Neiti Riesemann katkaisi suhteensa sulhaseensa iltapäivällä; jo illalla
joutui hän tässä asiassa tekemisiin vanhempiensa, etenkin isänsä
kanssa. Herra Göbler oli nimittäin -- rouva Riesemannin heikkona
naisena heti syrjäyttäen -- kiiruhtanut suoraan kaupunkiin herra
Riesemannin luo, kunniallisena miehenä varoittamaan häntä uhkaavasta
vaarasta.
Tehtailija tuli hyvin myöhään kotiin ja oli jo kaupungissa --
luultavasti Göblerien seurassa klubissa -- syönyt illallisen. Pian
käski kamarineitsyt vanhemman neidon tulla isän luo, joka odotti häntä
työhuoneessaan.
Stellan astuessa sisään sulki isä paraillaan harmaata kirjeen kuorta,
johon oli painettu Riesemannin toiminimi, neito näki enään ainoastaan
yhden paperirahan reunan katoovan lakan alle. Sitten kirjoitti vanha
herra huolettomasti kuoreen jonkun nimen, helisti pöytäkelloa ja antoi
kirjeen sisäänastuvalle kamarineidolle.
"Opettajalle ylös!"
Aluksi ei herra Riesemann ollut huomaavinaankaan tytärtään.
Rauhallisena otti hän kirjoituspöydällä olevasta laatikosta sikaarin ja
sytytti sen palamaan. Sitten hän nousi ylös, pisti kätensä housujensa
taskuun, astui tyttärensä eteen ja alkoi, sikaari hampaissaan ja
ruumistaan edestakaisin heilutellen, katsella häntä sanaakaan
lausumatta.
Samalla hän nauroi, suutaan pilkallisesti vääntäen ja purskahti lopuksi
äänellä, joka tuntui tulevan vatsasta, nauramaan.
"Vai tahdot sinä siis -- öh-öh-öh! -- leikata tukkasi lyhyeksi, vetää
miesten housut jalkaasi ja lähteä Pietariin -- öh-öh-öh! -- kapakassa
toisten ylioppilasten kanssa juomaan viinaa, paperossia imemään ja
laulamaan 'Nalivai, brat, nalivai!' -- Öhöh-öh! ja uudelleen yskien:
Öh-öh-öh!"
Isä Riesemann näkyi juoneen Göblerien seurassa, sillä hänen yskiessään
löyhkäsi hänen henkensä viiniltä.
Stella astui mitään lausumatta hänestä muutamia askelia edemmäksi.
"Älä pelkää mitään, lapsi", sanoi isä Riesemann, "en tee sinulle
mitään... Tahdoin ainoastaan katsoa silmiin, nähdäkseni, onko sinulla
tuossa -- hän kosketti sormellaan tyttärensä otsaa -- mitään rikki.
Mutta näen, että pelkoni oli turha. Se katse on aivan kirkas..."
Hän näkyi odottavan tyttäreltään vastausta, mutta tämä vaikeni
päättäväisen, vakavan näköisenä. Tämä ei kuitenkaan rikkonut isän
armollista, iloista mielialaa:
"Olet ollut sulhastasi kohtaan tänään hyvin kummallinen, lapseni",
jatkoi hän. "Miten voi hyvin kasvatettu nuori neito, ja vielä päälle
päätteeksi morsian, olla niin itsepäinen! Häpeä sinulle!... Huomenna
olkoon ensimäinen työsi pyytää häneltä anteeksi -- hän tulee tänne."
Stella vaikeni edelleen.
"Ja mitä sinun tohtorinarvoosi tulee -- salli, että minä sille vielä
kerran nauran sydämeni pohjasta!"
Ja isä Riesemann alkoi nauraa täyttä kurkkua. Se tuli aivan kuin vatsan
pohjasta.
"Mene nyt levolle!" sanoi hän lyhyesti, kääntyi häneen selin ja
istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.
Stella jäi seisomaan. Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi sisällinen
taistelu.
Riesemann silmäili jo aikakauslehteä, kun kevyt käsi laskeutui hänen
olalleen.
"Isä!"
"Mitä tahdot?"
"Isä, rakastatko minua?"
"Mikä kysymys!"
"Ja toivotko, että olisin onnellinen?"
