta, jota ihminen

tuntee, kun hänen täytyy erota kalliimmasta, mitä hän omistaa.

Kysymys, voittaako Stella Riesemann taistelussa, ajaako hän aikeensa

perille, lähteekö hän Pietariin, sai äkkiä Andrei Petrowitschille

sellaisen merkityksen, joka siltä oli tähän asti puuttunut; Andrei

Petrowitschista tuntui äkkiä, kun olisi tämä kysymys tärkein kaikista

niistä, jotka heitä molempia koskivat, kun koskisi se mitä syvimmin

hänen nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan: Hänet valtasi kiihkeä tunne

siitä, että hän ei voi kokonaan erota Stellasta.

Eron tuskallisuus teki Andrei Petrowitschille selväksi, mitä hän siihen

asti oli ainoastaan aavistaen ja epäillen tuntenut, jota vastaan hän

oli taistellut, niin kuin järkevä ja terve ihminen taistelee aiheetonta

heikkoutta, petollista haavetta vastaan... Andrei Petrowitsch tiesi nyt

rakastavansa Stella Riesemannia.

Se tunne valtasi niin äkkiä hänet, että se lamautti hänen voimiaan,

huumasi hänen mieltään. Hän vaipui hervotonna tuolille, ja ensi kerran

eläissään, hän hapuili epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä, mihin

ryhdyttävä, mistä alkaa, ikäänkuin pilkkopimeässä. Hän tunsi pohjan

jalkojensa alla horjuvan, ilmakehän ympärillään väreilevän; hänen

entisen tunnemaailmansa läpi kiisi särkevä ja hävittävä myrskytuuli.

Hän koetti reipastuttaa itseään, koota uupuneita voimiaan -- se

onnistui ainoastaan hetkeksi kerrallaan. Pian seisoi hän vaatekappale

tahi kirja kädessään taasen neuvotonna paikallaan, katsellen

ympärilleen, ja jos hänellä yleensä oli mitään selvää ajatusta, ei se

koskenut sitä työtä, jota hän parhaillaan teki, eikä myöskään niitä

lähimpiä toimia, joihin hän oli ryhtyvä.

Andrei Petrowitsch näki unta -- hän joka siihen asti oli kuluttanut

niin vähän aikaa unelmoimiseen ja haaveiluun!

Kello saattoi olla jo kaksi, kun Kurbatow oli vihdoinkin ennättänyt

niin pitkälle että hän voi sulkea täytetyn matka-arkkunsa ja lukita

sen. Hän istuutui matkalaukun syrjälle, nojasi kyynärpäätään polviinsa

ja poskeaan kättään vastaan. Lampun valo valaisi hänen mustaa päätään,

hopeisilla karvoilla sekoitettua partaansa, hänen kalpeita kasvojansa.

Hänen kasvoissaan näkyi, vaikka hän olikin ne kyllä tehtaasta kotiin

lähtiessään pessyt, vielä nokisen työn jälkiä, hänen silmäkulmiaan

mustensivat vielä ne silmiä suurentavat nokiset juovat, joita

tehdastyömies ei pesemälläkään tahdo saada lähtemään, joita hän kantaa

kasvoissaan ammattinsa merkkinä. Kun Andrei Petrowitschilla oli vielä

yllään sininen, mekontapainen venäläinen paita -- niinä iltoina,

jolloin hän tuli tehtaasta, ei hän syönyt illallista Riesemannien

pöydässä, vaan antoi tuoda ruoan huoneeseensa -- niin voi häntä

hänen nyt matkalaukullaan istuessaan, pitää työstään irtisanottuna

työmiehenä, joka surullisena ajattelee, mihin nyt kääntyisi, mistä

saisi jokapäiväisen leipänsä ja toimeentulonsa...

Tavanneekohan hän enää häntä, saaneekohan hän puhella edes sanaakaan

hänen kanssaan? Vai pidättänevätköhän he häntä väkisin kauempana

peljättävästä viettelijästään, kunnes hän on joutunut huvilan piiristä

kauas pois? Näitä kysymyksiä risteili Kurbatowin päässä, kun äkkiä

koputettiin hänen ovelleen, hiljaa ja varovaisesti. Jo ennenkuin hän

ehti mitään vastata tahi edes nousta ylös, aukeni ovi ja sisään astui

neiti Stella Riesemann pitkässä, mustanharmaassa sadetakissa, musta

pitsihuivi oli irrallaan hänen päänsä ympärillä. Hänen kalpeat kasvonsa

loistivat marmorivalkeina tumman päähineen ja ruskean tukan alta, jossa

sadepisarat hopeisten helmien tavoin loistivat, hänen kirkkaat silmänsä

loistivat suurempina ja käsittämättömämpinä kuin muuten. Hiljaa ja

rauhallisesti hän läheni, suljettuaan huolellisesti oven, Andrei

Petrowitschia, joka vielä istui hämmästyneenä paikoillaan ja huomasi

vasta sitten nousta ylös, kun neito tarjosi hänelle pienen kostean

kätensä tervehdykseksi.

"Stella Martinowna, mistä tulette?"

"Puutarhasta."

"Näin myöhään!"

"Minulla oli puutarhassa tehtävää."

Kurbatow loi kysyvän, tutkivan katseen neidon totisiin, rauhallisiin

kylmettyneisiin kasvoihin. Stella vastasi katseella, joka oli syvä ja

tutkimaton kuin merenpohja.

"Andrei Petrowitsch, tulen toivottamaan teille hauskaa matkaa."

"Ja mitä minä voin teille toivottaa?"

"Pian myöskin hauskaa maatkaa."

"Lähdettekö --?"

"Lähden."

"Luvalla vai luvatta?"

"Luvatta."

Kurbatowista tuntui, kun olisi hänen pitänyt siepata hänen rohkean,

märjän päänsä käsiensä väliin, sitä hyväillä ja suudella.

"Mitä on tapahtunut, Stella Martinowna?"

Neiti Riesemann istui hiljaa sohvan reunalle ja antoi kädellään merkin,

että Andrei Petrowitsch istuutuisi jälleen matkalaukulleen, mikä

tapahtuikin.

"Ensinnäkin on minun ilmoitettava teille, etten ole enään morsian. Olen

vapaa. Teidän ei kannata toivottaa minulle onnea, sillä olen muutoinkin

onnellinen..."

"Ettekö rakasta enää sulhastanne?"

"En ole häntä koskaan rakastanutkaan."

"Ja se tietoisuus --?"

"Sen tietoisuuden sain tänään, sitten, kun hän oli puhunut, kun olin

oppinut tuntemaan hänet."

"Ja vanhempanne?"

"Vanhempienikin suhteen olen selvillä. Heidän puolestaan ei minulla

ole mitään toivottavaa. Olen yksin maailmassa ja se tekee minut niin

rohkeaksi... Andrei Petrowitsch, tunnen tänään ensi kerran, että

olen täysikasvuinen ihminen. Ja se tunto tekee minut niin vahvaksi.

Mielessäni tuntuu, kun voisin murtaa rautaa."

Andrei Petrowitsch ei voinut kääntää katsettaan puhujan kasvoista;

niissä oli jotakin, jonka hän näki niissä ensimäisen kerran, mikä

niihin oli tänään ilmestynyt, jotakin, joka antoi neidon katseelle,

hänen puheelleen, hänen koko olemukselleen uuden sisällön.

"Ja minulla on teille vielä jotakin muuta sanottavaa", jatkoi Stella

Riesemann. "Olen vielä päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Entinen

sulhaseni syytti minua siitä, että rakastan teitä, Andrei Petrowitsch.

Olen miettinyt tätä syytöstä ja olen huomannut, että se on totta.

Rakastan teitä, Andrei Petrowitsch."