"Mutta lapsi --!"
"Jos rakastat minua ja toivot, että elämäni olisi onnellinen, niin
sallit minun lukea lääkäriksi. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että
ihminen oppii jotakin!... Ja tiedätkö, isä, mitä sinulle vakuutan,
pyhästi vannoen vakuutan. Tahdon lukea hyväksi lääkäriksi, lääkäriksi,
joka tuntee tehtävänsä ja rakastaa sitä! Eihän siinä voi olla mitään
pahaa, että ihminen tekee työtä!... Ja vakuutan sinulle vielä
jotakin: Tahdon elää nuhteettomasti, minua ei kukaan tule osoittamaan
sormellaan, sinun kunniallesi ei tule varjoakaan lankeamaan!... Isä,
salli minun lukea lääkäriksi!"
Stellan yksinkertaisissa sanoissa oli niin liikuttava rukous, että
sen olisi pitänyt sulattaa kovimmankin sydämen. Herra Riesemann tunsi
ehkä jotakin sellaista, mutta ei tahtonut antaa sitä huomata -- se
olisi ollut isällistä heikkoutta ja rohkaissut lasta -- ja hän voitti
pian tämän heikkoutensa. Hän kääntyi tuolillaan puoleksi ympäri ja
kysyi samalla kylmällä, pilkallisella äänellä, jota hän oli käyttänyt
alussakin:
"Stella, muistatko vielä, mitä vitsat ovat?"
"Isä, en ole enään lapsi!" huudahti nuori neito, ja vihan ja häpeän
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Olet vielä täydellisesti lapsi, vieläpä tyhmä ja hemmoiteltu lapsi,
jolle vitsat olisivat aivan omiaan", vastasi Riesemann vihasta
vapisevalla äänellä... "Ja muista vielä Stella, mitä sinulle sanon!
Ellet ole huomisaamuksi luopunut lapsellisesta hullutuksestasi, niin
otan vitsan asemesta kepin käteeni ja ajan sen itse sisästäsi ulos!...
Voit olla varma siitä! Vanha Riesemann ei salli lapsensa joutua
huonoille teille!"
Kasvot punottavina, pöhöttyneinä hän avasi viereisen huoneen oven ja
huusi sinne sisälle:
"Äiti, tule viemään tämä houraileva tytär nukkumaan!"
Kyyneleet Stellan silmissä olivat äkkiä kuivuneet, ja katse, jonka hän
mennessään loi isäänsä, oli kylmempi, vakavampi, kovempi, mutta myöskin
päättävämpi kuin ennen. -- --
Siihen eivät olleet Riesemannin tyttären taistelut tänä iltana vielä
päättyneet. Isän jälkeen tuli äiti, joka oli kuullut onnettomuuden
sanoman mieheltään.
Tämä vastustaja hyökkäsi kyynelin ja rukouksin, jumalan sanalla ja
varoituksilla eksyneen lapsen kimppuun. Tyttärensä suunnitelman, oman
toimialansa määräämiseksi, käsittämiseen puuttui rouva Riesemannilta
nähtävästi käsitys- ja arvostelukykyä, sillä hän ei yrittänytkään
arvostella hänen aiettaan, ei kiittäen eikä moittien, vaan hänen
ajatuksensa pyörivät ainoastaan sen "skandaalin" ympärillä, jonka
Stellan ja Oswaldin kihlauksen purkautuminen tulisi synnyttämään
tuttavapiirissä. Hän vakuutti useamman kerran, ettei hän julkea
näyttää silmiään kellekään, jos asia niin pitkälle kehittyy, ei
palvelijoilleenkaan; hän tulisi häpeästä heittäytymään järveen! Ja hän
nyyhkytti Stellan sylissä, ikäänkuin hän olisi löytänyt tyttärensä
yleisistä laitoksista. Hän vaivasi neito raukkaa kehoituksillaan ja
pyynnöillään siihen määrään, että tämä epätoivoissaan pakeni hänen
käsistään.