Andrei Petrowitsch oli aluksi aivan mykistynyt. Hän vaan katsoi neitoa,

äänetönnä, silmiään räpäyttämättä, kummastellen. Sitten -- sitten alkoi

hän nauraa. Hän katseli häntä ja nauroi -- nauroi niin kauvan, kunnes

kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ja ne kyyneleet kasvoivat suuriksi,

muuttuivat pisaroiksi ja pisarat vierivät kirkkaina hänen poskiltaan

parralle ja parralta työmiehen mekkoa pitkin maahan. Hänen ei tarvinnut

vastata mitään suullaan Stella Riesemannille, ei tarvinnut tunnustaa

mitään -- Stella Riesemann luki hänen vastauksensa ja tunnustuksensa

näistä kyynelistä, ja tämä selvä kirja oli niin helppo, niin hyvä lukea.

Ja kun neito oli loistavin silmin lukenut tämän, astui hän hänen

luokseen, tarttui molemmilla käsillään hänen päähänsä sekä

suuteli hänen tukkaansa ja suuteli näitä silmiä, joita koristivat

tehtaantyömiehen nokiset merkit. Ja tehtailija Riesemannin tytär

kahisevassa silkkitakissa istui matka-arkulle miehen viereen, jonka

rintaa peitti työmiehen puku, antoi painaa itseään tämän rintaa vastaan

ja työmiehen palavien, janoavien huulten peittää oman suunsa...

Täytetyllä ja kiinniköytetyllä matka-arkulla istui aviopari, jonka oli

pian erottava, istui kaksi työläistä, jotka läksivät etsimään työtä.

He eivät puhuneet pitkään aikaan sanaakaan, katsoivat vaan toisiaan

silmiin ja kyselivät ja pohtivat ja tutkivat äänettöminä itsekseen,

mistä ja miten tämä onni, joka heillä oli käsissään, ja jonka suuruutta

ja arvoa he tuskin uskalsivat arvostella, oli tullut heidän osakseen...

Ja he ajattelivat ja tutkivat siihen asti, kun ulkona jo alkoi päivä

koittaa.

Päivän koitteessa he löysivät vastauksen.

Päivän koi oli tuonut heille heidän onnensa.

Se oli kirjoitettuna koiton kultaiselle kilvelle kultakirjaimilla.

Siinä oli purppuralle, kullalle ja hopealle hohtavista tähdistä

luettavana: "Tehkää työtä ja rakastakaa!"

Enempää ei heidän tarvinnut tietää.

He käsittivät nyt onnensa arvon.

Ja he käsittivät nyt elämän arvon.

X

Kun Stella Riesemann ilmaantui jälleen makuuhuoneeseen, heräsi Rita ja

kysyi:

"Missä olet käynyt?"

Stella vastasi:

"Kävin aamulla vieraissa."

Kun Rita ei käsittänyt sitä, käänsi Stella hymyilevät kasvonsa, joita

nouseva aurinko valaisi, sisarensa puoleen sekä lisäsi:

"Kävin mieheni luona."

Rita nyrpisti nenäänsä, sillä hän ei sallinut, että hänelle tehtiin

pilkkaa, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukahti uudelleen.

Mutta Stella avasi molemmat akkunat sänkynsä kohdalla, että päivän koi

voisi nyt tulla hänenkin huoneeseensa vieraaksi ja että sen vanhempi

veli aurinko voisi seurata jäljessä.

Ja katso, ne tulivat!

Tuskin oli neito heittäytynyt sänkyyn, kun päivän koi ilmoitti

tulostaan. Peitteelle lankesi kimpullinen kukkia, tulipunaisia,

lumivalkoisia, kullankeltaisia sateesta, kasteesta kosteina. Ja koi

itse seurasi jäljessä, huoneen purppuralla kaunistaen, ja tämän perässä

tuli aurinko, kamarin loisteella täyttäen. Ja molempien sylissä, kukat

rinnallaan, nukahti neito ja heräsi vasta silloin, kun rattaiden kolina

akkunan luota herätti hänet...

Herra Riesemann läksi kaupunkiin.

Stella alkoi kiireesti pukeutua, sillä puolen tunnin kuluttua tuli

tallipojan viedä Andrei Petrowitsch asemalle, ja hän tahtoi vielä saada

nähdä lähtijää.

Hän oli jo valmis, kun äiti astui sisään.

Rouva Riesemann suuteli ensin sänkyyn Ritaa, joka hänelle silmät

unisina väsyneesti vasten silmiä haukotteli patjojen sisästä, sekä

sitten Stellaa poskelle.

"Isä käskee sanoa sinulle, Stella, ettet saa mennä sanomaan jäähyväisiä

herra Kurbatowille; sinun on luovuttava siitä hulluudesta."

"Niinkö! Mutta jos herra Kurbatow tulee jättämään minulle hyvästi?"

kysyi Stella nauraen.

"Sinun pitää karttaa häntä, niinkuin me kaikki; se on isän ankara

käsky", lausui rouva Riesemann ja koetti tehdä äänensä niin ankaraksi

kuin mahdollista.

"Ja mitä itse käsket, äiti?"

"Käsken samaa."

"Mikä liikuttava yksimielisyys teidän molempien välillä!" huudahti

Stella mitä iloisimmalla mielellä. "Mutta en käsitä, miksi minun täytyy

Kurbatowia pakoon juosta, eihän hän tee minulle pahaa!"

"Tiedäthän minkätähden isä pakoittaa hänet lähtemään ennen määrä aikaa?"

"En tiedä."

"Kokonaan sinun tähtesi!"

"Minun tähteni! Mutta silloinhan olen minä syyllinen, eikä herra

Kurbatow, jota te vainootte! Että Riesemannin avioparilla on kehno

tytär, siitä saa siis vieras kärsiä!... Näet itsekin, äiti, se ei

käy päinsä! Minun täytyy koettaa hyvittää tähteni tehdyn vääryyden!

Jäähyväisten jättäminen on siihen pienin askel!"...

Stella pujahti nauraen ulos huoneesta. Äidin uhkaava varotus ponnahti

ovesta takaisin.

Eteisessä tuli herra Kurbatow täydessä matkapuvussa neiti Riesemannia

vastaan.

"Lähdet sanomaan jäähyväisiä Andrei?"

"Niin."

"Ei tarvita! Isä on jo lähtenyt, ja äidin sijassa tulen minä sanomaan

sinulle jäähyväiset."

Stella tarttui Andreita käsivarteen ja käveli hänen kanssaan talosta

ulos -- syrjässä veräjän luona odottavien vankkurien luo.

Rouva Riesemann ja Rita seisoivat ristissä käsin avoimen ikkunan

ääressä, eivätkä voineet mitään tehdä! Toisista ikkunoista ja portailta

katsoivat nauravat palvelijat, eivätkä _tahtoneet_ mitään tehdä...

Ja nyt vielä ilmaantui Eberhardkin jostakin nurkkauksen takaa silmät

itkusta punaisina, kiersi kätensä poistuvan toverin ja ystävän kaulaan,

suuteli häntä ja antoi itseään suudella. Hänen kasvoistaan näkyi, että

hän oli jo aikaisemmin maistanut jäähyväishetken katkeruutta, hänhän

oli ollut koko ajan isän lähdöstä saakka Kurbatowin huoneessa.

Kun Andrei Petrowitsch jo istui vankkureissa, puristi neiti Stella

vielä kerran hänen kättään, ja kamarineito luuli kuulleensa, että

hän samalla huusi "näkemiin asti." Neiti ja nuori herra -- molemmat

liehuttivat lähtijälle nenäliinojaan. Makuuhuoneen ikkunassa seisoivat

rouva ja Rita-neiti ristissä käsin eivätkä voineet tehdä mitään.

Mutta isäkään ei voinut tehdä mitään, kun hän tuli iltapäivällä kotiin

ja kuuli asian. Hän kutsui tyttärensä kyllä luokseen, mutta sai häneltä

sellaisen vastauksen, että hän vastauksen asemasta jätti puheet kesken

ja etsi keppiä. Hän etsikin keppiä, mutta ei ottanut sitä käsiinsä,

siihen ei hänellä ollut rohkeutta. Hänen mieleensä johtui parhaaseen

aikaan, mitä toiset tulisivat sanomaan, kun kuulisivat, että tehtailija

Riesemann oli antanut täysikasvuiselle tyttärelleen keppiä.