Neitojen yhteisessä makuuhuoneessa oli Rita juuri menossa levolle, kun
Stella astui sisään. Hän seisoi, hiuksiaan palmikoiden, paljain rinnoin
ja käsivarsin peilin edessä ja katseli neitseellistä kauneuttaan
nähtävällä mielihyvällä. Sitten irroitti hän nyörit vartalonsa
ympäriltä, antoi kaikkien alusvaatteidensa pudota yhdellä kertaa,
sängyn viereen, astui niiden sisästä alusvaatteissaan ulos ja laskeutui
vuoteelle, jättäen vaatteensa renkaan tavoin matolle permannolla. Tämä
oli hänen tapansa riisuutua. Aamulla astui hän sitten sängystä suoraan
vaatteiden kehän sisäpuolelle.
Vuoteella peitteen alla oikoi hän suurella mielihyvällä jäseniään
ja jäi seljällään, kädet ristissä pään alla, katselemaan kattoon;
ainoastaan pari pintapuolista, osaksi uteliasta, osaksi kiihoittavaa
katsetta sattui sisaren väsyneihin kasvoihin.
Neiti Ritahan ei ollut ollenkaan pitänyt siitä, että hänen sisarensa
seurusteli niin julkisesti rokonarpisen venäläisen kanssa, ja nyt
oli tämä kummallinen tyttö raukka vielä joutunut niin syvästi tämän
vastenmielisen ihmisen vaikutuksen alaiseksi, että hän tahtoi
jättää sulhasensa ja seurata vierasta pääkaupunkiin. Mitä sisaren
lukemiskiihkoon tulee ei Rita hetkeäkään uskonut siihen. Se oli hänen
mielestään ainoastaan tekosyy, jonka taakse sisar tahtoi peittää
kummallisen tunteensa tätä kunnotonta ihmistä kohtaan.
Stella loi katseensa sisarensa kylmille, pilkallisille kasvoille,
ja katkera nauru väreili hänen suupielissään. Vielä yksi leppymätön
vihollinen! Ei osanottoa, käsitystä, haluakaan käsittää kenenkään
puolelta!...
Molemmat olivat vaiti.
Stella alkoi hitaasti, mietteissään riisuutua. Ennenkuin hän oli sen
ennättänyt tehdä, oli Rita nukkunut. Sitä todistivat hänen suljetut
silmänsä, raskas hengityksensä. Hän oli nukkunut, toivottamatta
sisarelleen hyvää yötä.
Stella sammutti lampun ja heittäytyi yönutussa ja alusvaatteissaan
vuoteelle peitteen päälle. Hän katseli avoimin silmin pimeyteen,
kuunteli tarkasti jokaista kolinaa, joka vielä kuului talossa, ja oli
noin tunnin verran liikkumatta paikallaan. Sitten hän nousi varovasti
ylös, pukeutui hätäisesti, avasi hiljaa lukitsematta jääneen oven ja
meni ulos. Hän pääsi eteisestä kenenkään huomaamatta puutarhaan.
Ulkona löi lämmin vihma, pehmeän, kostean harson tavoin häntä
kasvoihin. Puut ja pensaat eivät liikahtaneetkaan, ikäänkuin raskaasti
nukkuen. Syvä hiljaisuus, punaisen harmaa utuinen pimeys vallitsi
lähellä ja kaukana.
Stella asteli, vaivoin tien löytäen, kosteudesta pehmeiksi ja
liukkaiksi käyneitä käytäviä pitkin eteenpäin, yhä syvemmälle
puutarhaan. Kerran hän katsahti taakseen taloon päin ja näki silloin
yhdessä ikkunassa ylimmässä kerroksessa tulta, kaikki muut ikkunat
olivat pimeät. Stella tunsi hyvin sen ikkunan, ja hän oli arvannut,
että tuli siinä palaisi tänä iltana kauemmin kuin muulloin. Kapea,
kellertävä valonjuova, joka sieltä tunki alas puutarhaan, osoitti
hänelle vähän tietä ja hän alkoi, kun hän oli käynyt puutarhassa
ristiin ja rastiin, kävellä edes takaisin juovan suuntaan, rauhatonna,
pysähtymättä, kiihtyvää sadetta huomaamatta.
Hänellähän oli niin paljon ajateltavaa, voidakseen tehdä ratkaisevan
päätöksen.
Väliin nosti hän silmänsä ylös valoisaa ikkunaa kohti ja hänestä
tuntui, ikäänkuin vuotaisi sieltä hänelle rohkeutta ja voimaa
sydämeen...