Ja sitten pelkäsi hän, että tytär ottaisi liiaksi suuttuneena

sulhasensa vastaan, kun hän tulee illalla kuulemaan hänen

anteeksipyyntöään. Kepin käyttämiseen oli vielä tilaisuutta. Paras

tilaisuus oli esimerkiksi silloin, kun tytär jättää sulhaseltaan

anteeksi pyytämättä. Herra Riesemann ei jättänyt tyttärelle

muistuttamatta entistä uhkaustaan.

Herra Oswald Göbler tuli. Mutta hän läksi niinkun oli tullutkin.

Hän alkoi kauniisti. Oli surullinen, hermostunut, rauhaton. Oli hellä,

viekas, myöntyväinen. Puhui leppymisestä, ei anteeksiannosta.

Sovintoon oli Stella Riesemann heti valmis. Hän ei luvannut kantaa

herra Göbleriä kohtaan mitään vihaa. Mutta mitä se auttoi, kun

hän lisäsi leppymättömänä selityksensä, ettei hän ole enään herra

Göblerin morsian, että sulhasen ja morsiamen suhde heidän välillään

oli pysyväisesti loppunut, että he voivat vielä kuitenkin olla hyviä

tuttavia ja, jos herra Göbler tahtoo, hyviä tovereja.

"Minkätähden näin?" huudahti herra Göbler hermostuneena.

Hänen päähänsä ei nimittäin tahtonut millään ehdoin mahtua, että

sellainen peruuttaminen oli tullut neidon puolelta, että joku neito voi

_hänet_ hyljätä ja siksi hän olisi uhrannut, Jumala tiesi minkälaisen

summan, jos joku olisi muuttanut asiat niin, että _hän_ olisi voinut

näytellä purkajan osaa.

"Miksi niin?" toisti herra Göbler vavisten koko ruumiiltaan, vaikka hän

olikin jo saanut vastauksen kysymykseensä.

"Siksi, ettemme rakasta toisiamme", selitti Stella rauhallisesti.

"Mutta minä rakastan sinua!"

"Et siinä määrin, kun minä vaadin. Ja mikä meille molemmille on yhtä

tärkeätä: minä en rakasta sinua!"

"Mutta sehän on mahdotonta!" oli herra Göbler huudahtamaisillaan, mutta

alkaen yhä selvemmin käsittää, että se on kuitenkin mahdollista, piti

hän parempana valmistella peräytymistä: hän tarjosi neidolle kättä

jäähyväisiksi.

Stella astui hänen luokseen, asetti molemmat kätensä hänen olalleen,

katsoi häntä ystävällisesti silmiin ja sanoi:

"Toivon, että voittaisit pian tuskasi. Muuten olen sinun suhteesi

jotensakin huoletta. Löydät ennemmin tahi myöhemmin vaimon, joka tekee

sinut onnelliseksi, ja jota voit käsittää. Kiitä siis Jumalaa, että

pääsit minusta irti. Vaimoksi, jonka sinä tarvitset, minä en kelpaa.

Elä hyvin, Oswald!"

Ja herra Göblerin ollessa jo ovella lisäsi hänen entinen morsiamensa:

"Vielä jotakin, armas ystävä! Voit sanoa ihmisille, että kihlaus

purkautui sinun toivomuksestasi. Samaa tahdon minäkin sanoa, voit olla

varma siitä. Sinun yhteiskunnallinen asemasi vaatii sitä -- ja minulle

se ei tee mitään pahaa... Niinkö, Oswald?"

Neidon sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, siksi nyökkäsi Oswald vaan

päätään, astuessaan ulos, mutta epävarmaksi jäi, ottiko hän ehdotuksen

vastaan vai hylkäsikö hän sen.

Ensimäinen, jonka Göbler toisissa huoneissa tapasi oli hänen

entinen "tuleva appensa." Tämä astui häntä vastaan kasvoilla, jotka

olivat yhtenä ainoana suurena, rasvaisena, mieltäkiinnittävänä

kysymysmerkkinä. Mutta herra Göblerin pystyyn kohonneet hiukset ja

alasvaipuneet viikset eivät ennustaneet mitään hyvää.

"Herra Riesemann" lausui nuori Göbler, ja hänen äänessään väreili

vaivoin hillitty tuska, "annoitte eilen minulle sananne, että

tyttärenne katuu hulluuttansa ja katuu minulle tekemäänsä vääryyttä.

Ette ole pitäneet sanaanne!"

"Kuinka hän on uskaltanut vastustaa?"

Nuori Göbler kohautti olkapäitään ja etsi lakkiaan.

Herra Riesemann kuljetti paksun ruumiinsa hänen tielleen.

"Se oli varmaan liian aikaista", lausui hän lepyttävällä,

rauhoittavalla äänellä, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän

oli suuttunut tyttäreensä. "En saanut tehdyksi häntä vielä kyllin

myöntyväksi ja -- ja viettelijähän matkusti pois vasta tänä aamuna...

Mutta voin antaa sinulle sanani, armas poikani..."

"Sanaanne en enää luota!"

"Voin kuitenkin antaa sinulle sanani, että asia kolmen -- sanokaamme

viiden -- päivän kuluttua -- viimeistäänkin viiden, kuuden päivän

kuluttua -- sillä olenhan isäntä tässä talossa..."

"Tässä talossa ei ole isäntää!"

"Odotahan toki hiukan!... Poika, kuka ajaa niin ajattelemattomasti

asioitaan!... Näillä nuorilla ihmisillä ei ole hituistakaan

kärsivällisyyttä!"

Mutta näillä moitteillaan pilasi isä Riesemann koko asian. Nuori Göbler

nosti ylpeästi päätään, astui ovelle ja huudahti:

"Oswald Göbler ei tarvitse kärsivällisyyttä, jos hän kunnioittaa

pannusepän tytärtä kosinnallaan. Oswald Göbler ei juokse yhdenkään

pannusepän tyttären jäljessä -- huomatkaa se, herra Riesemann!"

Otti hatun ja poistui.

Herra Riesemann katsoi halvauskohtauksen saaneen ihmisen tavoin

kiinni paiskattua ovea. Hän katsoi niin kauan sinnepäin äänetönnä ja

liikkumatta, kunnes jostakin hiljainen itkunsekainen ääni kuiskasi

hänen kaulattomassa päässään oleviin korviinsa joitakin typeriä sanoja.

Siinä seisoi rouva Riesemann, piteli ohimoitaan ja nyyhkytti, ja kaikki

hänessä osoitti, miten kovasti tapaus oli häneen koskenut.

"Martin, hän haukkui sinua pannusepäksi!..."

"Niin, hän haukkui minua pannusepäksi!"

"Ja olet kuitenkin tehtailija!"

"Olen tehtailija!" toisti herra Riesemann koneellisesti, sillä hänen

päänsä ei voinut vielä ajatella, maailma hänen ympärillään pyöri kuin

tehtaan suuri väkipyörä.

Hänen surkuteltava hämminkinsä täytti rouva Riesemannin mielen

osanotolla, hän juoksi hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa

ja nyyhkytti!

"Martin, olemme häväistyt! Koko maailman silmissä häväistyt!"

Sen Martinkin käsitti, ja hieman toivuttuaan, valtasi hänen povensa

hirmuinen viha niitä vastaan, jotka tämän loukkauksen olivat

aiheuttaneet.

Loukkaajaa itseään ei hän saanut enää käsiinsä, mutta toinen,

syyllinenhän oli lähellä.

"Lyön hänet maahan! Ruoskin hänet mäsäksi!" kiljaisi entinen

pannuseppä, riuhtaisi itsensä vaimostaan irti ja juoksi kohotetuin

nyrkein tyttärensä kammioon, josta nuori Göbler oli muutamia hetkiä

sitten tullut ulos.

Hän työnsi oven enemmän jalallaan kuin kädellään auki ja ryntäsi sisään

kauheasti kiroillen.

Kaunis huone oli kuitenkin tyhjä.

Muualtakaan ei voinut syyllistä löytää.

Hän tuli vasta monen tunnin jälkeen metsästä, ja silloin oli herra

Riesemannin viha jo huomattavasti lauhtunut.